Kotimaista proosaa

Olen aika hiljattain löytänyt Leena Krohnin kirjat. Aiemmin muistan lukeneeni vain Pelikaanimiehen, josta pidin, mutta en syystä tai toisesta (mahdollisesti niinkin älyttömästä syystä, kuin että useammassakin Krohnin kirjan nimessä viitataan matematiikkaan) hakeutunut muiden hänen kirjojensa seuraan. Tainaronia taisin epäillä, koska olin lukenut sen olevan scifiä. Suhteeni scifiin on samantyyppinen kuin lännenelokuviin (tai hevimusiikkiin), tiedän, että joukossa on klassikkoja ja varsinaisia helmiä (paitsi hevimusiikissa, ääh, inhoan sitä niin etten voi olla objektiivinen), mutta ei vaan kolahda. Joskus yritin lukea Porttia naisten maahan, koska kaikki mieheni (kuulostaa aika elizabeth taylorilta tuo KAIKKI MIEHET, tässä tapauksessa tarkoitan kolmea poikaystävää) ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ihastuisin kirjaan. No, en ole vieläkään jaksanut lukea sitä loppuun, enkä edes kovin pitkälle, post-apokalyptinen maailma, jossa miehet ja naiset asuvat omissa leireissään, kuulostaa kauhealta paikalta. Scifissä (johon en siis ole ennakkoluulojeni takia kovin taajaan tutustunut ja olen siksi varmaankin vähän hakoteillä arvioissani) vierastan eniten avaruutta ja lohduttomuutta. Muistan jo lapsena inhonneeni Star Trekkiä, sitä, kun ihmiset asuvat jossain kauheassa avaruuslaivassa, pukeutuvat omituisiin haalareihin ja ovat jatkuvasti hirvittävän epätoivoisia koska a) maapallo on tuhoutunut ja b) joku avaruuden örkki kiusaa heitä koko ajan.

Sen sijaan scifin allegorisuus ja dystopiset tulevaisuudenvisiot viehättävät minua, etenkin jos niillä on jokin hmm... poliittinen tarkoitusperä. Jennifer Valtiovallassa eletään maailmassa, jossa ihmisten sukunimi määräytyy heidän työpaikkansa mukaan, brändien palvonta on nuorison elämänsisältö ja sissimarkkinointi tarkoittaa asiakkaiden ammuskelua. Tuollainen visio ei ole niin kaukana todellisuudesta, toisin kuin vihamieliset avaruuden asukit valloittamassa maapalloa. Toisaalta, jos visio on liian todennäköinen (kuten sulaneet napajäätiköt tai ihmislajin tappanut ydinsota) alkaa lukeminen myös ahdistaa. Tätä kirjoittaessani tajusin vielä yhden syyn, miksi vierastan juuri scifiä ja lännenelokuvia (ja sotaelokuvia). Se on naisten puuttuminen kuvasta jotakuinkin kokonaan. Tällä ei ole edes suoranaista tekemistä feminismini kanssa, enemmänkin on kyse siitä, että samastun mielelläni johonkin kirjan henkilöistä ja naisiin on helpompi leimaantua. Toisaalta, yksi lempikirjani, Pohjantähti-trilogia on ajalleen tyypillisen itsestään selvästi miesnäkökulmasta kirjoitettu, naiset ovat joko äitejä tai hutsuja, ainoa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta innostunut naispuolinen henkilö (ruustinna) esitetään vastenmielisenä koohottajana. Halme, suosikkini, puhuu kyllä naisasiasta (joka möhlätään heti kansan suussa silkaksi toosaläpäksi) mutta tuntuu kohtelevan yliolkaisesti nöyrää ja harmaata vaimoaan. (Olen muuten joskus tehnyt miespuolisille ystäville ja/tai potentiaalisille poikaystäville ”kumpi olisit, Koskela vai Halme –kyselyitä”, yllättävän paljastava testi, ensin mainitun vastaaminen on ollut jonkinlainen todiste ainakin siitä, että tuosta ei tule lasteni isää.)

Eeh... olin kai kirjoittamassa kotimaisesta NYKYproosasta ja kahdesta lähipäivien kosketuksestani siihen (Krohn poislukien). Minh irvaili taannoin osuvasti nuorten naisten esikoiskirjojen itsearvoista kielikikkailuja ja ikään kuin pakollisia itsekeksittyjä sanoja. Itse pidän kielipeleistä ja sanaleikeistä runoudessa, mutta ns suorasanaisessa tekstissä kavahdan helposti liiallista venkoilua, vaikka toisaalta myös yksinkertaisen toteavat päälauseet ärsyttävät minua. Sain niitä molempia, kun toissapäivänä havahduin myöhässä olevaan MA Nummisen lastenlevyn kadoksissa olevan kansilehden etsimiseen (ei löytynyt) ja vastenmieliseen ajatukseen asian setvimisestä kirjastossa (minulla on traumaattisia kokemuksia kadonneen levynkannen etsimisestä kirjastossa, siihen liittyy monen virkailijan samanaikainen, hössöttävä mutta passiivinen läsnäolo, päälläni kuumottava talvitakki ja kasvava vittuuntuminen ihmisten avuttomuuteen, tunne, jota yritän yleensä välttää koska olen itsekin aika avuton unkkelo) mutta kotikirjastossani oltiin mukavia ja nopeita ja kekseliäitä, ja sain armonaikaa läystäkkeen metsästämiseen. Samalla nappasin Mari Mörön kehutun Kiltin yön lahjat, sekä tuoreen esikoiskirjailijan (minua viisi vuotta nuoremman, hui miten nuo 80-luvulla syntyneet ovat jo isoja, vastahan ne joivat ensikännejään) novellikokoelman, jonka nimeä en kehtaa kirjoittaa tähän, koska en pitänyt kirjasta, mutta en halua kenenkään löytävän googlella k.o. kirjan disauttavaa arvostelua, juuri siksi, että kirjoittaja on nuori ja tuore. Aloitin tuoreella novellikokoelmalla ja turhauduin melko pahasti päähenkilön ”minulla on vääristynyt suhde isääni, ruokaan ja seksiin” -anamneesiin. Minäkertojan rinnat ja kuukautiset tulivat lukijalle tutuiksi. Ei siinä mitään, kyllä niistä voi puhua, itse lämpiäisin kuitenkin ehkä jotenkin laajakatseisempaan näkökulmaan, kirjasta näki kilometrien päähän että psykoterapiassa on käyty ja Freudia luettu, omissa mehuissa vellottu pitkään ja hartaasti. Itse asiassa novellit muistuttivat blogikirjoituksia...

Kun läväytin balettitraumoihin turhautuneena novellikokoelman lattialle (sängystä, ei tippunut pitkää matkaa, kyseessä oli lähinnä symbolinen ele) ja otin tilalle Kiltin yön lahjat, ensimmäinen silmiini osunut lause oli jotain tyyliin ”jalat meni plämp plämp”. Päästämäni spontaani aargh-huudahdus huvitti toista sängynpuoliskoa. Maltoin kuitenkin jatkaa lukemista ja huomasin, että kirjan näkökulma vaihtelee, se ei siis suinkaan ole kokonaisuudessaan kirjoitettu viisivuotiaan näkökulmasta. En kuitenkaan voi sanoa päässeeni Kiltin yön lahjoihin hirveän vahvasti sisälle, se muistutti aika paljon Onkelin Ilosta taloa, joka ei myöskään puhutellut. Lapsen kertojanääni oli toki taidokas ja paljastava, vähän kuten On rakkautes ääretön –kirjassa, mutta samalla jotenkin etäiseksi jättävä, vaikka kuvaus oli aidosti lapsenomaista kaikkine hassuine sanaväärinkäsityksineen ja yksityiskohtiin keskittymisineen, kuului siitä kuitenkin aikuisen ääni.

Joskus luovan kirjoittamisen kurssilla kullekin osanottajalle arvottiin ikä, josta käsin kirjoittaa jokin itselle tapahtunut muisto. Itselleni lankesi neljävuotiuus (mikä olikin hyvä juttu, sitä edeltävästä ajasta kun en paljoa muista, kirkkain muistoni on kun istuin kaksivuotiaana pesuvadissa puhtaan pyykin seassa ja pieraisin, oikeasti, muut muistavat jotain kirkasvärisiä mobileitaan sängyn yllä ja minä PIERAISUN). Kirjoitin syntymäpäivistäni, muistan ne hyvin. Minulla oli farkkumekko ja taskussa Miiakisu, juoksin pitkin käytävää ja ajattelin että nyt olen se runon ”neiti nelivuotias, neiti itsenäinen”.