Hajumuistista ja tupakasta

Eilen, lähtiessäni töistä tai oikeastaan kukkakaupasta (nämä kaksi paikkaa sijaitsevat lähekkäin) kädessäni valtava kukkapuketti (ostin talven tappamien tilalle haaroittuneen ihmepensaan, se on kyllä hieno) haistoin kadulla tupakansavun. Tuoksu toi kummallisen elämännälän sävähdyksen suhteellisen nuutuneeseen ja sairauden jäljiltä jokseenkin kuivapestyyn olemukseeni. Tupakan haju ulkona tuo mieleen samanlaisia, ihania välähdyksiä kuin grillatun ruoan (erityisesti lihan) tuoksu, kaupunkiloman ulkomailla, hilpeän nousuhumalaisen iltakävelyn terassibaarien kirjomalla kävelykadulla, tunteen siitä, että kaikki on uutta ja jännittävää. En syö grillilihaa enkä edes polta tupakkaa, mutta rakastan noita tuulahduksia varmaan loppuikäni.

Tavallaan voisi luulla, että tällainen ex-tupakoija (suostuin tässä äskettäin myöntämään itselleni, että poltin röökiä viisitoista vuotta, puolet elämästäni) suhtautuisi tupakanhajuun himoitsevasti tai sitten syvästi inhoten. En tietenkään pidä siitä, miltä tupakka haisee sisätiloissa (muistan ikuisesti mummoni kaksion nyppyvillaisen, vihreämustan sohvan, johon tupakanhaju oli iskostunut syvälle) tai ihmisten vaatteissa (nykyään sitä huomaa heti jos joku työkaveri on käynyt tupakalla, sellainen ”stökön” haju on aika inhottava ja ajatus siitä, että itsekin on erittänyt moista, tuntuu nyt epämiellyttävältä). Ulkona, tuulahdellen se haisee kuitenkin houkuttelevalta mutta ei niinkään polttamaan houkuttelevalta vaan yleisesti ottaen ihanan turmeluksiselta.

Minulla on ollut melkein vähän huono omatunto tupakoinnin lopettamisen takia. Jotkut kanssatupakoijat ovat ehkä aivan hiukan harmistuneet päätöksestäni (tai sitten kuvittelen niin) ja yrittäneet tunnustella, voisinko polttaa edes joskus. No en voi, nyt. Mahdollisesti kyllä joskus, mutta en vielä pitkään aikaan. Ehkä tupakoinnin lopettamisessa on sama asia kuin siinä, kun joku onnistuu laihduttamaan tai hankkimaan havaittavat hauikset. Toisen saavutus on hieno ja ihailtava ja samalla hiukan ärsyttävä: tuo on tsempannut ja onnistunut kieltäytymällä tai ainakin altistumalla hetkellisesti epämukavuudelle. Tunnistan nimittäin kelan itsestäni, vaikka en ole kateellista tyyppiä, olen joskus tuntenut kummallista ärtymystä huomattuani, että joku on oikeasti onnistunut elämäntaparemontissaan. Ja sitten mennyt itseeni ja huomannut, että olen ärsyyntynyt itselleni, sille, ettei minusta nähtävästikään ole samaan. Tuollaisen irrationaalisen ärsyyntymisen voi tietysti parhaimmillaan kääntää taistelutahdoksi omia huonoja tapoja kohtaan.

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että en voi rehellisyyden nimissä ottaa mitään erikoisia kredittejä itselleni tupakoinnin lopettamisen onnistumisesta. Se ei nimittäin ollut lainkaan vaikeaa. Olen tuon viidentoista vuoden ajan ollut tuuripolttaja: viime vuosina poltin ajoittain hyvinkin satunnaisesti, en läheskään joka päivä. Joskus parikymppisenä meni aski päivässä, mutta sekin jotenkin väheni itsekseen. Kun aloin seurustella tupakoimattoman ex-nikotinistin kanssa, oma röökaaminen väheni vaivihkaa. Samaan aikaan vähenivät myös baarireissut ja vastaavat hippailut ja myös yhteisön suhtautuminen tupakointiin tiukkeni. Vuosi sitten Kuubassa poltin melko paljon ihan siitä ilosta, että kerrankin saa polttaa (oli oikeasti aika ihanaa istua iltaisin väsyneenä, pienessä rommihönössä ranskalaisella parvekkeella ja vetää tupakkaa ja katsella vastapäisen kirkon enkelipatsasta) ja sainkin sitten riesakseni migreenin. Päänsärkyalttius on varmaankin omalta osaltaan estänyt minua pahemmasta nikotiinikoukusta, on aikoja jolloin en ole voinut tupakoida lainkaan. Töissä olen polttanut lähinnä stressaantuneena, iltaisin tai viikonloppuisin (ellei viikonloppuun ole liittynyt punaviiniä) en lainkaan. Ei siis ihme, että uuden vuoden jälkeen tupakka ei ole kauheasti edes käväissyt mielessä. Lopetin tupakoinnin siten, että lakkasin ostamasta röökiä. Kohdallani siihen ei tarvittu sen suurempia panoksia tai korvaustuotteita, en vain enää polttanut. Hommaa helpotti tietenkin myös joku pikkujoulukauden megalomaanisista krapuloista, jonka kestäessä ihmettelin, miten voin vetää sisääni moista myrkkyä askitolkulla (minulla ei kännissä ole välttämättä mitään rotia tupakoinnille, saatoin polttaa askin illassa).

Useat, satunnaistupakoivat ystäväni ovat samaa sorttia kuin minäkin: kauhean vahvaa fyysistä riippuvuutta ei heille näytä syntyneen. Luulenkin, että tupakkaankin on olemassa joitain alttiuksia vähän kuten alkoholiin. Koska sitten toisaalta on näitä, jotka lopettavat toistuvasti nikotiinilaastareita ja purkkaa käyttäen ja sortuvat silti aina uudestaan.

Saattaa ihan hyvin olla, että alan joskus polttaa satunnaisesti uudelleen. En pyri mitenkään kieltämään tupakkaa itseltäni loppuelämäksi, jos kieltäisin, minun ehkä alkaisikin tehdä sitä mieli. Nyt ei tee.