Kikatusta

Peruskoulussa meitä oli viiden-kuuden päällepäin kiltin tytön lauma. Tällä porukalla teimme lehteä nimeltä Kansi, hirtimme banaaneja ja joimme ekat kikatushuppelit Kossu Peachilla (ja se vähemmän kiltti osa meistä hankki lisäpäihtymystä tupakasta). Meitä pidettiin melko nynnyinä, mikä johtui kai lähinnä siitä, että olimme edes jossain määrin kiinnostuneita arvosanoista ja harrastuksista. Pinnan alla olimme turmeltuneita törkyturpia, annoimme toisillemme synttärilahjoiksi valtavan suuria kurkkuja ja varmuusvälineitä ryyditettynä tuhmilla runoilla, samalla kun pistelimme vaaleanpunaiseksi värjättyä marenkikakkua ja muumilimsaa ponipaidat päällä.

Suurin osa tytöistä on haihtunut maailman tuuliin, muutaman olen löytänyt Facebookista, vaihdellut kuulumisia ja sopinut väljästi tapaamisista. Yksi, se alun alkaen paraskaverini on nykyään samassa paikassa kuin Hurina. Kahteen tytöistä, J:hin ja T:n suhteet ovat säilyneet läheisinä, näemme liian harvoin, mutta joka kerta meillä on aivan tolkuttoman hauskaa. On mielenkiintoista havaita, miten sitä alkaa vihdoin luopua joistain ikivanhoista rooleista, minulla oli tyttöporukassa alun alkaen se kaikkein rivopuheisin ja äänekkäin imago, ja vielä parikymppisenä olin se, joka oli hillunut mielenosoituksissa ja poltellut pilveäkin ja joka hieman rehvasteli kokemuksillaan. J oli reipas villapaitatyttö ja T hiljainen älykkö. Näin on toki vieläkin, mutta T on saanut uudenlaista, myhäilevää varmuutta ja iloa, J on muuttunut hiukan androgyynistä poikatytöstä seksuaalisuutta uhkuvaksi kahden lapsen äidiksi. Ja minä luultavasti olen löytänyt rauhaa ja harmoniaa, uhoaminen ja shokeeraamisenhalu on kadonnut.

Muistelimme vanhoja aikoja, puhuimme ihmissuhteista, tulevaisuudesta, elämäntapojen eroista. Meitä huvitti, kuinka kaikessa härskipuheisuudessamme olimme teineinä kovin viattomia, meillä kaikilla oli vakaa, yksipuolinen rakkaus jota piti vaklata ja josta haaveiltiin ehkä enintään pussaus-juttuja, mutta lähinnä kuitenkin kädestäpitoa. Rohkein fantasiani oli suudelma taidekoulun vintillä (siellä ei oikeasti ollut mitään vinttiä) minua lyhyemmän, mutta kauniin ja jo 13-vuotiaana kiehtovan ynseän (olen aina ihastunut vähän torjuvan oloisiin miehiin) luokkatoverin kanssa. J kertoi unelmoineensa pelastamisesta, siis siitä, että hän pelastaisi ihastuksensa ja muistin itsekin kelailleeni jotain samansuuntaista. Aika viehättävää aikuisena tajuta, että on varhaisteininä kaikesta Hollywood-hapatuksesta huolimatta voinut kuvitella itsensä aktiivisena toimijana l. SUBJEKTINA poika-asioissa.

Pitkän ajan ystävien tapaamisessa on aina ihan oma viehätyksensä. Niissä tulee väistämättä peilattua siihen, millainen on ollut lapsena ja nuorena ja pohdittua, olisiko ikinä aikoinaan voinut kuvitella päätyvänsä tilanteeseen, jossa nykyään on. Esimerkiksi itse en olisi välttämättä 14-vuotiaana ennustanut meneväni naimisiin ja käyväni porvarillisissa yhdekästä viiteen (paitsi tänään kahdeksasta seitsemään, arrrrg) –töissä. Ja se, että olemme jo ala-asteella ”osanneet valita näin hyviä tyyppejä ystäviksi” kuten eilen totesimme, tuntuu hauskalta. Vaikka elämäntilanteissamme on eroja, arvomaailmamme on samankaltainen, kenestäkään ei ole tullut korskeaa edustusrouvaa tai kylmää rahanperässäjuoksijaa.

Puhuimme myös ns vaihtoehtolääketieteestä. J on pitkän linjan ”antrohörhö”, steineriläinen vaikka opettaakin tavallisessa lastentarhassa. Hän kertoi saaneensa avun allergioihin ja synnytyskomplikaatioihin homeopatiasta. Vaikka itse suhtaudun vähintäänkin varautuneesti juuri homeopatiaan, minulla ei sinällään ollut syytä kyseenalaistaa J:n kokemuksia. Antroposofisesti suuntautuneet lääkärit käyttävät hoidoissa kuulemma myös ”kovia lääkkeitä” ja niiden rinnalla vaihtoehtoisia hoitomuotoja. J esitti myös hyvän pointin termistä ”koululääketiede”: länsimaissa termi viittaa tähän parhaiten tuntemaamme lääketieteeseen, mutta taas vaikkapa Kiinassa akupunktioon ja sappitutkimuksiin (ja vastaaviin, en ole näistä kovin hyvin perillä). Eli, että asioita pitäisi ikäänkuin tarkastella vähemmän eurosentrisestä vinkkelistä. Vaihtoehtolääketieteessä mättää varmaan paljolti myös sääntelyn puute. Luontaistuotteina voidaan myydä vaarallisiakin ravintolisiä ja ikävä kyllä, järkeenkäyvät hoidot ja ties mikä enkeliterapia niputtuvat herkästi yhteen. Hörhöhoitojen puoleen kääntyvät usein ihmiset, joille länsimainen lääketiede on tuottanut pettymyksen. Joissain kokonaisvaltaisissa, elämäntilanteeseen ja -hallintaan liittyvissä tapauksissa uuden asenteen ja "pehmeän elämäntavan" omaksumisella voidaan saavuttaa paljon, mutta jos diabetesta aletaan parantaa vaihtolämpökylvyillä, liikutaan vaarallisilla vesillä. Ymmärtääkseni passiiviseen potilas-statukseen kypsyneet ihmiset hakevat usein apua vaihtoehtoisista hoidoista ja siinä onkin järkeä. Selkäkivuista kärsivän ei kannata ainakaan kovin pitkään vetää ylityöllistetyn terveyskeskuslääkärin (joka ehkä itsekin haluaisi paneutua potilaansa vaivoihin ihan tosissaan, mutta aika ei vain riitä, ystäväpiirini lääkärit valittelevat tätä asiaa usein) määräämiä tulehduskipulääkkeitä vaan alkaa pohtia, mistä kipu johtuu ja miten sen syihin pääsisi käsiksi.

Itse olen onneksi tähän ikään mennessä säästynyt pahemmilta terveysongelmilta. Huomaan kuitenkin lievästi hypokondrisena ihmisenä olevani aika uskollinen koululääketieteelle, taannoin särkylääkeostoksilla minua samaan aikaan huvitti ja kammotti se turvallisuudentunne, jota koin apteekissa. Ajoittain vaivaavaan käsikipuun voisin hyvinkin kuvitella vaikkapa akupunktiota (mikäki se auttaa käsikipuun), kuten myös päänsärkytaipumuksiini. Nuo kivut ovat hallinnassani olevia, perinnöllisiä ja tuttuja. Mutta taannoisen, vaarattomaksi osoittautuneen nuppuni kanssa en olisi nanosekuntiakaan harkinnut muuta kuin kovia hoitoja, leikkausta ja lääkkeitä ja säteitä.

J puhuu myös horoskoopeista sillä tavoin luontevasti, kuten itse sanoisi että ”se on tyypillinen luonnontieteilijä”. Yleensä reagoin kaikkeen horoskoopeilla selittämiseen vierovasti, mutta vanhan ystävän suusta ”tyypillinen neitsyt” vain hymyilyttää, vaikka itse olen kuullut juuri paljon hämmästelyä siitä, että olen horoskoopiltani neitsyt enkä lainkaan muistuta sellaista (tosihoroskooppaajat keksivät heti jonkun seitsemäs huone-selityksen tälle). Erityisesti töissä nämä horoskooppikysymykset ärsyttävät. Tekisi mieli sanoa, että jos kerran uskot horoskooppeihin, etkö pystyisi käytöstäni ja työskentelytapojani seuraamalla yksinkertaisesti TIETÄMÄÄN mikä oma merkkini on. Itse asiassa taannoisissa duuniryyppäjäisissä sain parin lasin rohkaisemana sanottua, etten lainkaan usko horoskooppeihin ja olen sen jälkeen saanut olla rauhassa tiedusteluilta. Vuosia sitten olin akvarellikurssilla, jonka opettaja oli hyvin horoskooppiorientoitunut. Kun valittelin, etten osaa tehdä merimaisemaa akvarelleilla, hän katsoi kiinteästi silmiini ja tiedusteli horoskooppimerkkiäni. Kun kerroin sen, hän huudahti AHAA! ja selitti, etteivät neitsyet ikinä osaa maalata merimaisemia.

Olen ollut tänään töissä yksitoista tuntia. Työeuforia on hämmentävää, vaikka ylityöni koostui lähinnä tylsästä pdf-exporttaamisesta, olen edelleen aivan kierroksilla ja harkitsen vakavasti mummolipaston mökkimoodiin saattamisen aloittamista. Olen saanut suurella vaivalla, ähellyksellä ja mustelmilla hajoitettua sen osiin, raspattua pinnan kylpyammeessa ja nyt olisi edessä se kiva vaihe, maalaaminen. Lipastosta tulee lämpimän antiikkivihreä, samansävyinen kuin tuvan seinistä, paitsi tummempi. Mökki tulee olemaan ulkoa punainen ja sisältä vihreä, kuinka metaforista!