Pyhäpäivän rauhaa

Viikonloppu sujuu rauhallisesti kotona. L on edelleen tipattomalla (koska kuukautta alettiin laskea Kuubasta tultua, se nyt vasta olisi ollut että rommin kotimaassa olisi kuivin suin sinnitellyt) ja vaikka emme ole ikinä olleet kauhean symbioottisia ulkonakävijöitä, tulee itsekin oltua enemmän kotona kun toinen ei missään nimessä lähtisi bileisiin tai lähikippolaan yhdelle.

Herättyämme lähdemme Hakaniemeen, halliin, torille ja kauppaan. Lauantaiaamun konsumerismista on tullut jo mukava perinne, kaupassa on kuitenkin käytävä, halli- ja torivisiiteillä siitä saa mukavan tapahtuman. Saan hoidettua asioita, palautan myöhässä olevia kirjoja ja noudan varauksia, väännätän pari kuukautta ripsiä hiertäneet uudet silmälasit kuntoon, ostan särkylääkettä ja perusvoidetta. S-pankin tilinylityskirjeen (olen ihan onneton mämmäri uuden pankkini kanssa) takapuolelle raapustettu to do-lista hupenee silmissä, vaikka olen unohtanut ottaa kynän mukaan, yliviivaan hoidetut jutut mielessäni. Sokoksella etsin talvikenkiä, vuoden vanhat ovat alkaneet vuotaa. En löydä mieleisiä, kiirekin alkaa tulla, koska tavaratalossa on joku helkutin kakarafestivaali ja tympääntynyt kuuluttaja lupailee toistuvasti LAPSIKARAOKEN alkavan näillä minuuteilla. Huomaan ajattelevani ohimennen, onkohan leluosastolla joku muumikossutarjoilu, en nimittäin ole ikinä kuullutkaan suomalaisesta, joka laulaisi selvinpäin karaokea, mutta ehkä lapsilla ei ole samanlaista itsesensuuria? Toisaalta muistan kyllä olleeni lapsena paljon ujomman ja pidättyväisemmän kuin aikuisena, häpesin pitkään ja hartaasti minulle sattuneita pikku kömmähdyksiä ja kommelluksia, sitä, kun menin ravintolassa juttelemaan vahingossa väärälle perheelle, tai kun ekalla luokalla toinen kumisaappaani katosi hetkellisesti (joku toinen mukula oli vetänyt sen epähuomiossa jalkaansa, meinasin jäädä eriparikumppariseksi ihan siksi etten kehdannut kertoa kadonneesta saappaasta kellekään, itkeä tihrustin nurkassa kunnes minulta kysyttiin, mikä on, ja hävetti ihan kauheasti vaikka moka ei ollut edes omani). Ex temporena ostan itselleni ihanat, viininpunasamettiset solkirusettikengät puoleen hintaan, ne, joita olen kuolannut jo ennen joulua.

S-marketissa on remontti, juoksen kahvia ja cannelloneja vaikka mistä, haron ylipitkää otsista silmiltäni ja huomaan ohimennen peileistä, että minun ei a) kannattaisi liikuskella ilman meikkiä ihmisten ilmoilla koska näytän aivan itkun runtelemalta ilman ripsiä ja kulmakarvoja sekä b) mustan takkini harjaamisesta on jo hetki aikaa. Edellämme kulkee tunnettu feministivaikuttaja ja noukkii kärryyn samoja luomutuotteita kuin mekin. Kun pääsemme ulos kaupasta, päästän L:n piinasta (sälyttäen kantamukset hänelle) ja jatkan kenkäetsintöjä. Ilma on pehmeänsumuinen, Kallion kirkon torni häviää valkoiseen. Pankin edessä hymyilevä venäläisnainen soittaa harmonikalla chansonia, annan hänelle loput kolikkoni ja hymyilen itsekin. Hakaniemen talot ympäröivät minua turvallisina, tuttuina ja rakkaina, koen taas kerran hyvin vahvaa kotona olemisen ja kuulumisen tunteita, minä kuulun tälle paikalle ja tämä paikka kuuluu minuun.

Etsin kenkiä Hämeentieltä, ensin kalliista ja hyvästä kenkäkaupasta, sitten Uffilta. Kenkien sijasta löydänkin uffaffaalta hyvin istuvan tirolilaistakin. Keksin itselleni salamannopean välikaudentakkitarpeen ja kun huomaan, että kaikki takit myydään puoleen hintaan, minun ei tarvitse kauaa epäröidä. Takki on täsmälleen samanvärinen kuin L:n Lodentakki, minua huvittaa jo etukäteen variaatio ”samanlaiset tuulitakit”-teemasta, etenkin kun juuri menomatkalla olen vilkaissut lievästi ällöten rakastunutta pariskuntaa mustissa pitkissä takeissa ja täsmälleen samanlaisissa punaisissa kaulaliinoissa.

Kotona leivon kurpitsa-nokkossämpylöitä. Menemme saunaan, syömme, siivoamme, hiippailemme yöpaidoissa ja tohveleissa, emme viitsi enää pukea. Imurointiin, tuohon siivoushommista tylsimpään saan pakotettua itseni vasta puoli kymmeneltä. Kissanpelletit, pölykoirat ja punaiset joululameet siirtyvät nurkista ja lattioilta koneen sisään, tuloksesta innostuneena jaksan pestä vielä vessankin. Palkitsen itseni lasillisella luomuviiniä ja yhdellä epäluomulla savukkeella (onneksi niitä on, poltan niin harvoin nykyään etten ikinä muista onko minulla tupsua). Tuuletusparvekkeelta kurkistelen siistiin keittiöömme, katson kun L ottaa sämpylän ja kissa teputtaa kupilleen, hymyilen, siellä on minun perheeni.