Mustattu telkku

Nyt se sitten tapahtuu, televisio pimenee. Tänään se vielä avattiin puoli yhdeksältä, Simpsoneita varten. Kalliossa asuessa olemme katsoneet telkusta yhdessä vain juurimainittua sarjaa, kesällä tosin katsoin uusittua Tahdon asiaa, mahdollisesti parasta suomalaista ihmissuhdekomediaa ikinä. Olen vähitellen vieroittunut teeveen katselusta, asiaan vaikutti paljon neliöstä(!) kaksioon muuttaminen, makuuhuone kun on molempien aluetta, eikä ole kovin diskreettiä häiritä toista melulla ja visuaalisella ärsytyksellä. L ei ole ikinä omistanut televisiota ja se, että sain ylipäätään yhteen muuttaessamme tuoda kotiin töllön, vaati jonkinlaista viivytystaistelua. Itse asiassa yksi monista syistä, miksi alunperin L:n rakastuin, oli juuri hänen vastenmielisyytensä telkkua kohtaan, yhdistettynä valtavaan kirjahyllyyn. En itsekään ole koskaan ollut mikään himokatsoja, mutta yksin asuessani seurasin ainakin paria draamasarjaa. En pidä sitä mitenkään pahana tai typeränä, veltto nettisurffaus ei hirveästi telkunkatsomisesta eroa, ja absurdia kyllä, yksin asuessa teeveestä oli seuraa. Omillani asuessa minulla oli nolo tapa avata televisio kotiin tullessa, kaipasin tasaista taustaääntä jota ei tarvitse tarkasti kuunnella, jonkinlaista äänipatjaa. Hassua näin jälkeenpäin ajatella, kuinka riippuvainen sitä oli silkasta melusta, nykyään taustamökä on mielestäni lähinnä ahdistavaa. Jos nykyään kokkailen tai siivoilen yksin keittiössä, kuuntelen Radio Helsinkiä (paitsi jos sieltä tulee räppiä tai heviä) mutta pääosin äänimaisema kotonamme muodostuu kummallekin mieleisestä musiikista. Olin taannoin kylässä kodissa, jonka olohuoneessa mäikäsi jättiteevee ja vielä sen lisäksi joku poppiradio, se oli yllättävän ahdistavaa, etenkin kun meitä oli paikalla useampi ihminen, taustaäänimaisemaksi olisi riittänyt silkka hiljaisuus tai joku rauhoittava musiikki.

En varmaankaan voisi luopua televisiosta näin kivuttomasti, ellei monia mieleisiä audiovisuaalisia teoksia saisi dvd:llä. Sain juuri kirjastosta viestin, jonka mukaan puolitoistavuotinen odotukseni Mullan alla -sarjan viidenteen tuotantokauteen on vihdoin päättynyt. Kyseinen sarja tuli aikoinaan televisiosta, heräsin siihen melko myöhään, mutta olin lopulta aivan innoissani. Kolmas tuotantokausi auttoi minua toissa syksynä parin tuskaisen työttömyysviikon yli (ehkei tv-sajaeskapismi ole kovin terve keino pidemmän päälle, mutta välittömänä unohduksena se puoltaa paikkaansa vaikkapa ryyppyputkeen verrattuna). Tänään huomasin sattumalta, että huomenna esitetään Laivauutisia, elokuva, josta muistan pitäneeni paljon. Harkitsin hetken pyytäväni vanhempiani ottamaan sen nauhalle, mutta sitten ajattelin, että saan kyseisen leffan käsiini lähivuokraamosta, kirjastosta tai oikeastaan mistä vaan halutessani nähdä sen. Ylipäätään vapautuminen jo siitäkin, että olisi kotona mielellään viimeistään puoli yhdeksältä on äärettömän helpottavaa, saatikka että vakavissaan alkaisi suunnitella menonsa jonkun tiettynä päivänä tiettyyn aikaan tulevan ohjelman mukaan.

Huomaan olevani jossain määrin snobi television katselun suhteen. Kun töissä aletaan puhua teeveeohjelmista, painan katseeni syvemmälle lehteen. Tiedän, että meillä on muitakin teeveettömiä, jotkut heistä sitä avoimesti "tv sucks"-linjalla. Itse ajattelin ottaa asian puheeksi vasta kysyttäessä, en halua mitään erikoishuomiota, etenkin kun olen kohdannut jo pari aivan aidosti järkyttynyttä reaktiota kertoessani päätöksestämme olla ostamatta digiboksia. En tuomitse teeveenkatselua, harvinaisen perusteetontahan se olisikin, olen itse elänyt koko elämäni teeveen kanssa, mutta pidän sellaista passiivista kaikenkatsomista ja kaikkiin mahdollisiin sarjoihin koukuttumista jotenkin henkisesti laiskana. Ymmärrän kyllä toisaalta, että monen ihmisen työelämä on niin rankkaa, ettei kotona riitä rahkeita minkäänlaiseen oma-alotteisuuteen. Suvussani on eräs fiksu ja mukava pariskunta, jonka molemmat osapuolet ovat äärettömän uratietoisia ja muutenkin varsinaisia sporttimaistereita. Heillä on pelkistetyn tyylikkäässä olohuoneessaan jättimäinen kotiteatteri ja monimetrinen valikoima b-luokan tv-sarjoja dvd:llä. Ensimmäistä kertaa järjestelyt nähdessäni olin jokseenkin hämmästynyt, etenkin kun kirjahyllykin koostui lähinnä sarjakuvista (enkä nyt puhu mistään indie-lesbo-sarjiksista). Sitten tajusin, että näiden ihmisten elämä on niin hektistä, että kotielämä pyhitetään aivojen narikoimiseen. Samalla kiitin onneani, etten ole sillä tavoin kunnianhimoinen, mikään työ ikinä ei voisi täyttää minua niin, etten jaksaisi vapaa-ajalla kokea löytämisen ja vaivannäön riemua.


Tämän postauksen on omistettu Lumikselle, joka kutsui minut tänään Facebook-yhteisöön nimeltä Bistro Kampissa. Vietin viimeisen työtuntini hohottamalla holtittomasti sananmuunnos-kuva-arvoituksille. Oletteko ikinä esimerkiksi huomanneet, millainen sananmuunnos KANTASOLU oikeastaan on? Olen tänään antanut itsestäni työpaikalla varmaan aivan poikkeuksellisen tasapainoisen kuvan; aamupäivällä kuuntelin Vuokko Hovatan jumalaista Lempieläimiä-levyä silmät kostuen erityisesti Syleily-kappaleesta (ja päättänyt vihdoin kirjoittaa sen kauan harkitun fanikirjeen Aulikki Oksaselle) ja iltapäivällä kikatin Janis Petkelle. Olen aina perjantaisin poikkeuksellisen altis kaikelle, tulevaa viikonloppua ja sen kivuuksia odottaessa. Onneksi tänään emme saaneet skumppaa (toisin kuin aika usein), olisin yhden lasin nousuissa tipahdellut lattialle perjantain hervottomassa ilossa.