perjantaina, helmikuuta 06, 2009

Vieraanvaraisuudesta

Lukiessani Sofi Oksasen kirjoja kiinnitän aina huomiota sinällään pieneen sivuseikkaan, nimittäin virolaisten vieraanvaraisuuteen. Oksanen kuvaa järkytystä, jonka virolainen äiti kokee nähdessään, millainen suomalainen pitopöytä on nuukimmillaan: jokaiselle yksi sillinpala ja veteen leivottua, palanutrusinaista pullaa jota on pakko syödä. Myös vironkurssilla on puhuttu tuosta vieraanvaraisuudesta: virolaisilla on pienestäkin syystä pöytä koreana ja kylään ei kerta kaikkiaan sovi mennä ilman tuliaisia (yleensä kukkasia). Minulla on tuosta naapurikansan vieraanvaraisuudesta omaakin kokemusta: kun olin 80-luvun lopulla luokkaretkellä Neuvosto-Eestissä, majoitusperheet olivat haalineet (varmasti tiskin alta) kaikki mahdolliset tuorekset ja leivät ja leikkeleet (voin vain kuvitella kuinka usein Neukuissa syötiin leikkeleitä oman perheen kesken, ei varmaan melkein ikinä) ja juustot meidän ala-astelaisten nirsoiltaviksi. Saimme päivittäin hämmentäviä marenkikakkuja ja suklaalevyjä, jokaisessa uudessa paikassa meidät vastaanotettiin kukkakimpuin.

Virolaistyyppinen vieraanvaraisuus on minulle tuttu ja mieluinen tapa toimia, vaikka sukuni on Länsi-Suomesta, jossa ei noin yleistäen kovin höveleitä olla. Toisaalta vanhempani ovat asuneet Etelä-Suomessa suurimman osan elämäänsä ja näille seuduin ei kai liitetä erikoisia ennakko-odotuksia vieraanvaraisuuden suhteen. Meidän perheessä ollaan oltu anteliaita ja höylejä aina (vaikka vanhempani eivät ole kauhean kummoisia ruoanlaittajia, olen pessyt heidät siinä taidossa jo parikymppisenä) ja itse olen omaksunut tavan itsestäänselvyytenä. Rakastan juhlien järjestämistä, juhlatarjoilujen suunnittelua ja tekemistä. Paras kiitos onnistuneista juhlista ovat tyhjentyneet kulhot ja korit ja vieraiden kehut. Tarjoilut eivät ole rahakysymys (vaikka rahasta ei tietenkään ole haittaa). Nuorempana, asuessani yksin opiskelijan tuloilla järjestin paljon bileitä jonne tein kaiken itse, mieluiten mahdollisimman pitkälti omista aineksista (syntymäpäiväni ovat kätevästi sadonkorjuuaikaan). Viinatarjoilua oli ehkä vähemmän, silloin vieraiden juottaminen ei ollut mikään juttu vaan kaikki ottivat itsestään selvästi oman magiksen mukaan.

On kyllä totta, että höylin asenteeni muotoutumista on edesauttanut vanhempieni vakavaraisuus. Meillä ei puhuttu rahasta enkä ikinä joutunut esimerkiksi valitsemaan harrastusten välillä. Tiedän olevani etuoikeutettu mitä rahaan tulee ja avokätisyyteni johtuu pitkälti siitä, että minun ei ole tarvinnut pelätä rahan loppumista (tai toki loppumista kyllä, mutta ei mitään nälkäkuolemaa tai kadulle joutumista). Parikymppisenä, laskujen kanssa pönttöillessäni toivoin oikeastaan, että rahasta olisi puhuttu meillä kotona vähän enemmän niin että olisin ymmärtänyt sen arvon paremmin. Teininä, päästessäni Helsinkiin ostamaan rippipukua minulla oli muovikassissa viisi satasen seteliä, joita vetelin huolettomasti esiin ja mahdollisesti tiputinkin jonkun. Enää en moista tolkuttomuutta harrastaisi mutta saatan edelleen olla hetkittäin aika ulalla siitä, kuinka paljon rahaa minulla on (ja yllättyä hartaasti todettuani, että aina sitä on jonkin verran) enkä yleensä nostele kadulta euroa pienempiä rahoja (koska joku muu nostaa ihan varmasti).

Tunnen ihmisiä, jotka ovat kasvaneet paljon minua tiukemmissa oloissa ja suhtautuvat rahaan aivan eri tavalla. Ymmärrän säästäväisyyden hyvin ja pidän sitä ihailtavana monessakin mielessä, kulutuskriittinen ja kierrätysmyönteinen asenne on aina jees. Sen sijaan nuukuutta en oikein osaa sietää. Olen ollut juhlissa, joissa isäntä ilmoittaa heti kättelyssä, mitkä tarjoomuksista ovat vain hänen omaan käyttöönsä tarkoitettuja ja nähnyt tilanteen, joissa tupakoimaton henkilö löytää kadulta vajaan tupakka-askin ja yrittää myydä sen röökaavalle seurustelukumppanilleen (kadulta löydettyjen tavaroiden kauppaaminen tilanteessa, jossa potentiaalinen ostaja on itsekin ollut löytämisessä mukana saa minut härskiydellään samanaikaisen ärtymyksen ja hihityksen valtaan) sen sijaan että itsestään selvästi antaisi sen lahjana rakkaalleen. Eräissä kemuissa oli tarjolla kauramakaronista, vaaleasta soijarouheesta ja pakastevihanneksista tehty ateria, ilman mausteita tai suolaa. Tuo kyllä saattoi olla pihiyden sijaan silkkaa poikamieheyttä. Suurin osa tuttavapiiristäni on aina ollut kyllä hyvin avokätistä porukkaa, eräs tyttö teki aina hehtolitroittain kotiviiniä ja toi sitä kaikkiin juhliin niin paljon, ettei viina tahtonut loppua millään ja miehelläni oli tapana baariaikoina tarjota koko pöydälle kierroksia. Tuo kierrosten tarjoaminen on ihanaa, vaikka se tapahtuukin yleensä vaiheessa, jolloin kukaan ei tarvitsisi ainakaan lisää viinaa.

Huomenna on L:n syntymäpäivät. Olen ihan kierroksissa perehdyttyäni jo parin viikon ajan mainioon Cake wrecks –blogiin ja hihitettyäni erilaisille viurahtaneille leipomuksille (erityisesti good luck in china on aivan hulvaton). Huomenna koristelemme Nassun kanssa täytekakun parhaaseen tyrätorttu-henkeen värikkäällä marsipaanilla ja hopeakuulilla.

6 kommenttia:

  1. Cake wrecks on kauhean hauska. Kun löysin sen ensimmäisen kerran valvoin kahteen asti kun en voinut lopettaa hauskojen kakkujuttujen lukemista :)

    Minäkin pidän juhlien järjestämisestä, tosin minun on ollut vähän hankalaa löytää sopivia vieraita kun olen niin epäsosiaalinen. En voisi kuvitellakaan että tarjolla olisi vain yhtä sorttia tai vieraiden syömistä rajoitettaisiin, minulle onnistuneiden juhlien merkkinä on se että kaikki saavat syödä niin paljon kuin haluavat ja että ruokaa jää ehkä vielä vähän yli (minulla on tapana yliarvioida ihmisten ruokahalu). Olen tainnut oppia sen kotoani, en tiedä millaista perinnettä Keski-Suomessa yleensä harrastetaan mutta en voisi kuvitellakaan että lähipiirissäni joku olisi tarjonnut vain yhden sillipalan juhlissa. Tai sanoisi että jotkut ruuat ovat vain isännälle. Tai juomat. Päinvastoin, tulen ehkä enemmän kulttuurista jossa pöytä on täynnä ruokaa ja sitä tuputetaan vieraille, ehkä vähän liikaakin.

    VastaaPoista
  2. Näkymätön, sun blogin kautta taisinkin Cake Wrecksit löytää (kuten myös joskus sen hulvattoman kiinteistövälitysblogin).

    Ehkä nuo vieraanvaraisuusjutut eivät enää kulje maantieteellis-heimoisesti kun ihmiset ovat levittäytyneet ympäri maata... äiti kertoi joskus työkaveristaan, jonka juhlissa oli pelkkää vihreää salaattia ja nahatonta broileria revittyinä palasina salaatin päällä, ilman kastiketta tai mitään, että "pysyy linjat kunnossa". Miellyttävä ja huomavainen tapa vahtia samalla myös vieraiden linjoja :D

    VastaaPoista
  3. Muakin ihastutti tuo virolainen vieraanvaraisuus Oksasen kirjoissa!

    Itse olen aika itäistä sukujuurta, savo-karjalaista, mutta meillä ei oikeastaan ole ollut kovin vieraanvaraista. Vaikka yleensä ottaen se oikeasti kuuluu itäisten ihmisten juttuun. Mutta meillä ei.. kai kun suvun naiset on aina olleet paino-neurootikkoja. ;)

    Itse asiassa vieraanvaraisimmat tuntemani ihmiset ovat mun miehen HÄMÄLÄISET vanhemmat. Heillä on molemmilla maalaistausta, anoppi oikeasti ruokkii ja kahvittaa ja pöytä aina oikein notkuu kaikkea ihanaa hyvää. ;)

    Nykyisin vieraanvaraisuus on ongelma. :( On aika paljon ihmisiä, jotka oikeasti saattavat melkein suuttua jos pistät pöydän notkumaan. Niin moni dieettaa tai sitten on syömishäiriöitä. Oikeastaan "uskallan" päästää itseni irti vaan appivanhempien yms. tosi läheisten kanssa. Muuten tulee varottua, jotain aina tarjotaan, muttei ehkä ylenpaltin. Se periaate mulla kuitenkin ON, että jokainen vieras saa jotain itse leivottua herkkua. ;) Koskaan en tee niin, että kaikki olisi kaupasta.

    VastaaPoista
  4. Painoneuroottisuus kieltämättä heijastuu varmaan vieraanvaraisuuteen. Oon huomannut, että monet syömishäiriöiset ylpeilevät sillä, kuinka huonoja kokkeja he ovat. Tajuan tuon läpän ihan hyvin, se on oikeastaan aika inhimillistä muuntaa mielessään oma kipeä kohta jonkinlaiseksi hyveeksi vaikka sitten emansipaation nimissä.

    Mä en ikinä tuputa kellekään ruokaa, koska omassakin ruokasuhteessa on sen verran tekemistä, ettei tyrkyttäminen tulisi mieleenkään. Tosin pidän kauhean hyvänä syömishäiriön siedätyshoitona nimenomaan julkista syömistä ja sitä, että syö vaikka juhlissa mahansa täyteen eikä kotona enää iltapalaa enempää. Mutta esimerkiksi töissä, jossa ennen lamaa oli harva se viikko jotain täytekakkua ties minkä kissanristiäisen johdosta, naiset aina kollektiivisesti painostivat toisiaan syömään kakkua, ihan tasan siksi, että oma huono omatunto mässäilystä lievittyy kun muutkin tekevät sitä. Mulle maistui täytekakkuja paremmin alkoholitarjoilu, jota sitäkin oli koko lailla usein, oli hulvatonta olla perjantai-iltapäivisin yhden skumppalasin kekkulissa... no, nyt me ei saada enää edes ruisleipää :D

    Omissa bileissä ei usein ehdi eikä viitsi syödä kun jännää ruoan riittämistä ja on muutenkin hiukan hyperaktiivinen. Eilen kyllä vedin kunnon palan lasaania (lasagnea), koska se oli vaan niin namia :)

    VastaaPoista
  5. Mä ainakin ylpeilen sillä, että osaan leipoa hyvin. :) Mun mielestä se on oikeasti hauskaa. Mutta tosiaan, tyrkytys ei ole kivaa. Sitä ei koskaan voi tietää MITÄ jonkun kieltäytymisen takana on. Ei sitä ainakaan halua kenenkään neurooseja pahentaa, itselläkin on tarpeeksi.

    Toivoisin itse voivani syödä maarun täyteen sosiaalisessa tilanteessa (jossa on vieraita, oikeasti vieraita läsnä), mutta menen jotenkin ihan lukkoon. :( Tulee valtavaa häpeää, en PYSTY, no, taitaa pian terapia kutsua.

    VastaaPoista
  6. taikuri12:16 ip.

    Vieraanvaraisuuteen ja rahankäyttöön ei oman kokemukseni mukaan aina vaikuta köyhyys tai rikkaus -lapsuuden tai nykyinen. Tiedän tosi kitsaita tyyppejä jolla on kyllä rahaa, ja toisaalta köyhiä, jotka sitten kun joskus ovat hetken varoissaan tarjoavat kavereilleen avokätisesti ja käyttävät rahaansa muutenkin leväperäisesti.
    Mutta myös vastakkaisia esimerkkejä on.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!