Sananvapaudesta ja –vastuusta

Vietin yksikätisyys-saikkuni lähinnä katsomalla elokuvia, lukemalla ja rapsuttamalla (oikealla kädellä) kissoja, väliin eksyin kyllä nettiinkin, lukemaan Ulla Karttusen näyttelystä sensuroidun teoksen tiimoilta virinnyttä keskustelua. Noin yleisesti ottaen kykenen nykyään pitämään silmäni erossa nettiväittelyistä, mutta perin pohjin tylsistyneenä kaipasin pikku adrenaliinipiikkiä ja sitähän sain. Luin muun muassa, että ”alastomien lasten kuvien hallussapito on rikos”, no hittolainen, meillä taitaa olla kotona alastonkuvia KAHDESTAKIN eri kersasta, nimittäin minusta ja miehestäni (mitenköhän muuten nykyään suhtaudutaan näihin perinteisiin vauvakuviin, jossa puolivuotias makaa lampaantaljalla ilkialastomana)?

Kysehän on siis Neitsythuorakirkko-nimisestä taideteoksesta, joka sisältää netistä kaivettua lapsipornahtavaa materiaalia. Vaikeaa mennä sanomaan tarkemmin mitä, Karttusen mukaan kaikki on kuitenkin kaivettu mainstream-sivuilta. Olettaisin, että kyse on ns seventeen-pornosta, missä naiset on laitettu high school-tytön näköisiksi letteineen ja koulupukuineen. Ymmärtääkseni Karttusen motiivina oli kritisoida naisten stereotyyppistä esittämistä pornossa ja samalla mainoskuvastossa, tätä perinteistä ”jo kymmenvuotiaille myydään pikkutoppeja”-linjaa. Nimi ”Neitsythuorakirkko” (jota on myös keskusteluissa pidetty aivan nyyh-pahana nimenä, miten pedofiilien uhreja kehdataan huoritella, eikö kukaan ajattele lapsia?? –tyyppistä revittelyä) viittaa selkeästi tähän perinteiseen seksifantasiadikotomiaan, naiseen/tyttöön, joka on samalla viaton ja kiimainen.

Opinnäytetyötäni varten tutkin aika paljon mainos- ja siinä sivussa myös pornokuvaston Lolita-myyttiä. Lopputyöhön kuului myös visuaalinen osuus, Lolita-lainauksista ja kuvista koostuva kollaasi. Pääosassa kuvissa oli täysi-ikäinen ystäväni, jonka ruumista pilkkomalla pyrin todentamaan pikkutyttömäistä esitystapaa, raitasukkaisia sääriä, kirsikkaa puraisevaa suuta ja niin edelleen. Loppuun liitin kuvan ystävästäni luonnontilassa, lyhyttukkaisena daikkina. Käytin kuvissa kerroksellisina elementteinä myös ns preteen-modelseja. Tässä syyllistyin ainakin nykyisen keskustelun valossa aivan epäilemättä lapsipornon levittämiseen=pedofiliaan. Preteen-mallit ovat, kuten nimestä näkee, esipuberteettisia tyttöjä, jotka poseeraavat uima- ja jumppapuvuissa sekä aikuismaisissa iltapuvuissa. Tyttöjen manageri on usein oma äiti. Maksamalla tietyn suuruisen kuukausimaksun, voi tytöistä saada lisää kuvia ja informaatiota. Homma vaikutti mielestäni todella kipeältä touhulta lähinnä siksi, että siinä rahastettiin pikkutyttöjen luontaisella huomion- ja ihailunkaipuulla. En usko alle kymmenvuotiaan tytön tajuavan uikkarista poseeraamista seksuaalisena juttuna, vaikka elkeet olisi omaksuttu alusvaatemalleilta. Aikuinen seksualisoi veikistelevän pikkutytön. Juuri siksi minua karmaiseekin lasten alastonkuviin kohdistuva vaino, siitä tulee mieleen joidenkin homofobikkojen tunteenomainen, oman latentin homoseksuaalisuuden kieltävä raivo homoutta kohtaan.

Karttusen ja Nikin esimerkit osoittavat, että pedofiliakeskustelu ja huumekeskustelu pohjaavat Suomessa samaan, silmittömään hyvä vihollinen –teemaan. SDP on huumehörhöpuolue, koska puheenjohtajaehdokas Tuomioja on myöntänyt blossitelleensa 60-luvulla, Rosa Meriläisen vastaava tunnustus aiheutti täysin suhteettoman ajojahdin rikostutkintoineen. Kannabista ei saa puolustaa julkisesti ellei halua rapanistin leimaa otsaansa. Sama koskee lapsipornoläppää, pelkkä keskustelun perääminen tekee sinusta perverssin ja ällöttävän, puhumattakaan nyt siitä että imetät lastasi kaksivuotiaaksi tai nukut lapsesi kanssa samassa sängyssä. Ollaan tilanteessa, jossa yksittäinen ihminen voi kirkaista PEDOFIILI!!! Ja kaikilta katoaa harkintakyky ja suhteellisuudentaju siinä hötäkässä, ettei vain itse joutuisi leimatuksi.

Toinen, sananvapauteen liittyvä asia, jota viime aikoina olen puntaroinut, on vanha kunnon Islam-keskustelu. Hesarissa kyseltiin, voitaisiinko kaavailtu Islam-puolue kieltää? Kysymys tuntui oudon hyökkäävältä, en ole ennen tavannut vastaavanlaisia kyseenalaistuksia esimerkiksi Perussuomalaisten olemassaolosta, vaikka se puolueena kiistatta ajaa muukalaisvihamielisiä asenteita. Myös uutisointi jonkun pääkaupunkilaisen uimahallin maahanmuuttajanais-vuoroista on ollut varsin värittynyttä. Tämä esimerkki, kuten Islam-kohu laajemminkin herättää eriäviä näkemyksiä omassakin ystäväpiirissäni, osa puolustaa sananvapauden nimissä Muhammed-pilakuvien julkaisua ja vastustaa syrjinnän nimissä muslimi-uimahallivuoroja. Ymmärrän nämä näkemykset, koko pilakuvakohu meni aikoinaan aivan sairaaksi touhuksi kulminoituen Kaltion päätoimittajan erottamiseen Ville Rannan HALLITUSTA kritisoivan sarjakuvan takia. Sarjakuva olikin hauska ja oivaltava, toisin kuin tanskalaislehtien pommipäiset ja sikaa hässivät Muhammedit. Niissä ei ollut mitään ironista tai pisteliään oivaltavaa vaan silkkaa typerää riidanhaastoa. Ääri-islamilaiset reagoivat asiaan juuri niin kypsästi kuin saattoi olettaakin, uhkailuin ja boikotein. Koko hommasta tuli mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoriidat, jossa uhkailtiin (olemattoman) isoveljen voimilla, koolla ja turpiinvetämiskyvyillä. Monet tuntemani feministit inhoavat islamia samasta syystä kuin itsekin, sen misogyynisyyden takia. No, itse inhoan aivan tasapuolisesti kristinuskoa tästä samasta syystä, mistä muusta johtuu ettei Evankelis-Luterilainen kirkko ole vieläkään saanut kuriin naispappeutta vastustavia kirkonmiehiä? Naispappeus on tietysti vähän eri kaliiberin juttu kuin ympärileikkaus, mutta pohjimmiltaan on kyse samasta asiasta. Ja toisaalta, Islam-keskustelussa usein unohtuu se muslimien suuri, maltillinen enemmistö (esimerkiksi indonesialaiset), joka ei silvo tyttäriensä alapäitä eikä pakota heitä burkhiin.

Pariissa, de Gaullen lentoasemalla (jossa oli myös relax-huone kiireisille liikemiehille, olisin halunnut testata sen mukavannäköiset tuolit, mutta vatsakipukohtauksen takia viihdyin paremmin saniteettitilojen läheisyydessä) huomasin syrjäisessä paikassa Muslimien rukoushuoneen. Se oli merkitty niin kuvaavalla piktogrammilla, että tajusin heti mistä on kyse (piktogrammit ovat vaikea laji, mutta siitä joskus toiste). Olin yllättynyt, Ranskassa ollaan pistetty hartaasti hanttiin esimerkiksi huntuasiassa (tämä huntuhomma ja sen kieltäminen on yksi niistä monista asioista, johon en ole ratkaissut sataprosenttisesti kantaani), mutta ilmeisesti de Gaullen läpi kulkee niin valtavasti eri maiden väestöä, että Mekka-huone on nähty tarpeelliseksi. Mielestäni ele oli hieno, olen monasti nähnyt, miten muslimibussikuskit rukoilevat rautatientorilla jossain vessojen vieressä, mahdollisimman rauhallisessa paikassa mutta silti alttiina häiriköinnille.

Jossain hiljattain selaamassani lehdessä oli kiinnostava juttu somalialaissyntyisestä, suomeen 90-luvulla muuttaneesta miehestä, joka toimi kriisiensovittelijana. Hän oli Suomeen tultuaan asunut maatalousoppilaitoksen asuntolassa natsiskinin huonetoverina ja kuin ihmeen kaupalla voittanut tämän luottamuksen ja ystävyyden. Siitä oli lähtenyt käyntiin sovittelijan ura, josta en tosin voi kertoa kauhean yksityiskohtaisesti, koska en enää löytänyt k.o. lehteä (kävin äsken etsimässä). Mies mainitsi sovittelussa käytettävien reunaehtojen pätevän yhtä lailla sisällissodan konflikteihin kuin aviokriiseihin. Niitä oli ainakin puolueettoman välittäjän hankkiminen ja sen faktan myöntäminen, että jokaisella ryhmällä on sijansa yhteiskunnassa, pitipä itse tästä ryhmästä hirveästi tai ei. Nähdäkseni tuossa toteutuu ajatus, jota yritän (vaihtelevalla menestyksellä) pitää ohjenuorana omassa ajattelussani: Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkia tulee kunnioittaa. Maahanmuuttajien kotouttaminen on aivan käsittämättömän vaikea ja monitahoinen kysymys (siksipä näillä nykypäivän rotuhygienisteillä, jotka verhoavat vieraanpelkonsa huoleksi suomalaisten työpaikoista ja naisen asemasta jne onkin enenevässä määrin kannatusta) enkä tiedä, miten se parhaiten voitaisiin ratkaista. Myötäeläminen taiteen kautta on yksi keino. Sitä toteuttaa Ritva Siikala Zambezi-näytelmässä kääntämällä maahanmuuton ja pakolaisuuden roolit päälaelleen. Suomalaiset ovatkin pakolaisia Afrikassa ja kohtaavat samaa pilkkaa ja ylenkatsetta kuin maahanmuuttajat täällä.

Ala-asteella laulettiin laulua nimeltä Zambezi. Siinä kerrottiin Buula-Buula-päälliköstä ja tämän kauniista tyttärestä. Laulun kuvituksena oli aivan siekailemattoman rasistinen kuvitus turbohuulisista ja pikimustista zambezilaisista, joista yksi keekoili raitapuvussa ja knallissa ja toinen aivan aatamin asussa. 80-luvulla koulussa puhuttiin vielä aivan pidäkkeettömästi neekereistä, termistä tuli halventava vasta myöhemmin. Jotkut sananvapauden puolustajiksi itseään kutsuvat tahot ovat näreksineet neekeri-sanan nykyään rasistisia konnotaatioita, syyttäneet kukkahattutätejä ja sensuuria. Huvittavaa kyllä, näiden samojen tahojen sananvapausvaateet tyssäävät hyvin nopeasti vaikkapa juuri islamilaispuoluekysymyksessä. Toki poliittinen korrektius pitkälle vietynä tekee kaikista termeistä aivan naurettavia (vrt. Nykyään ei puhuta vanhuudesta vaan ikääntyvyydestä, argh, kaikkihan me olemme IKÄÄNTYVIÄ), mutta ”neekerille” on ihan asiallisiakin vastineita.

En tietenkään väitä olevani vapaa muukalaispelosta. Joskus huomaan ärsyyntyväni pelkästään siitä, miten pakolaisryhmät puhuvat julkisilla paikoilla, kovaäänisesti ja elehtien. Huomaan ajattelevani, että mikseivät nuo puhu hiljempaa, joku voi saada tuosta mölötyksestä lisäpontta rasismilleen. En ikään kuin myönnä itselleni, että mölötys ärsyttää minuakin. Sama kävi Kuubassa, melttoaminen ja päivittely, jatkuva kontaktin ottaminen ja huutaen käydyt keskustelut kiristivät joskus otsapantaa, mutta kyllä niihin tottui. Tätä tottumisjuttua pidän uuteen sopeutumisessa hyvin tärkeänä, sitä, että yrittää itse tottua ja vaatii tottumista muiltakin, ainakin tiettyyn rajaan asti.