Pikku palleroita

Vauva-asia on törmäillyt otsaani viime päivinä samaan tapaan kun työpöytäni takana olevasta Zamioculkasista siinneet kukkakärpäset, eikös ollutkin ontuva vertaus? Hypokondrikkona luulen vähän väliä että näössäni on jotain vikaa kun näen mustia pisteitä, mutta sitten muistan niiden olevan huonekärpäsiä. Onneksi k.o. eläimiä ei ole kotona, ne ovat nimittäin aika ällöä porukkaa. Kotona on lähinnä koita, joita kissa laiskasti pyydystää. Olemme joskus L:n kanssa miettineet, miten kissamme pärjäsi luonnossa ennen kun se muutti Hesyn kautta meille? Vaikka se on iso ja petomainen, se kurisee, maukuu ja mähmättää kovaäänisesti saalistaessaan. Lisäksi se uuvahtaa nopeasti töpellettyään taskulampunvalon perässä, alkaa läähättää ja kellahtaa kyljelleen.

Olimme viikonloppuna ristiäisissä. Vauva oli pieni ja tuiman näköinen, kuten parikuukautiset tapaavat olla. En ole aikuisiällä ollut luterilaisissa ristiäisissä (suvussani sikiävin sakki on ortodokseja) ja yllätyin omasta ärtymyksestäni valheellista seremoniaa kohtaan. Paikalla olleesta porukasta tosissaan uskoi luultavasti lähinnä nuori ja innokas pappi, muille kastetilaisuuden uskonnollisuus oli varmaan lähinnä jonkinlaista tapakonservativismia. Tilaisuudessa piti tunnustaa usko ja lukea Isämeidän, huomasin muistavani ne ulkoa edelleen (vaikka en tietenkään avannut suutani) sellaisena ajatuksettomana haukionkala-hopotuksena, muistin esimerkiksi että Jeesus ”syntyi Pontius Pilatuksesta” kunnes tajusin että ei se niin voinut mennä, vaan Pilatus mainittiin vasta seuraavassa säeessä. Vaikka pikkuvauvan näkeminen ei herättänytkään minussa oikeastaan minkäänlaisia tunnereaktioita, näin kuitenkin samana päivänä kaupassa ehkä vuoden ikäisen, ihan peikon näköisen vauvan, joka oli mielestäni aivan tolkuttoman vitsikäs vekkuli ja söpö kuin nappi. Ehkä vastasyntyneihin on vaikea ihastua siksikin, että ne elävät vielä omassa vauvuudessaan, eivät hirveästi ota kontaktia eivätkä ainakaan hymyile tai naura.

Mietin, oliko ihastukseni peikkovauvaan samanlaista kuin koiranpentuun vai joku vauvakuumeen oire? Olen miettinyt tätä laajemminkin, haluanko lasta vähäsen vain siksi, että minulta odotetaan sitä ja se kuuluu asiaan, vai siksi, että joku biologinen kello sanoo niin? Epäilen oikeastaan melko vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, yhdistettynä epämääräiseen ”elämään ei kuulu olla tyytyväinen sellaisena kuin se on” -oloon. Mietin, auttaisiko siihen oloon myös vaikka opiskelujen jatkaminen? Enkä edes tiedä pidänkö elämääni mitenkään epätäydellisenä tai sisällöttömänä, en ainakaan pitäisi ellei jonkinlainen ideaali olisi, että jatkuvasti pitää kehittyä ja mennä johonkin suuntaan. Olisikohan opiskelujen jatkaminenkaan hyvä idea, pidän joutilaisuutta hyveenä enkä kykene näkemään itseäni käymässä täyspäiväisissä töissä JA opiskelevani. Ja asuntolaina on maksettava. Toisaalta myös lapsenhommaaminen olisi taloudellinen riski, ja koska pohjimmiltani olen aina suhtautunut rahaan huolettomasti, en pidä sitä ainakaan syynä olla lisääntymättä.

Satuin tässä lähipäivinä myös eksymään expat-vaimojen blogeihin. Tästä kirjoittaminen vähän pelottaa minua, toivon ettei kukaan loukkaannu toisen elämäntavan ihmettelemisestä, etenkin kun kyseessä on tosiaan utelias ihmettely eikä tuomitseminen. Kyseessä oli siis muutama ikäisteni tai vähän vanhempien, ulkomailla asuvien naisten blogi. Naiset olivat naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa miehen kotimaassa tai liikkuivat miehen työn ehdoilla ympäri Eurooppaa, ollen itse päivät kotona kun miehet ovat töissä. Ymmärtääkseni monien maiden palkkataso on niin korkea, että toisen (naisen) on mahdollista jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Näiden naisten elämä tuntui omasta näkökulmastani hyvin hämmentävältä. Asua ulkomailla, kaukana kaikista muista rakkaista paitsi lähimmästä perheestä, ilman työtä, päiväkausia sisällä, päivän tapahtumat askartelua ja lasten odottamista koulusta. Mies usein pitkiä päiviä poissa, tienaamassa ja työmatkoilla. Ehkä oma valmistumisen jälkeinen työttömyyteni on vielä liian lähellä että voisin tajuta, mikä kotonaolossa viehättää. Kannatan kuuden tunnin työpäivää, hellittämistä ja joustoa, mutta silti ajatus siitä, että olisin kaikki päivät kotona töpöttämässä vessaan uutta simpukkaboordia sapluunalla tuntuu kuristavalta. Eri asia olisi tietysti, jos kotoa käsin työskentelisi (tosin en usko olevani kyllin kurinalainen etätyöhön, kaltaiselleni lusmulle sopii oikein hyvin rajattu työaika ja sitten kotiaika erikseen). Vaikka en miellä itseäni uraihmiseksi, haluaisin luultavasti äitinä melko pian töihin tai edes johonkin pois kotoa.

En muutenkaan haluaisi muuttaa elämääni, vaikka saisinkin joskus lapsen. Minulle on sanottu suoraan, ettei lapsia voi kasvattaa Kalliossa, mutta no, siellähän on kasvanut aikuiseksi valtava määrä suuria ikäluokkia. Itse inhosin pikkukaupungissa varttumista, tympeässä kyttäämislähiössä, jossa töissäkäyvää äitiäni hiukan paheksuttiin, olivathan muut seudun rouvat lähinnä joko kotiäitejä tai perhepäivähoitajia. Äitinä olisin muutenkin varmaan jatkuvan äkeyden tilassa kaikkien hyväätarkoittavien neuvojen kanssa. Pelkästään imettämisestä tunnutaan käyvän varsin vihamielistä taistoa, pitkään imettävien vihjaillaan olevan perverssejä ja imettämistä vierastavien muuten vaan huonoja äitejä ja tissiensä terhakkuutta vaalivia turhamaisia hepsankeikkoja. Varmaan myös lapsen kasvattaminen kasvissyöjäksi aiheuttaisi tuohtunutta heristelyä. Saatikka se, että ei osta sille barbeja ja transformerseja. Puhumattakaan uuskonservatismin aallosta, joka haluaa ajaa äidit kotiin ”lapsen edun takia”.

Vatuloimistani ruokki eilen taas yksi vauvauutinen. Nämä perheenlisäykset tapahtuvat kuitenkin poikkeuksetta lähiystäväpiirini ulkopuolella, omat ystäväni joko eivät halua lapsia tai eivät ole siinä elämäntilanteessa. Pidän täysin mahdollisena, että mikäli joku heistä tulisi raskaaksi, saattaisin innostua vauva-ajatuksesta itsekin enemmän. Tiedän, että vanhempani haluaisivat lapsenlasta todella paljon, mutta viisaina ihmisinä he eivät painosta minua (paitsi kun erehdyin mainitsemaan opiskeluhaaveista). Joskus on käynyt mielessä sekin, että mitä jos emme saisikaan lasta? Eräiltä tuoreilta vanhemmilta kuulin, että kaikki heidän ystävänsä olivat käyneet hoidoissa ennen onnistunutta hedelmöitystä. Juttu kuulosti tavallaan ihan kipeältä, onko lapsettomuus todella niin yleistä? Koska kyseessä oli joukko yli 30-vuotiaita pariskuntia ja kaikkien hoidot onnistuivat, kyseessä oli varmaankin naisen laskenut hedelmällisyys, jota on kuulemma helppo hoitaa. En tiedä sitäkään, lähtisinkö itse mihinkään hoitoihin, jos lasta ei ala kuulua. Luultavasti en. Kannatan sydämestäni hedelmöityshoitoja lesboille ja adoptio-oikeutta homoille, mutta suhtautumiseni monivuotisiin, kalliisiin ja monimutkaisiin hoitoihin on aika kriittinen. En oikein tiedä, kuuluuko lapsen saaminen ihmisen perusoikeuksiin? Sen sijaan adoptioprosessiin liittyvää byrokratiaa voisi helpottaa, antaa koti jo olemassa oleville lapsille.

Toivoisin edelleen, että minulla olisi joku selkeä kanta tähän vauva-asiaan. Tiedän naisen, jolle sanottiin että kannattaa tehdä lapsi nyt jos sellaisen haluaa, endometrioosin takia se tuskin tulee myöhemmin onnistumaan. Nainen oli täysin tyytyväinen elämäänsä ilman lasta ja oli ajatellut perheellistymisestä ”sitten joskus”. Nyt tai ei koskaan –tilanne poiki (poiki, haha!) raskauden ja nyt nainen on äiti. Tuo ei ole kuulemma niinkään harvinaista etenkin vähän iäkkäämpien (tässä kontekstissa iäkäs on yli 30-vuotias, aargh) naisten keskuudessa. Tavallaan toivoisin, että minullekin kävisi noin, jossain sanottaisiin, että pistähän päättäen, kohta ei onnistu. Koska en ole fatalisti, uskallan kirjoittaa, että joskus jopa toivon, että olisin hedelmätön, ettei minun tarvitsisi vatkata tätä asiaa. Tai että olisimme kumpikin vakaasti sitä mieltä, että lastenteko tällaiseen maailmaan on täysin järjetöntä ja sitä paitsi haluamme asua kaksiossamme vielä kymmenenkin vuoden päästä.