Pieni punainen mökki

Lauantaina on ihana ilma, niin ihana, että sitä painaa tietoisesti aiheellisen ahdistuksen helmikuussa alkavasta keväästä ja Torkkelinkadulle parkkeeratuista kaupunkimaastureista jonnekin mielen pohjille ja tepastelee hymyillen mäen yli (huomaten samalla, että kotikadulla on sellainenkin paikka kuin Kristillinen Työväenydistys) metrolle. Itäkeskus on muuttunut sitten viimenäkemän, koen oudon lapsuudenkoti-flashbakin (vaikka en ikinä asunut vanhempieni Puotilan-kodissa) kun kulmat ovat samoja, mutta liikkeet uusia ja vanhojen bussiaikataulutelkkareiden tilalle on vaihdettu hienot littunäytöt. Vanhemmat odottavat kävelysillan luona, äiti naputtaa tutusti kaulahuivittomuudesta (se on laukussa hei!), isä on teettämässä avaimia mökkiin.

Kävelysiltaa Itäväylän yli, portaat alas poppelikujalle, tien yli ja munalukolla suljetusta portista sisään. Seisomme hedelmännimisten polkujen risteyksessä, joka puolella on pieniä, harjakattoisia, helakanvärisiä mökkejä, talviuinuvia mutta hellästä hoidosta kertovia puutarhoita, pihatonttuja ja timpurin taidonnäyte-portteja. Meidän mökkimme portissa on peltisiä lumpeita, polkua kehystävät valkoiset pylväät. Itse mökki on punainen ja valkopuitteinen, kuistin ikkunassa pitsiverhot. Sisällä ei enää olekaan niin idyllistä, pieni tupa on tupattu umpeen härskeillä 70-luvun oranssi-ruskeilla sohvilla, jotka saattaisivat näyttää retro-mageilta jossain trendibaarissa jossa käy lapsuutensa estetiikkaan uudelleenfiksoituneita nuoria menijäihmisiä, mutta siirtolamökissä ne ovat yksinomaan kauheat. Sen lisäksi tuvassa on muoviselta näyttävä seinäpanelointi, muovisia pääskysiä, koripinnoitteinen kaappi ja runsaasti tekokukkia. Onneksi paneeli osoittautuu oikeaksi puuviiluksi, sen voi siis maalata. Availemme kaappeja, kurkimme nukkumavintille. Mökki on hämmentävän hyvinvarusteltu jääkaappipakastimineen ja televisioineen (koomista kyllä, meillä ei näy televisio mutta mökillä näkyy).

Joka paikka on täynnä kätevien ja luovien kätten töitä. Valitettavasti nämä käsityöt ovat myös lähes järjestään melko hirveitä ja niissä on selvästi ollut jonkinlaisena johtotähtenä jokapäiväisen tuotteen uudelleeninnovointi. Hyvä idea sinällään, mutta kun toteutus tarkoittaa valkoiseksi maalattuja rekan jarrurumpuja kukkaruukkuina tai viemäriputkista tehtyä soimatonta tuulikelloa, sitä alkaa pälyillä lähintä jätesäkkiä. Tontin nurkasta löydän kummallisen, ruostuneen häkin, jonka sisällä on maalattu, puinen lintu. Se on groteskiudessaan jo hieno, nostan sen pöydälle ja räpsin kuvia. Tutkailen puutarhaa, suunnittelen hyötykasvipenkkejä. Pihassa on luumupuu, oi onnea, ja valkea kuulas sekä runsain mitoin marjapensaita. Mökin etuseinustalla on pioni, pergolaa kiertelevät kärhöt.

Lopulta kylmä alkaa vaivata niin, että jätämme herttaisen pienoismaailman. Mökille on keksitty nimi isovanhempieni 30-luvun ravintolan mukaan, kirjoitusasu erottaa sen kuuluisista helsinkiläishuviloista. Kotimatkalla päässäni surisevat pionit ja brugmansiat, lämpöpenkit ja hernekepit. Yritän toppuutella itseäni: ensimmäisenä kesänä ei kannata ahnehtia liikaa, mökki ei ole suorittamista (ei sillä, että olisin mikään suorittajatyyppi kyllä muutenkaan, enemmän lähinnä haihattelijatyyppi) eikä Roomaa rakenneta yhdessä päivässä jne. Tilaan silti huutonetistä unikkolajitelman ja jaloritarinkannuksia sekä laadin nelisivuista listaa kaikista haluamistani kasveista. Sen hyvän päätöksen olen ainakin tehnyt, etten enää viljele perunaa tai muitakaan normijuureksia, niitä saa halvalla luomuna kaupoista, ja sitä paitsi porkkanan viljeleminen on VAIKEAA! Sen sijaan keskityn mielenkiintoisiin salaattilajikkeisiin ja kurpitsoihin. Ja kvittenikin olisi jännittävä, saskatoonista nyt puhumattakaan...