Tiukka peppu ja muuta ruumiillisuutta

Luin eilen töihimme tulevaa, naisille suunnattua Sporttilehteä. Luen urheilua käsitteleviä lehtiä vain silloin kuin mitään muuta lukemista ei löyty, esimerkiksi jumpan alkua odottaessa. Kammoksun tavallaan näitä mukamas terveyteen mutta oikeasti itseinholla rahastamiseen keskittyneitä julkaisuja, mutta on niissä kiinnostaviakin kohtia. Tässäkin lehdessä oli juttu syömishäiriöistä, aihe, josta luen aina mielelläni, vaikka tiedänkin kaikkien human intrest-selviytymisjuttujen olevan herkästi sosiaalipornoa. Lehden artikkelissa haastateltiin naista, jonka Jeesus oli pelastanut monimuotoiselta syömishäiriöltä. No, kukin tyylillään, mikäs minä olen muiden kävelykeppejä potkiskelemaan, joskus vain riippuvuuden vaihtaminen toiseen särähtää vähän silmään. Vaikka toisaalta, Jeesus lienee ihan hyvä vaihtoehto oksentamiselle tai rahan hassaamiselle kapakkaan. Sporttilehdessä selvitettiin myös perusteellisesti, mitä on ortoreksia. En voinut olla virnistelemättä, koska uskoisin suuren osan lehden tilaajista kärsivän kyseisestä häiriöstä. Miksi luulen näin? Siksi, että lehti on selvästi keskittynyt urheilun ja liikunnan ulkonäköä kohentaviin vaikutuksiin, joka on omissa silmissäni heikohko lähtökohta pitää itsestään huolta. Toisaalta ortoreksiahan kyllä ilmentää usein sairastajansa kuolemanpelkoa ja kontrollintarvetta, jotenkin uskotaan, että omalta kohdalta kuoleman voisi välttää, mikäli elää mahdollisimman terveellisesti. Harrastan itsekin samaa maagista ajattelua joskus, suhtaudun joihinkin tavoitteisiini suorastaan hysteerisen vakavasti, etten ainakaan voisi sitten syyttää itseäni, jos jotain käy. Vaikka epäilemättä syyttäisin itseäni joka tapauksessa.

Lehden pääjuttu (jota en lukenut) käsitteli pepun muokkaamista. Kannessa poseerasi ikäiseni (malliksi lähes eläkeläinen) ammattimannekiini perse torassa, entusiastisesti hymyillen. Sama nainen, joka joutui muutama vuosi sitten sairaalaan tiputukseen treenattuaan (peppuaan?) liian pakkomielteisesti ja karsittuaan ravinnostaan suolan kokonaan. Tapasin aikoinaan, opiskelujen puitteissa tytön joka melttosi aina hiilareista (luulin pitkään hiilareita hiilitableteiksi) ja valitteli lituskaista persettään. Toinen opiskelijatar neuvoi hänelle oivan keinon: päivittäinen kuntosaliharjoittelu jalkaprässissä todella isoilla painoilla. Sillä keinoin saisi kuulemma pyöreän pyllyn varmasti. En tiedä, alkoiko hiilarityttö noudattaa neuvoa, mutta läppä kuulosti minusta tosi sairaalta. On ihan eri asia olla tympääntynyt lerpottaviin käsivarsilihoihinsa tai mahamakkaraansa kuin täysin synnynnäiseen ja hyvin suomalaiseen ominaisuuteen, lattaperseeseen. Ensin mainittuihin voi vaikuttaa, mutta jälkimmäisen runnominen uuteen uskoon tuntuu jotenkin järjettömältä: rakastaisiko joku ihan oikeasti enemmän pyöreä- kuin lattapeppuista naista (ja jos rakastaisi, olisiko se oikeaa rakkautta)? Vähän samalta kuulostaa perustavanlaatuinen tyytymättömyys rintojen kokoon: jossain Kike Elomaan bodauskirjassa (kaikkea sitä onkin tullut luettua) väitettiin, että bodattujen naisten rinnanympärys kasvaa. No varmaan ympärys kyllä, mutta rinnat eivät taatusti.

Tietysti ymmärrän ulkonäön muokkaamisen urheilun avulla, se on pitkälti omakin tavoitteeni. Muokkaamisella ja muokkaamisella on kuitenkin eroa: on eri asia ylläpitää jonkinlaista kiinteyttä ja ryhdikkyyttä kuin alkaa urheilun avulla muovata itselleen asioita. Näitä ovat esimerkiksi selkeästi erottuvat lihakset muualla kuin raajoissa, naisten sixpäkki näyttää mielestäni lähinnä perin juurin kummalliselta. Siinä, että joku haluaa itselleen sixpäkin ei kai itsessään ole mitään vikaa, en vain voi olla pitämättä hyvin eksessiivistä itsensä pimppaamista touhuna, joka on aina pois jostain muusta, ehkä nautinnollisemmasta tai kehittävämmästä tai ilahduttavammasta. Kaikessa ”luonnonvastaisessa” (eihän naisilla luonnostaan ole näkyviä vatsalihaksia) on kieltämättä pakkomielteinen vivahde. Vähän kuten omien värien pontevassa kieltämisessä: olen nähnyt naisia jotka ovat luonnostaan suunnilleen yhtä vaaleita kuin itse olen, mutta muuntavat itsensä espanjattariksi tekorusketuksen, värillisten piilolinssien ja mustan hiusvärin avulla. Ja silti tulos on jotenkin falski, koska ulkonäköä ei voi muokata loputtomiin.

Syömishäiriöitä käsittelevä artikkeli oli kyllä todella hyvä, siinä ei sorruttu aiheelle tyypilliseen kliseisiin, ei esimerkiksi maanisesti hoettu, kuinka kiltit, tunnolliset ja kauniit prinsessat sairastuvat anoreksiaan (tästä anoreksiapuheesta oli hiljattain Hesarin yleisönosastolla ajatuksia avaava juttu, entinen anorektikko moitti lehdistön tapaa ylistää anoreksiaa liittämällä se hyviksi pidettyihin naisominaisuuksiin, kuten itsehillintään, tunnollisuuteen ja pitsimäiseen hentoisuuteen. Paitsi tuon pitsimäisyyden keksin kyllä nyt itse). Artikkelissa sohaistiin toistakin syömishäiriöiden syynä pidettyä teemaa, yhteiskunnan ja mainonnan vaikutuksia. Joku asiantuntija sanoi, että kuuluu yleiseen puheeseen väittää, että naisilta vaaditaan ”laihuutta, sporttisuutta ja viehättävyyttä” ja että yhteiskunta tekee näin. Asiantuntija kyseenalaisti vaatimuksen (osuvasti, jos nyt itse mietin, kuinka usein niinkin abstrakti asia kuin ”yhteiskunta” on edellyttänyt minulta LAIHUUTTA, en voi palauttaa mieleeni yhtään kertaa) ja etenkin sen, että vaatimus omaksutaan omaksi vaatimukseksi. Tuo oli mielestäni harvinaisen tervettä läppää ja samaa olen miettinyt monen muunkin asian suhteen.

On tietysti ilman imetyskokemusta hiukan härskiä kommentoida seuraavaa, mutta äitiyspalstoja luettuani en voi olla ihmettelemättä sitä angstia ja syyllisyyttä, jota imettämään kykenemättömät äidit tuntevat. Jos ei pysty imettämään (tai se on huomattavan tuskallista tai epämiellyttävää), eikö asia ole sillä selvä? Vaikka ihanneäiti varmasti imettäisikin lastaan kaksivuotiaaksi, kuka sitten muka on ihanneäiti, tuskin kukaan? Vauva kasvaa kyllä keinoravinnollakin. Samaa keskustelua käydään näköjään sektion ympärillä, keisarileikkauksen kokeneet naiset itkeskelevät ”ettei se ollut oikea synnytys” ja joku tuomionsaara valaa öljyä liekkeihin uhkailemalla että ”kontakti lapseesi jää syntymättä”. No helvetti, olisiko sitten ollut parempi että sekä äiti että lapsi olisivat kuolleet ”luonnolliseen” synnytykseen? Minut on saatettu maailmaan keisarileikkauksella ja mikäli siitä on jäänyt minulle tai äidilleni traumoja, ovat ne kyllä jossain niin syvällä, että en usko niiden pölpähtävän pintaan ikinä. Toisin sanoen, maailma on kyllin surullinen ja vaikea paikka ihan oikeidenkin haavojen synnylle ja olisi hyvä, jos voisi vetää rajan itsensä ja myyttisten ”odotusten” väliin.

Noista edeltävistä täytyy kyllä sanoa, että ilman omakohtaista kokemusta on helppoa louskuttaa leukojaan ja saattaa aivan hyvin olla, että muutun itkua syökseväksi räkä-ameebaksi mikäli oma imetys ei onnistu. Tai sitten ei. Jos nyt jotain tähän ikään mennessä on oppinut niin ainakin sen, ettei omia reaktioita uusissa tilanteissa voi aina ennustaa. Olen tässä viime aikoina kohdannut juttuja, joihin kuvittelin alunalkaen reagoivani paljon huolettomammin tai yliolkaisemmin kuin sitten oikeasti reagoinkaan.

Asiasta toiseen: ylitin tällä viikolla taas yhden raja-aidan, selätin luontaisen vieroksuntani vieraan ihmisen intiimikosketusta kohtaan ja menin hierojalle. Koska minulla on aina vaan niitä päänsärkyjä enkä aina viitsisi turruttaa itseäni kodeiinilla, päätin kokeilla työpaikkamme hierojaa. Makasin koulutunnin ajan lavetilla naama kiinni paperissa ja hieroja paineli selkääni ja niskaani auki. Hieronta tuntui todella hellältä, kertaakaan ei sattunut, mutta lavetilta noustessa meinasin pyörtyä ja pään selviämiseen meni kymmenisen minuuttia. Nyt on aika aukinainen olo!