tiistaina, maaliskuuta 04, 2008

Melkein Pomarfin

Jouduin noin vuosi sitten kieroon talvikenkäkierteeseen. Syksyllä 2006, jolloin olin vielä persaukinen ja vastavalmistunut, ostin halvimmat mahdolliset karvavarsisaappaat jostain marketista. No, saappaat kestivät hyvinä nelisen kuukautta ja halkesivat sitten pohjasta. Olen lukenut jostain, että monet ulkomaiset kengät eivät kestä Suomen ilmastoa laisinkaan, niiden pohja on pakkasessa halkeavaa muovisekoitetta. Näin muuten kävi aikoinaan myös vaelluskengilleni. Minulle ostettiin Lontoosta tyylikkäät, mustat vaelluskengät, koska olin lähdössä myöhemmin kesällä Norjaan vaeltamaan (toistaiseksi ja luultavasti viimeinen kerta Lapissa, puuttomuus yhdistettynä ikinä laskemattomaan aurinkoon ahdisti, dekoratiivisena rönsyilijänä en ole ikinä osannut arvostaa karuutta, en sisustuksessa enkä luonnossa enkä pukeutumisessa enkä taiteessa). Seuraavana talvena hiukan maihareita muistuttavat, yläastelaisen mielestä katu-uskottavat vaelluskengät halkesivat jäädyttyään ensin pakkasella.

No, viime talvena jouduin siis ostamaan toisetkin talvikengät. Nekin olivat halvat, tekonahkaiset mustat saapikkaat, lämpöiset ja ihan kivan näköisetkin, ja mikä parasta, liukkailla pitävät. Käytin niitä tyytyväisin mielin lopputalven. Viime syksynä, kun talvi ei oikeastaan tullutkaan, sai talvikenkien käyttämistä lykätä joulukuulle. Kuuban-matkan jälkeen havaitsin että kas, nämäkin kengät irvistävät, ilmeisesti halvat talvikengät kestävät maksimissaan vuoden. Aloin siis etsiä uusia, tällä kertaa valmiina sijoittamaan niihin vähän enemmänkin rahaa. Pitkällisten etsintöjen jälkeen löysin hauskat, punaiset saappaat (tai nilkkurit, mutta nilkkuri on masentava sana ja tuo mieleen marketista ostetut jokasäänkengät, jättiostoskärryt ja pukeutumistyylin, jossa käytäntö menee aina estetiikan edelle) puoleen hintaan. Tepastelin saappailla tyytyväisenä, kunnes satoi lunta. Siinä vaiheessa huomasin, että ne ovat pohjasta aivan sileät. Huomio oli jokseenkin epämiellyttävä, koska tässä vaiheessa olin heittänyt vanhat talvikenkäni roskiin.

Vuosi sitten liukastuin (kännissä, juhlimassa uutta työpaikkaa) ensimmäistä kertaa elämässäni niin pahasti, että reväytin takareiteni ja peukaloni (peukalo oli puoli vuotta arka, takareisi tuntuu vielä joskus vesijuostessa vähäsen) ja jouduin seisomaan (istuminen sattui) päivän Mehiläisessä jonottamassa peukalokuvaukseen ja pulittamaan hommasta pitkän pennin. Sen jälkeen olen suhtautunut foobisesti liukastumiseen, käyttänyt tarvittaessa mummopiikkejä ja keksinyt pitkiäkin kietoteitä liukkaille reiteille. Kun eilen nuljuin töihin (ja kohtasin matkalla Viiin, joka on nyt myös työnaapurini) etanavauhtia, päätin, että ostan vielä toisetkin talvikengät, sellaiset joissa on kunnollinen, suomalainen kumipohja. Illalla, vesijuoksun jälkeen vastustin väsymystä ja nasautin Kamppiin kenkäkauppaan. Päätin, että kenkien ei ole pakko olla ihan hirveän hienot, kunhan ovat mustat. Tässä vaiheessa vuotta näyttää olevan turha liikaa nirsoilla minkään talvitamineiden kanssa, kaupat myyvät läpökästä ja kukkamekkoa, vaikka ulkona tuiskuttaa. Löysinkin kahdet erilaiset kengät, joita niiden kiistattomasta käytännönläheisyydestä saatoin harkita. Toiset olivat Pomarfinnit ja niitä sovittaessa huomasin olevani mitä naurettavimman brändiajattelun orja. Koska kyseinen kenkämerkki leimautuu mielessäni keski-ikäisyyteen, ei-helsinkiläisyyteen ja henkiseen demariuteen (parempi tietty kuin henkinen kokoomuslaisuus) ja koska olen käynyt Pomarfinin tehtaanmyymälässä Pomarkussa (sukuni on vähän sieltä päin) ja ahdistunut pikkukylän laatikkomarketeista ja yleisestä kuolleisuudesta, penseilin kengillekin. Niinpä päädyin toisiin kotimaisiin, jotka kyllä näyttivätkin paremmilta. Kannatan lämpimästi lähituotantoa ja kotimaisuutta, mutta kotimaisten vaatteiden laadukkuus on kuulemma aikamoinen myytti (ja itse kotimaisuuskin on usein myytti).

Vaikka brändäys onkin mielestäni tavallaan tosi naurettavaa ja sotii periaatteitani vastaan, törmään usein yrityksiin ja järjestöihin, joille brändääminen tekisi hyvää. Liittyisin esimerkiksi itse vapaa-ajattelijoihin paljon mieluummin, jos ne vähän markkinoisivat. Nyt minulla on vaikutelma miesvoittoisesta, luonnontiedeuskoisesta nörttilaumasta. Samoin moni kehitysmaakauppa kärsii jonkinasteisesta uskottavuuspulasta; jos myynnissä on pääosin riemunkirjavia peruninka-halattihuppareita, puutulppaaneita ja huolinukkeja (huolinuket ovat mielestäni kauheita, se, että joku ei ole lapsityövoimalla tehtyä, ei vielä tee tuotteesta ei-turhaketta, etenkin kun siihen yhdistää taikauskon ja räikeänkeltaisen värin) ainakaan minä en ala sen asiakkaaksi. Pomarfinn voisi luoda kotimaisuudesta samanlaisen myyntivaltin kuin Karhu Originals, palkata jonkun nuoren kenkädesignerin (näitäkin Suomessa riittää, ihmisiä koulutetaan luovalle alalle liikaa suhteessa työpaikkoihin) suunnittelemaan hauskoja ja omintakeisia kenkiä kestävistä materiaaleista. Ja vaikka vegaanikenkiä, niitä ei taida kotimaisina helpolla saadakaan?

8 kommenttia:

  1. En ole kyennyt suhtautumaan huolinukkeihin (jotka ovat yleensä muuten melkoisen rumia) täysin turhakkeina sen jälkeen, kun näin 11-vuotiaan pikkusiskoni (joka on taipuvainen murehdintaan ja pahoinvointiin öiseen aikaan, niin kuin muuten itsekin olen) tyytyväisyyttä ja lapsen uskoa hehkuen laittavan niitä tyynynsä alle selittäen, että niille voi kyllä kertoa kaikki mieltä painavat asiat. Tuo oli nyt kauhea lauseenvastike- ja sulkusuma, pahoittelen, mutta pointti on tämä: sentimentaalista ihmistä kyllä viedään tässä maailmassa kuin pässiä lieassa :D

    VastaaPoista
  2. Pinkki baretti, oon lukenut että tuota käytetään ihan psykiatriassakin, siis vaikka lelun tai minkä tahansa pienen "amuletin" muodossa, sille voi kertoa huolet ja se viestittää, että kaikki on hyvin. Toivoisin, että itsellekin auttaisi sellainen, öinen murehdinta on tuttu ja inha ilmiö...

    Huolinukkeihin mulla on puhtaasti henkilökohtaisia traumaällöjä, nuorena/nuorempana sain niitä aina lahjaksi, koska ne olivat vissiinkin halvin tuote, mitä kehitysmaakauppa Uusivaihteesta sai. Niitä pieniä pärerasioita pyöri sitten joka paikassa, eikä niitä ilennyt heittää poiskaan... taisin luultavasti lahjoitella niitä eteenpäin, mikä tosin oli hankalaa, koska kaikki olivat lahjoitelleet niitä toisilleen jo valmiiksi :P

    VastaaPoista
  3. Heh, jaan huolinukkeantisympatiat täysin! Itse ehdotin aikanaan eräälle kehy-projektitiimille, että he tuottaisivat sieltä maastaan jotakin oikeasti järkevää ja tarpeellista. Esimerkiksi habanerochilejä kuivattuna, siellähän niitä kasvaisi suuremmitta vaivoitta, eikä niitä toisaalta kovin helposti kuivattuna rouheena täältä saa. Tuollaisesta saisi lisäksi mainion katteen, kun kyseessä on kuitenkin selkeä gourmet-spessu-tuote. Myös reilun kaupan kookosmaitoon tehty vegaanitoffee menisi TAATUSTI kaupaksi (olen kerran saanut pussin tuliaisiksi Vietnamista, ja taivaallista oli).

    VastaaPoista
  4. Kookosmaitoon tehty toffee... vähänkö nampan kuuloista!

    Kuubassa ihmettelin täydellistä chilin puutetta (vaikken itse mikään tulisen fani sillai olekaan). Habaneroa ei myyty nimestään huolimatta Havannassa lainkaan eikä ravintolaruokakaan ollut vähimmässäkään määri tulista. Ehkä toi sikari-rommi-puoli oli sitten niin hallitseva, eikä sosialistisessa maassa ehkä muutenkaan aina niin paneuduta tuohon markkinointipuoleen :)

    Hakaniemen hallissa oli kuubalaista reilun kaupan hunajaa taannoin. En ollut ihan varma mitä ajatella, tavallaan näky oli ilahduttava, mutta toisaalta hunajaa tuotetaan Suomessakin, lasipurkkien roudaaminen Atlantin yli tuntui aika turhalta... mutkikas maailma!

    VastaaPoista
  5. toisaalta - kenkä on kenkä on kenkä. vaikka sen olisi valmistanut vaikka kuka. samoin kuin auto. jossain vaiheessa tullaan vaiheeseen kun merkillä on väliä. ja sitten on vaiheita kun kenkä on vain - kenkä.

    terveisin,
    se joka ratkoo vaatteistaan irti kaikki laput missä lukee vaatteen valmistaja. #hyvä# tai #huono valmistaja

    VastaaPoista
  6. Jee, Foxi oot bäks!

    Mun tekis joskus mieli vinkata nykynuorisolaisille, että ottaisivat rahaa siitä (sen sijaan että antavat), että mainostavat Nikeä tai Fubua paidoissaan :)

    VastaaPoista
  7. Hö, minä olin niin otettu kun sain surullisena aikana ystävältäni huolinuket. Tosin en ole koskaan käyttänyt niitä, ehkä arvo tulikin ystävän eleestä.

    Ja niin, meemiehdotus sinulle blogissani!

    VastaaPoista
  8. Pom-pom-pom-pom-pomarfin,
    pistä jalkaan ja olet in!

    Hhey,
    tekstisi on ehkä vanha, mutta Pomarfin lienee iätön käsite. Oikeastaan ystäväni linkitti sivun minulle ja halusin vain ehdottomasti kommentoida! Asuin Pomarkussa 18 vuotta, ja jopa työskentelin Pomarfinin tehtaanmyymälässä (se oli hienoa sen kolme päivää, mitä sitä kesti) sekä toisessa näistä laatikkomarketeista. Jälkimmäisestä termistä haluan sanoa, että se on mielestäni, no, loistava, erittäin kuvaava. Minust mielikuvasi Pomarfinistakin on kutkuttava! Erityisen yllättynyt olin merkin yhteydestä henkiseen demariuteen, yrityksen kotikunta ja sen lähialue kun on sydänjuuriaan myöten kepulaista, ja siihen minäkin merkin yhdistän. All in all, oli hauska kokemus lukea tekstisi! :)

    Lisäinfoksi vielä, että Pomarfin-merkkisiä kenkiä ei enää valmisteta, vaan yrityksen tuotteet ovat nykyään Pomar-jalkineita, tehdas kun on muuttanut Viroon. Se siitä kotimaisuudesta!

    Rakkain terveisin,
    Pomarfinin toimitusjohtajan pojan avovaimon läheinen ystävä

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!