Melkein Pomarfin

Jouduin noin vuosi sitten kieroon talvikenkäkierteeseen. Syksyllä 2006, jolloin olin vielä persaukinen ja vastavalmistunut, ostin halvimmat mahdolliset karvavarsisaappaat jostain marketista. No, saappaat kestivät hyvinä nelisen kuukautta ja halkesivat sitten pohjasta. Olen lukenut jostain, että monet ulkomaiset kengät eivät kestä Suomen ilmastoa laisinkaan, niiden pohja on pakkasessa halkeavaa muovisekoitetta. Näin muuten kävi aikoinaan myös vaelluskengilleni. Minulle ostettiin Lontoosta tyylikkäät, mustat vaelluskengät, koska olin lähdössä myöhemmin kesällä Norjaan vaeltamaan (toistaiseksi ja luultavasti viimeinen kerta Lapissa, puuttomuus yhdistettynä ikinä laskemattomaan aurinkoon ahdisti, dekoratiivisena rönsyilijänä en ole ikinä osannut arvostaa karuutta, en sisustuksessa enkä luonnossa enkä pukeutumisessa enkä taiteessa). Seuraavana talvena hiukan maihareita muistuttavat, yläastelaisen mielestä katu-uskottavat vaelluskengät halkesivat jäädyttyään ensin pakkasella.

No, viime talvena jouduin siis ostamaan toisetkin talvikengät. Nekin olivat halvat, tekonahkaiset mustat saapikkaat, lämpöiset ja ihan kivan näköisetkin, ja mikä parasta, liukkailla pitävät. Käytin niitä tyytyväisin mielin lopputalven. Viime syksynä, kun talvi ei oikeastaan tullutkaan, sai talvikenkien käyttämistä lykätä joulukuulle. Kuuban-matkan jälkeen havaitsin että kas, nämäkin kengät irvistävät, ilmeisesti halvat talvikengät kestävät maksimissaan vuoden. Aloin siis etsiä uusia, tällä kertaa valmiina sijoittamaan niihin vähän enemmänkin rahaa. Pitkällisten etsintöjen jälkeen löysin hauskat, punaiset saappaat (tai nilkkurit, mutta nilkkuri on masentava sana ja tuo mieleen marketista ostetut jokasäänkengät, jättiostoskärryt ja pukeutumistyylin, jossa käytäntö menee aina estetiikan edelle) puoleen hintaan. Tepastelin saappailla tyytyväisenä, kunnes satoi lunta. Siinä vaiheessa huomasin, että ne ovat pohjasta aivan sileät. Huomio oli jokseenkin epämiellyttävä, koska tässä vaiheessa olin heittänyt vanhat talvikenkäni roskiin.

Vuosi sitten liukastuin (kännissä, juhlimassa uutta työpaikkaa) ensimmäistä kertaa elämässäni niin pahasti, että reväytin takareiteni ja peukaloni (peukalo oli puoli vuotta arka, takareisi tuntuu vielä joskus vesijuostessa vähäsen) ja jouduin seisomaan (istuminen sattui) päivän Mehiläisessä jonottamassa peukalokuvaukseen ja pulittamaan hommasta pitkän pennin. Sen jälkeen olen suhtautunut foobisesti liukastumiseen, käyttänyt tarvittaessa mummopiikkejä ja keksinyt pitkiäkin kietoteitä liukkaille reiteille. Kun eilen nuljuin töihin (ja kohtasin matkalla Viiin, joka on nyt myös työnaapurini) etanavauhtia, päätin, että ostan vielä toisetkin talvikengät, sellaiset joissa on kunnollinen, suomalainen kumipohja. Illalla, vesijuoksun jälkeen vastustin väsymystä ja nasautin Kamppiin kenkäkauppaan. Päätin, että kenkien ei ole pakko olla ihan hirveän hienot, kunhan ovat mustat. Tässä vaiheessa vuotta näyttää olevan turha liikaa nirsoilla minkään talvitamineiden kanssa, kaupat myyvät läpökästä ja kukkamekkoa, vaikka ulkona tuiskuttaa. Löysinkin kahdet erilaiset kengät, joita niiden kiistattomasta käytännönläheisyydestä saatoin harkita. Toiset olivat Pomarfinnit ja niitä sovittaessa huomasin olevani mitä naurettavimman brändiajattelun orja. Koska kyseinen kenkämerkki leimautuu mielessäni keski-ikäisyyteen, ei-helsinkiläisyyteen ja henkiseen demariuteen (parempi tietty kuin henkinen kokoomuslaisuus) ja koska olen käynyt Pomarfinin tehtaanmyymälässä Pomarkussa (sukuni on vähän sieltä päin) ja ahdistunut pikkukylän laatikkomarketeista ja yleisestä kuolleisuudesta, penseilin kengillekin. Niinpä päädyin toisiin kotimaisiin, jotka kyllä näyttivätkin paremmilta. Kannatan lämpimästi lähituotantoa ja kotimaisuutta, mutta kotimaisten vaatteiden laadukkuus on kuulemma aikamoinen myytti (ja itse kotimaisuuskin on usein myytti).

Vaikka brändäys onkin mielestäni tavallaan tosi naurettavaa ja sotii periaatteitani vastaan, törmään usein yrityksiin ja järjestöihin, joille brändääminen tekisi hyvää. Liittyisin esimerkiksi itse vapaa-ajattelijoihin paljon mieluummin, jos ne vähän markkinoisivat. Nyt minulla on vaikutelma miesvoittoisesta, luonnontiedeuskoisesta nörttilaumasta. Samoin moni kehitysmaakauppa kärsii jonkinasteisesta uskottavuuspulasta; jos myynnissä on pääosin riemunkirjavia peruninka-halattihuppareita, puutulppaaneita ja huolinukkeja (huolinuket ovat mielestäni kauheita, se, että joku ei ole lapsityövoimalla tehtyä, ei vielä tee tuotteesta ei-turhaketta, etenkin kun siihen yhdistää taikauskon ja räikeänkeltaisen värin) ainakaan minä en ala sen asiakkaaksi. Pomarfinn voisi luoda kotimaisuudesta samanlaisen myyntivaltin kuin Karhu Originals, palkata jonkun nuoren kenkädesignerin (näitäkin Suomessa riittää, ihmisiä koulutetaan luovalle alalle liikaa suhteessa työpaikkoihin) suunnittelemaan hauskoja ja omintakeisia kenkiä kestävistä materiaaleista. Ja vaikka vegaanikenkiä, niitä ei taida kotimaisina helpolla saadakaan?