Aikainen lintu

Kuvittelin, että miniloman aikana unirytmini vinksahtaa lomaisaksi, kuten sillä on yleensä tapana tehdä jo viikonlopun aikana. Lauantaisin sisäinen kello herättää minut viimeistään puoli yhdeksältä, mutta sunnuntaina saatamme nukkua kymmeneen-yhteentoista. Illalla uni välttelee päätä pikkutunneille asti. No, nyt on loman viimeinen päivä, olin eilen bileissä ja heräsin silti puoli kahdeksalta. Oikeasti heräsin vielä aikaisemmin (toistuvaan painajaiseen siitä, että unohdin meikkipussini antibiootteineen toiselle puolen Uuttamaata), mutta jatkoin unta mielikuvaharjoituksin ja heräsin vasta, kun olin varma siitä, että kello on puoli yksitoista ja kaikkia velvollisuuksia pitää alkaa hoitaa. Saatan ehkä olla tullut kipeäksi, en osaa vieläkään sanoa. Flunssilla on tapana roikottaa minua löysässä hirressä, vihjailla ja tunkeilla, mutta olla ottamatta minua kuitenkaan valtaansa. Tämä saattaa johtua siitä, etten ikinä ole kuumeessa, enkä siten "oikeasti" kipeä.

Olen ollut talvisissa juhlissa runoilijan talossa. Osallistunut chili-suklaa-browniesien tekoon ja vähän kaiken pilkkomiseen. Hämmästellyt sitä, miten nopeasti voittaa ujoutensa alastomuuden suhteen sellaisessakin seurassa, jossa on ennestään tuntemattomia. Parikymppisenä, kun kaveriporukka asutti espoolaista 70-luvun lukaalia, järjestettiin siellä aina sauna-ulkouima-allas-sikana viinaa-bileitä. Suurin osa saunojista oli poikia, tyttö jos toinenkin, minä muiden mukana perusteli saunomattomuutta "meikkien tärveltymisellä" (mikä oli hassua, en varsinaisesti liikuskellut missään valokynäpiireissä). Oikeasti kyse oli siitä, että häpesimme kukin omia puutteitamme ja liikojamme, pelkäsimme vaivihkaisia katseita. Ja parikymppisenä kaikessa seksuaalisessa vapautumishybriksessä ajatus yhteissaunasta on punastuttavan kauhea, silloin yläasteen yhteisten uimavuorojen piina on vielä liian lähellä. Eilen, väljän saunan ja hämmentävän suuren uima-altaan äärellä en kuitenkaan epäröinyt. Kukaan ei pidä minusta vähemmän siksi, että reisissäni on selluliittia tai siksi, että poveni menettää painovoimaa uhmaavan näkönsä ilman hyvinmuotoiltuja rintaliivejä. Itse asiassa, ketään ei luultavasti kiinnosta. Ja sauna oli ihana, sopivan lämmin vastapainona altaan kylmyydelle. Ulkona pyrytti taukoamatta, pieni lampi ja vastarannan punaiset mökit kietoutuivat yhä postikorttimaisempaan asuun, mutta valitettavasti en ainakaan itse osaa tässä vaiheessa kevättä ihastua lumesta. Tuntuu, kuin toistuvasti hyllylle unohtunut joululahja, kirjavat lapaset tai pipo annettaisiin vihdoin pääsiäisenä ja niitä pitäisi alkaa käyttää, vaikka ajatukset ovat suuntautuneet jo välikaudentakkeihin ja keväänvihreisiin silkkihuiveihin.

Ensimmäisenä lomapäivänä olimme siivoamassa mökkiä. Pesin keittiön lattiasta kattoon nauttien pinttyneen rasvan ja sormenjälkien katoamisesta ja onnistuen samalla hinkkaamaan liedestä vähän olennaisempaakin, nimittäin säätönuppien numeroita, hups. Joka tapauksessa, pikku avokeittiöstä tuli kiiltävän puhdas, saisipa samanlaisen innon päälle omankin keittiön suhteen. Mökiltä otin mukaan soikean, piparkakkureunaisen, hilsehtivämaalisen kehyksen. Liotettuani sitä kidesoodaliemessä, alkoi kehys turvota ja ratkeilla liimauksistaan. Koska olin päättänyt maalata sen pääsiäisloman aikana, naulasin ratkeamat paikalleen (tietäen, ettei tämä ole se ortodoksisin keino kyseiseen tilanteeseen) ja aloin maalata. Kovan maalaamis-flown vallassa sudin myös litteän vodkapullon ja kukkaruukun heleänturkoosiksi ja koristelin ne punaisilla kukilla. Kun flow iskee, esimerkiksi maalin kuivumista on lähes mahdotonta odottaa, kuten myös nousta hakemaan ohuempaa sivellintä, sitä keinottelee paksun siveltimen kärjellä ja kärvistelee pissahädässä, kun ei vaan malta luovuttaa. Samassa flowssa aloitin myös mökin nimikylttiä, joka oli pakko jättää kesken (ja hyvä niin) koska olimme sopineet ateriasta Kynsilaukassa. Kehyksestä tuli hieno, folkloristinen punaisin kukin ja vihrein lehdin. En vielä tiedä, mitä kehystän, ehken mitään, miksei kehystä voisi roikottaa mökinseinällä tyhjänäkin.

Kaikesta kivasta, valosta, helmihyasinteista ja ystävien seurasta huolimatta olen oudon surumielinen. Kyyneleet vaaniskelevat jossain kurkussa, mutta eivät suostu esille. En tiedä, mikä on. Isä on lapissa ja äiti koiran kanssa kahdestaan kotona, kuulostaa puhelimessa yksinäiseltä. Tajuan, ettei yksinäisyydentunne johdu vain parin päivän poissaolosta vaan liittyy eläkeikäisen ymmärrykseen siitä, että tällaista se tulee olemaan sitten, kun puoliso kuolee. Kaikki muuttuu ja katoaa, sen paremmin en osaa surullisuuttani sanallistaa.