Tissi

Maanantaina töissä vasenta rintaani kutittaa. Raavin sitä antaumuksella, mutta kutina ei lakkaa (milloinkas se sitäpaitsi raapimiseen lakkaisi) minkä kehtaan, oman sekundaarisen sukupuolielimen rapsuttelu julkisella paikalla on vähän kiusallista. Lopulta unohdan vaivan ja muistan sen vasta illalla suihkun jälkeen. Tunnustelen rintani lävitse, kuten vastuullisen naisen kuuluu tehdä ja löydän vasemmasta rinnastani kyhmyn. Ensimmäinen ajatukseni on: kuinka tyypillistä ja tavanomaista, jos joku asia kuuluu naiseuteen, se on ehdottomasti kyhmyn löytäminen rinnasta. Seuraavana alkaa nousta paniikki. Yritän hetken työntää koko kyhmyn tajuntani takamaille, mutta se ei onnistu, eipä tietenkään. Makustelen asiaa hetken yksin, pohdin mainitsisinko L:lle. Kyhmyä puristellessa onnistun pullauttamaan sen pinnalle siten, että se näyttää aivan toiselta nänniltä. L ei huolestu (tai ei ainakaan näytä sitä) ja sanoo, että syöpä tuskin käyttäytyisi noin. Olen periaatteessa ihan samaa mieltä mutta yhdistelmä rinta+kyhmy on jo vallinnut mieleni.

En saa unta, joka kerran unen rajamailla alan ajatella rinnan menetystä, tukan menetystä, sädehoitoja ja kuolemaa. Luen yhdentekevää romaania rauhoittaakseni itseäni, pyöriskelen ja haen hömpsyn mustaherukkalikööriä. Lopulta L herkkäunisena kyllästyy pöyhertämiseeni ja muuttaa patjan kanssa olohuoneeseen. Avaan tietokoneen ja kirjoitan googleen "rintasyöpä". Löydän blogin, jossa ikäiseni nainen kertoo sairastumisestaan, rinnan poistosta ja hoitojen rankkuudesta. Blogia on kirjoitettu monta vuotta, ajattelen, kuinka tulevaisuuteni tulisi muuttumaan, aivan koko tulevaisuuteni. Miten kävisi mahdollisuudelle saada jälkeläisiä, mitä työsuhteelle tapahtuisi? Aina väliin yritän hillitä päässäni mylläävää skenaariovirtaa, mutta en onnistu. Lopulta, pikkutunneilla varaan ajan Diacorilta. Unta saan puoli kuudelta herätäkseni kuuden jälkeen.

Töihin kävellessäni ajattelen elämää ilman toista rintaa. Rintani ovat isot ja pidän niistä (joitain ihmisiä selvästi ärsyttää että isorintainen pitää rinnoistaan, niistä kuuluisi valittaa, voivotella selkäsärkyjä ja painovoiman armottomuutta, sitä, kun miehet tuijottavat) ja mietin, miten identiteettini muuttuisi ilman kauniita asioitani, rintoja ja hiuksia (tässä vaiheessa olen ehtinyt mielikuviin, jossa MOLEMMAT rintani poistetaan ja samalla ehkä myös kainalot). Perillä marssin suoraan työterveyteen ja kerron ääni sortuen (tätä aikaisemmin minua ei ole itkettänyt, olen kriisitilanteissa yleensä ulospäin tyyni ja jopa sarkastinen, sisältä liian puristunut itkemään) löydöstäni ja siitä, etten pysty nukkumaan enkä syömään enkä tekemään töitä, ennen kuin saan selvyyden, mitä rinnassani on. Saan ajan jo samalle aamulle. Töissä askaroin monotonisesti ja tehokkaasti (huomaan, että työnteko itse asiassa auttaa jonkin verran) kunnes tulee aika mennä lääkäriin.

Lääkärissä riisun paitani ja menen makaamaan tutkimuspöydälle. Rintani tutkitaan ja lääkärin suusta tulee välittömästi diagnoosi "rauhastulehdus". Syöpäkammolleni hän hymähtää ja sanoo, että kasvain on täysin erilainen, ei suinkaan suoraan ihon alla, ja aivan eri tuntuinen ja muotoinen. Minulle määrätään antibiootteja ja salvaa ihonalaiseen tulehdukseen. Ulkona tirautan helpotuksesta, soitan L:lle ja perun Diacorin ajan. Töissä on täytekakkua jota meinaan ottaa "syövästä selviämisen kunniaksi", mutta perustelun falskiuden tajuttuani onnistun pidättäytymään.

Antibiootit maistuvat xylitolilta ja sen alla happamalta. Seuraavana aamuna rintaa kutittaa ja se punoittaa, mutta nupuksi ristimäni kyhmy on kutistunut puoleen.