perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Kotimaista proosaa

Olen aika hiljattain löytänyt Leena Krohnin kirjat. Aiemmin muistan lukeneeni vain Pelikaanimiehen, josta pidin, mutta en syystä tai toisesta (mahdollisesti niinkin älyttömästä syystä, kuin että useammassakin Krohnin kirjan nimessä viitataan matematiikkaan) hakeutunut muiden hänen kirjojensa seuraan. Tainaronia taisin epäillä, koska olin lukenut sen olevan scifiä. Suhteeni scifiin on samantyyppinen kuin lännenelokuviin (tai hevimusiikkiin), tiedän, että joukossa on klassikkoja ja varsinaisia helmiä (paitsi hevimusiikissa, ääh, inhoan sitä niin etten voi olla objektiivinen), mutta ei vaan kolahda. Joskus yritin lukea Porttia naisten maahan, koska kaikki mieheni (kuulostaa aika elizabeth taylorilta tuo KAIKKI MIEHET, tässä tapauksessa tarkoitan kolmea poikaystävää) ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ihastuisin kirjaan. No, en ole vieläkään jaksanut lukea sitä loppuun, enkä edes kovin pitkälle, post-apokalyptinen maailma, jossa miehet ja naiset asuvat omissa leireissään, kuulostaa kauhealta paikalta. Scifissä (johon en siis ole ennakkoluulojeni takia kovin taajaan tutustunut ja olen siksi varmaankin vähän hakoteillä arvioissani) vierastan eniten avaruutta ja lohduttomuutta. Muistan jo lapsena inhonneeni Star Trekkiä, sitä, kun ihmiset asuvat jossain kauheassa avaruuslaivassa, pukeutuvat omituisiin haalareihin ja ovat jatkuvasti hirvittävän epätoivoisia koska a) maapallo on tuhoutunut ja b) joku avaruuden örkki kiusaa heitä koko ajan.

Sen sijaan scifin allegorisuus ja dystopiset tulevaisuudenvisiot viehättävät minua, etenkin jos niillä on jokin hmm... poliittinen tarkoitusperä. Jennifer Valtiovallassa eletään maailmassa, jossa ihmisten sukunimi määräytyy heidän työpaikkansa mukaan, brändien palvonta on nuorison elämänsisältö ja sissimarkkinointi tarkoittaa asiakkaiden ammuskelua. Tuollainen visio ei ole niin kaukana todellisuudesta, toisin kuin vihamieliset avaruuden asukit valloittamassa maapalloa. Toisaalta, jos visio on liian todennäköinen (kuten sulaneet napajäätiköt tai ihmislajin tappanut ydinsota) alkaa lukeminen myös ahdistaa. Tätä kirjoittaessani tajusin vielä yhden syyn, miksi vierastan juuri scifiä ja lännenelokuvia (ja sotaelokuvia). Se on naisten puuttuminen kuvasta jotakuinkin kokonaan. Tällä ei ole edes suoranaista tekemistä feminismini kanssa, enemmänkin on kyse siitä, että samastun mielelläni johonkin kirjan henkilöistä ja naisiin on helpompi leimaantua. Toisaalta, yksi lempikirjani, Pohjantähti-trilogia on ajalleen tyypillisen itsestään selvästi miesnäkökulmasta kirjoitettu, naiset ovat joko äitejä tai hutsuja, ainoa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta innostunut naispuolinen henkilö (ruustinna) esitetään vastenmielisenä koohottajana. Halme, suosikkini, puhuu kyllä naisasiasta (joka möhlätään heti kansan suussa silkaksi toosaläpäksi) mutta tuntuu kohtelevan yliolkaisesti nöyrää ja harmaata vaimoaan. (Olen muuten joskus tehnyt miespuolisille ystäville ja/tai potentiaalisille poikaystäville ”kumpi olisit, Koskela vai Halme –kyselyitä”, yllättävän paljastava testi, ensin mainitun vastaaminen on ollut jonkinlainen todiste ainakin siitä, että tuosta ei tule lasteni isää.)

Eeh... olin kai kirjoittamassa kotimaisesta NYKYproosasta ja kahdesta lähipäivien kosketuksestani siihen (Krohn poislukien). Minh irvaili taannoin osuvasti nuorten naisten esikoiskirjojen itsearvoista kielikikkailuja ja ikään kuin pakollisia itsekeksittyjä sanoja. Itse pidän kielipeleistä ja sanaleikeistä runoudessa, mutta ns suorasanaisessa tekstissä kavahdan helposti liiallista venkoilua, vaikka toisaalta myös yksinkertaisen toteavat päälauseet ärsyttävät minua. Sain niitä molempia, kun toissapäivänä havahduin myöhässä olevaan MA Nummisen lastenlevyn kadoksissa olevan kansilehden etsimiseen (ei löytynyt) ja vastenmieliseen ajatukseen asian setvimisestä kirjastossa (minulla on traumaattisia kokemuksia kadonneen levynkannen etsimisestä kirjastossa, siihen liittyy monen virkailijan samanaikainen, hössöttävä mutta passiivinen läsnäolo, päälläni kuumottava talvitakki ja kasvava vittuuntuminen ihmisten avuttomuuteen, tunne, jota yritän yleensä välttää koska olen itsekin aika avuton unkkelo) mutta kotikirjastossani oltiin mukavia ja nopeita ja kekseliäitä, ja sain armonaikaa läystäkkeen metsästämiseen. Samalla nappasin Mari Mörön kehutun Kiltin yön lahjat, sekä tuoreen esikoiskirjailijan (minua viisi vuotta nuoremman, hui miten nuo 80-luvulla syntyneet ovat jo isoja, vastahan ne joivat ensikännejään) novellikokoelman, jonka nimeä en kehtaa kirjoittaa tähän, koska en pitänyt kirjasta, mutta en halua kenenkään löytävän googlella k.o. kirjan disauttavaa arvostelua, juuri siksi, että kirjoittaja on nuori ja tuore. Aloitin tuoreella novellikokoelmalla ja turhauduin melko pahasti päähenkilön ”minulla on vääristynyt suhde isääni, ruokaan ja seksiin” -anamneesiin. Minäkertojan rinnat ja kuukautiset tulivat lukijalle tutuiksi. Ei siinä mitään, kyllä niistä voi puhua, itse lämpiäisin kuitenkin ehkä jotenkin laajakatseisempaan näkökulmaan, kirjasta näki kilometrien päähän että psykoterapiassa on käyty ja Freudia luettu, omissa mehuissa vellottu pitkään ja hartaasti. Itse asiassa novellit muistuttivat blogikirjoituksia...

Kun läväytin balettitraumoihin turhautuneena novellikokoelman lattialle (sängystä, ei tippunut pitkää matkaa, kyseessä oli lähinnä symbolinen ele) ja otin tilalle Kiltin yön lahjat, ensimmäinen silmiini osunut lause oli jotain tyyliin ”jalat meni plämp plämp”. Päästämäni spontaani aargh-huudahdus huvitti toista sängynpuoliskoa. Maltoin kuitenkin jatkaa lukemista ja huomasin, että kirjan näkökulma vaihtelee, se ei siis suinkaan ole kokonaisuudessaan kirjoitettu viisivuotiaan näkökulmasta. En kuitenkaan voi sanoa päässeeni Kiltin yön lahjoihin hirveän vahvasti sisälle, se muistutti aika paljon Onkelin Ilosta taloa, joka ei myöskään puhutellut. Lapsen kertojanääni oli toki taidokas ja paljastava, vähän kuten On rakkautes ääretön –kirjassa, mutta samalla jotenkin etäiseksi jättävä, vaikka kuvaus oli aidosti lapsenomaista kaikkine hassuine sanaväärinkäsityksineen ja yksityiskohtiin keskittymisineen, kuului siitä kuitenkin aikuisen ääni.

Joskus luovan kirjoittamisen kurssilla kullekin osanottajalle arvottiin ikä, josta käsin kirjoittaa jokin itselle tapahtunut muisto. Itselleni lankesi neljävuotiuus (mikä olikin hyvä juttu, sitä edeltävästä ajasta kun en paljoa muista, kirkkain muistoni on kun istuin kaksivuotiaana pesuvadissa puhtaan pyykin seassa ja pieraisin, oikeasti, muut muistavat jotain kirkasvärisiä mobileitaan sängyn yllä ja minä PIERAISUN). Kirjoitin syntymäpäivistäni, muistan ne hyvin. Minulla oli farkkumekko ja taskussa Miiakisu, juoksin pitkin käytävää ja ajattelin että nyt olen se runon ”neiti nelivuotias, neiti itsenäinen”.

7 kommenttia:

  1. Mun nyt vaan oli ihan pakko älähtää tosta Star Trekkistä, että sehän ei tosiaankaan ole mikään synkeä sarja, vaan pikemminkin niin naivistisen optimistinen ihmiskunnan ja sen tulevaisuuden suhteen, että jotkut pitää sitä sen takia silkkana epäuskottavana pliisuiluna. Eikä se maapallo mitään tuhoutunut ole vaan olemassa yhä. Ihmiset on vaan lähteneet sieltä tutkimusmatkoille vinkeillä avaruusaluksillaan, koska niillä on tietenkin hirveä oppimisen ja kehittymisen hinku, joka on muuten yksi niistä sarjan optimistisista ja pliisuista teemoista :D Avaruuden örkit niitä kyllä aina välillä kiusaa, mutta siitäkin aina opitaan jotain :D :D Makukysymyksiä ja tää oli nyt tällasen hörhähtäneen trekkarin näkemys.

    VastaaPoista
  2. Jeh, meitsin mielikuvat Star Trekistä perustuu pääosin lapsuudenmuistoihin ja tuoreeseen viiden minuutin espanjaksi dubattuun katkelmaan Santiago de Cuban lentokentällä. Jotenkin mieleen ovat jääneet pääosin se avaruuslaiva, samanlaiset asut ja naisettomuus ja yhden jakson meduusamaiset ötökät aiheuttamassa vaaratilannetta.

    Aika cool, että Star Trekissä oli tuollainen skeme, että maapallo on jäljellä. Se vaikuttaa yllättävän vahvasti mielikuvaan k.o. sarjasta.

    Eksälläni oli sellainen Star Trek-huppari, meinasin joskus ostaa sille jostain sarjakuvakaupasta tyyliin sopivan rintakorun/laatan :)

    VastaaPoista
  3. Star Trekkiä tulkitessa on mun mielestä hyvä aina pitää mielessä, että vaikka ne ihmiset asuu niillä avaruusaluksilla, niin ne on niiden työpaikkoja (tyypit on Tähtiliiton upseereja yms.), mikä vaikuttaa ilmapiiriin. Toi naisettomuus mun on ikävä kyllä myönnettävä ainakin sen originaalin Star Trekin kohdalla. Tilanne parantuu kyllä sitten Next Generationissa. Mutta joo, taas tällasta, mikä kiinnostaa tasan vaan mua itteeni... :D

    VastaaPoista
  4. ...ja originaalikin Trek on ollut kuitenkin valtavan edistyksellinen aikanaan. Esimerkiksi (ainakin amerikkalaisen) tv-historian ensimmäinen mustan ja valkoisen välinen suudelma on kai nähty Trekissä, seksuaalivähemmistöteemoja on käsitelty (usein tosin naamioituna biologisesti erilaisten alien-rotujen varjolla), ja naiset ovat olleet (kontekstissaan) edistyksellisesti esillä (jos osaa katsoa trikoiden ohi). Alunperin aluksen kapteeniksi tai ainakin förstiksi suunniteltiin naista, mutta se ei mennyt silloisessa maailmassa läpi.

    Sittemmin synkän ja kyynisen scifin valtakaudella Trekkiä pidettiinkin hirveänä hippeilynä. Siinä on mm. San Franciscosta koordinoitu galaksin laajuinen utopistinen kommunistiyhteiskunta ym.

    Joo sori tää. Mun puolesta scifiä saa vierastaa ihan vapaasti. Klassikoista kuitenkin suosittelen sukupuolen käsittelyn (ja hyvän kielen) kannalta esmes. Ursula Le Guinin kirjoja (vaikka Pimeyden vasen käsi), vaikka niissä on kyllä sitä dystopiapuoltakin.

    VastaaPoista
  5. Sori, luin varsinaisen merkinnän aiemmin ja kommentin kirjoitin aiempien innoittamana - ethän Lupiini sitä dystopiaa vastustakaan.

    Jennifer Valtiovalta oli rasittava kirja, kun se tuntui niin itsestäänselvältä, mutta etenkin kun se syyllistyi viihdekirjojen köyhään ilmaisuun ja latteisiin henkilöihin. Sama ongelma on näkökulmastani vaivannut scifiä pahastikin joskus, liekö taustalla se, että viihdekategoriaan laitettuja kirjoja on suomennettu aiemmin hutaistusti, ja ne ovat saattaneet alunperinkin valikoitua muilla kuin kaunokirjallisilla perusteilla. Samahan tietty vaivaa jopa niin ison rahan skeneä kuin dekkarit, joskus. Puhumattakaan viihteellisemmistä sota- ja romantiikkakirjoista (ihan mielelläni luen hyvää rakkaushömppääkin kun käteen osuu).

    Joo sori vuodattelu.

    VastaaPoista
  6. Tervetuloa vaan tähän vuodattelukerhoon, Liekkiö. Ja olet ihan oikeassa noissa Star Trekkistä sanomissas jutuissa. Ja varmaan noissa muissakin jutuissas :)

    VastaaPoista
  7. Cool, skifidebattia täällä :) Keskustelkaa ihan vapaasti, valitettavasti en itse osaa oikein ottaa kantaa, kunhan luen ja opin. Jennifer Valtiovalta ei kirjana ollut kovin ihmeellinen kyllä, ei olisi tullut sellaiseen toimintajännäriin ehkä koskettua ilman No Logo-twistiä.

    Elän scifistin kanssa ja kotikirjastomme scifihylly on varmaan isompi kuin keskimääräisessä kirjastossa :) Tästä vinkkelistä katsottuna onkin noloista nolointa etten ole lukenut niistä kaikista kuin ehkä yhden tai kaksi. Ennakkoluulot on tehty rikottaviksi ja tuota Le Guinia on minulle ennenkin suositeltu. Lupaan raportoida Lupiinissa heti, kun olen saanut ensimmäisen scifini luettua!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!