Oma maantiede

Aina välillä kuulee ihmisistä, jotka eivät ole käyneet Kalliossa melkein ikinä. Nämä ihmiset puhuvat ”Kallion baarikierroksista” jonain äärettömän dekadenttina hommana, vähän kuten toiset huume- tai kimppaseksikokeiluista sekä suhtautuvat koko Pitkänsillan väärään puoleen paheiden pesänä. Ne ihmiset tekisi mieli tuoda katselemaan kevättalvista iltapäivää Agricolankadulla, sen hiljaisuutta ja arvokkuutta, vanhoja jylhiä taloja ja graniittikirkkoa. Saimme L:n kanssa kerran houkuteltua tällaisen Kallio-neitsyen Alppilaan baariin ja hän myönsi vilpittömästi pitäneensä paikkaa paljon villimpänä kuin se onkaan. Samalla hän kuitenkin sanoi, ettei Kallion välttäminen oikeastaan ollut mikään valinta, entisellä kauniaislaisella ja nykyisellä punavuorelaisella ei vain ollut minkäänlaista kosketuspintaa itäiseen kantakaupunkiin, koska mikään reitti ei vienyt sen läpi eikä siellä asunut keitään tuttuja.

Itselleni Espoo oli pitkään täysin tuntematon manner. Luulin vielä lukiossa, että Lauttasaari on Espoota, Tapiolan ja Leppävaaran hahmotin jotenkuten mutten lainkaan niiden keskinäistä suhdetta. Espoo oli paikka, jossa rikkaiden perheiden kotona vielä asuvat lapset pitivät uima-allasbileitä, joihin jäätiin aina yöksi koska taksiin ei ollut varaa eikä Niipperistä tai Jupperista tai Pöpperistä kävelty kotiin. Vasta Tapiolaan muuttaessa aloin vähän oivaltaa espoolaista maantiedettä, vaikka surkea poikittaisjoukkoliikenne tekikin paikasta toiseen siirtymisestä oudon mutkittelevaa. Kun työskentelin valmistumisen jälkeen vähän aikaa bussiyhtiön puhelinvaihteessa, minun piti neuvoa päivittäin ihmisiä, jotka eivät osanneet käyttää Reittiopasta. Olisin ilman nettiä ollut aivan pulassa, Espoo on niin sekava ja monitahoisesti etäpesäkkeistynyt ”kaupunki” ettei sitä ehkä kykenekään hallitsemaan kokonaan. Toinen syy miksi en ikinä oikein oppinut Espoota oli vilpitön vastenmielisyyteni paikkaa kohtaan. Inhoan Espoota jostain syystä vielä enemmän kuin Vantaata, (ehkä syy on se teknocityhehkutus ja yleinen kokoomuslaisuus) siitäkin huolimatta, että Tapiola oli viehättävä paikka asua ja Otsolahden rannasta sai toukokuusta syyskuuhun kerättyä mitä moninaisimpia kukkakimppuja ja nokkoset saattoi noutaa takapihalta.

Omaan Helsinkiini kuului alunperin lähinnä Roihuvuori ja keskusta. Tätini asui Roihuvuoressa ja kävimme siellä Porvoosta aina silloin tällöin (ihan pienenä luulin, että Suomessa on kolme kaupunkia: Porvoo etelässä, Helsinki Keski-suomessa ja Pori Lapissa). Kun Itäkeskus rakennettiin, moni porvoolainen alkoi rajoittaa stadishoppailunsa (80- ja 90-luvulla Porvoosta ei saanut paljoakaan kivoja vaatteita, ne piti hakea muualta) Itikseen, kestihän sinne bussilla vain vähän yli puolisen tuntia entisen tunnin asemesta. Me äidin kanssa menimme edelleen keskustaan asti, ensiksikin siksi, että meillä oli hyvin piintynyt tapa syödä Sociksella lounas ja toiseksi, koska pidimme Stadista Stadina emmekä jonain massiivisena liitosalueen ostoskompleksina. Eikä Itiksessä sitäpaitsi ollut Laura Ashleytä, jonne viktoriaaniseen tyyliin leimautunut tytönsydämeni isosi aina uudestaan, vaikka sieltä ei kovin usein vaatteita raaskinut ostaa.

Ollessani kuudennella luokalla parhaan ystäväni isoveli pääsi Kallion lukioon. Kävimme jossain tutustumispäivässä ja olin siltä näkemältä täysin myyty, elämäni sai uuden päämäärän. Halusin Kallioon, näyttelemään ja luomaan, pois ahdistavasta pikkukaupungista. Onnistuin vaalimaan fiksaatiotani koko yläasteen, sain vanhemmatkin vakuutettua asiastani ja pääsin sisään. Ilmaisutaidon lukiosta haaveilevana, helposti haltioituvana teininä kuvittelin Kalliolle ihastuttavia, fellinimäisiä piirteitä, kadulla laulavia ihmisiä, hippimeininkiä ja työläisromantiikkaa. Hassua kyllä, kuvitelmieni naiviudesta ja naurettavuudesta huolimatta en tainnut olla aivan hakoteillä, noita juttuhan Kalliossa on, etenkin laulavia ihmisiä ainakin kesäaikaan ikkunamme alla... Yläasteen ja lukion välisenä kesänä, teatterikesälukiossa Laajasalossa pääsin kahden viikon ajan harjoittelemaan pehmeää laskua helsinkiläisyyteen. Joka päivä tuntien päätyttyä ajoin metrolla keskustaan ja aloin vaellella ympäri Helsinkiä. Otin satunnaisesti ratikan, kävelin sinne tänne, saatoin polttaa tupakan (joka meni päähän ja lisäsi huumaani), katselin taloja ja tiesin, että tänne minun kuuluu päästä. En tuntenut Helsinkiä keskustan ulkopuolelta käytännössä lainkaan, retket olivat seikkailuja. Muistan havainnoineeni Korkeavuorenkadulla kiemurat Jugend-talon seinässä, Ruttopuiston ja muhkeat villiviinit jossain Punavuoressa. En osannut hahmottaa paikkojen suhteita, matka Porthaninkadulta Sörnäisiin oli täynnä ihastuneita harharetkiä.

Lukioon päästyäni muutin kotoa Kontulaan HOAS:in soluun, kauheaan paikkaan, jossa sekakäyttäjäpariskunta hillui nakusillaan pihalla jahdaten mielikuvitusötököitä. Asuimme luokkakaverin kanssa samassa huoneistossa, kämppiksemme oli jonkun tytön poliisia pakoileva isä, joka poltti sisällä ketjussa ja ehdotteli tytöille törkeyksiä. Yläkerran poika teki itsemurhan, sen kuulimme vasta kun seuraava asukas kantoi hänen tavaransa ulos sateeseen, josta kukaan ei koskaan niitä hakenut. Eipä siis ihme, että varhainen parisuhteellistumiseni ja hinkuni avoliittoon kohtasi vanhempieni taholta niinkin vähän vastustusta, he varmaan olettivat minun pysyvän todennäköisemmin hengissä minua vähän vanhemman miehen kanssa kotia leikkien. Asuimme vuoden Vallilassa yksiössä, sitä kautta aloin hahmottaa itäistä kantakaupunkia, vietin kesätyöttömän kesän pyöräilemällä ympäriinsä, toivoen jo pian pääseväni pois ankeasta 50-luvun kolhoositalosta. Olen hahmottanut Vallilan hienouden oikeastaan vasta viime syksynä ystäväpariskunnan muuttaessa ihanaan 20-luvun taloon.

Kun sitten muutimme Kallioon, tunsin tulleeni ainoaan oikeaan kotiini. Tajusin Torkkelinmäen olemassaolon vasta kalliolaisena, kävelin kerran sattumalta sen läpi (sattumoisin kävelyä edelsi yksi harvoja hevimpiä pilvenpolttokokemuksiani) aivan ymmyrkäisenä alueen pittoreskiudesta ja suorastaan pikkukaupunkimaisesta söpöydestä. Torkkelinmäen kupeessa asuinkin sitten yhdeksän vuotta, siihen asti kunnes muutimme Tapiolaan. Erotuskani Kalliosta olivat oikeasti vähintään yhtä pahat kuin miehestä, jonka kanssa alunalkaen Kallioon muutin. Ensimmäinen joulu puutarhakaupunginosassa meni itkiessä ja vonkuessa sporan kolinan perään. Siitä sporan äänen kaipuusta en päässyt koko espoolaisaikana eroon, sepelkyyhkyjen kujerrus lähikoivussa oli suloista, mutta ei voinut korvata urbaania äänimaisemaa. Olen silti iloinen tuosta Espoo-ekskursiosta, pidän sitä monella tapaa rikastavana kokemuksena. Ja tulin myös todenneeksi, mihin minusta on ja ei ole. Kaipaan kosketusta luontoon, mutta jotenkin vapaa-aikapainotteisesti. Näillä leveysasteilla suurin osa vuodesta on pelkkää loskaa ja pimeyttä; vaikka Tapiola oli kesällä ihana, myöhäissyksyllä, talvella ja varhaiskeväällä se oli lähinnä autonrenkaanpainanteita likaisessa lumessa, paljaita puita ja tulvivaa, keltaista vettä.

Alkaessamme katsella kotia Helsingistä kävimme näytöillä Punavuoressa, Kruununhaassa ja Töölössä. Koska emme ole old money:tä emmekä pokerimiljonäärejä, nämä katselmukset olivat pitkälti jonkinlaista haaveilua ja kartoitusta. Tiesimme joutuvamme ottamaan ison asuntolainan ja karsimme jatkuvasti vaatimuksia. Löysin nykyisen asuntomme netistä jo pääsiäisen aikaan, mutta en ehdottanut sitä L:lle koska se sijaitsee vastapäätä entistä kotiani ja kuvittelin meidän muuttavan Pitkänsillan toiselle puolen. Kuitenkin kaikitenkin, lopulta päädyimme katsomaan tätä asuntoa ja olimme myytyjä (tai asunto oli myyty, meille). En halunnut painostaa L:a Kallion suuntaan koska tiesin hänen rakkautensa Punavuoreen (ja omanikin, asuuhan siellä myös lähin perheeni). Asiat vaan loksahtivat paikalleen tavalla, jota, mikäli tuntisin pientäkään taipumusta fatalismiin, pitäisin kohtalona. Nyt pidän sitä hauskana sattumana, että päädyin niille kulmille, josta sydän verta vuotaen muutamia vuosia sitten lähdin, ajatellen, etten enää koskaan pääse tänne. Nyt tuntuu siltä, etten ikinä halua täältä pois, vaikka tiedä häntä, asiat ja tilanteet muuttuvat, jonain päivänä saatamme kaivata tai jopa tarvita kolmatta huonetta ja vastaavantyyppisiä käytännön fasiliteetteja. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen tähän, ensimmäiseen kotiin johon olen muuttanut rouvasihmisenä (ääk) ja valinnut itse tapetit ja jonka ikkunasta näen vanhan kouluni, rakkaan kirjaston ja Kallion taukoamattoman elämänvirran.