Pulla uunissa

Nyt en jaksa pitää tätä asiaa enää sisälläni täällä Lupiinissakaan: olen siis raskaana, ollut jo jonkin aikaa (15 viikkoa). Raskaana olo on aika kummallista ja ajoittain tosi kivaa, mutta etenkin alussa myös aivan helvetin pelottavaa aikaa. Olin ennen joulua täysin varma keskenmenosta (sain verenvuotoa ja raskausoireet katosivat), mutta no, joillekin tulee verenvuotoa ilman, että kyseessä on mikään hälyttävä asia. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että hyvinkin moni nainen on alkuraskaudessa tiputellut verta silloin tällöin. Mutta kun yhdistetään yleistynyt ahdistushäiriö, koko syksyn kestänyt puristava työstressi ja heti ekasta kierrosta alkunsa saanut raskaus, olin kyllä tuossa joulun tienoilla aivan hermoraunio. Ja toki samaan aikaan ajoittain hirvittävän iloinen ja naurettavan ylpeä omasta, toimivasta kehostani. Ajatella, se tajusi heti ehkäisyn lopettamisen jälkeen, että nyt hopsis, kuukautiset ja ovulaatio käyntiin ja sitten alkio kasvamaan.

Nyt alkaa tuntua paremmalta. Pahimmat keskenmenoajat ovat ohi eikä sikiöllä ilmeisestikään ole downin syndroomaa. Raskausoireita minulla ei ihan hirveästi ole missään vaiheessa ollut, rinnat ovat arat ja kiinteämmät kuin ennen (jes). Pahoinvointi on hetkellistä ja aaltoilevaa, viime sunnuntaina oli ainoa kerta, jolloin jouduin niin sanotusti ottamaan kaukopuhelun Norjaan, mutta se saattoi johtua myös suklaakakku-kuivahtanut focaccia-eilinen salaatti-yhdistelmästä. Himoni ovat kohdistuneet lähinnä appelsiineihin, jatkuvasta näläntunteesta huolimatta paino on pysynyt kurissa, en ole antanut pikkusormea vanhoille, häiriintyneille ruokatottumuksilleni, vaikka sellainenkin etukäteen vähän pelotti.

Olen hankkinut jokaisen neuroottisen odottajan lempitavaran, sydänäänten kuuntelulaitteen. Eilisiltana sain taas ahdistettua pikku Munan (häntä kutsutaan Munaksi tai sitten Pullaksi) vasemman lonkkaluun tienoille ja kuulin kovan paukutuksen. Liikutun aina näistä elämän merkeistä, vaikka toisaalta doppler laitteena hihityttää, kuuleehan sillä myös oman suolen murinat ja pulinat. Raskaus ei vielä näy ulospäin, tuskin näkyykään vähään aikaan, minulla on leveä lantio ja taaksepäin kallistuva kohtu.

Sukupuoli selvinnee rakenneultrassa. Meistä on ihan ookoo tietää, kumpi se on, koska asialla ei ole hitonkaan väliä. En yhtään lämpene millekään sormustempuille tai vatsan muodosta ennustamisille tai "intuitioille". Muutenkin, nyt kun on itse raskaana, kovin pontevasti esitetyt toiveet oman lapsen sukupuolesta hiukan karmaisevat. Onko sillä ihan oikeasti jotain väliä jonkun kannalta? Minusta voisi olla hauskaa saada tyttö, koska olen itse tyttö, mutta toisaalta uskoisin, että poikaan en niin helposti siirtäisi omia traumojani. Toivoisin lapsen perivän minun poskipääni, huuleni ja silmäni ja L:n ruumiinrakenteen. Jos homma menee päinvastoin, ei silläkään ole mitään väliä, tietenkään.

Olen iloinen ja pelokas. Elämä tuntuu hyvin jännittävältä. Ajattelin kirjoittaa pidempään, mutta koska minulla on taas ihan kauhea nälkä, menenkin lounaalle. Luullakseni palaan tähän pulla-aiheeseen pitkään ja hartaasti, mutta vauva- tai raskausblogia Lupiinista ei tule. Enkä varsinkaan liitä sivupalkkiini pyörivää sikiö-giffiä (kyseistä giffiä näkee monissa raskausblogeissa ja se saa minut voimaan aina pahoin, ovatko sikiöt jonkun mielestä oikeasti sööttejä eivätkä nyljetyn humanoidin näköisiä?). Vaikka mietinkin raskauttani aivan jatkuvasti, mieleeni mahtuu paljon muitakin asioita eikä tuleva äitiys ole ainakaan seestänyt minua, korkeintaan tehnyt minusta hajamielisemmän ja pissahätäisemmän.