perjantaina, tammikuuta 30, 2009

Hajumuistista ja tupakasta

Eilen, lähtiessäni töistä tai oikeastaan kukkakaupasta (nämä kaksi paikkaa sijaitsevat lähekkäin) kädessäni valtava kukkapuketti (ostin talven tappamien tilalle haaroittuneen ihmepensaan, se on kyllä hieno) haistoin kadulla tupakansavun. Tuoksu toi kummallisen elämännälän sävähdyksen suhteellisen nuutuneeseen ja sairauden jäljiltä jokseenkin kuivapestyyn olemukseeni. Tupakan haju ulkona tuo mieleen samanlaisia, ihania välähdyksiä kuin grillatun ruoan (erityisesti lihan) tuoksu, kaupunkiloman ulkomailla, hilpeän nousuhumalaisen iltakävelyn terassibaarien kirjomalla kävelykadulla, tunteen siitä, että kaikki on uutta ja jännittävää. En syö grillilihaa enkä edes polta tupakkaa, mutta rakastan noita tuulahduksia varmaan loppuikäni.

Tavallaan voisi luulla, että tällainen ex-tupakoija (suostuin tässä äskettäin myöntämään itselleni, että poltin röökiä viisitoista vuotta, puolet elämästäni) suhtautuisi tupakanhajuun himoitsevasti tai sitten syvästi inhoten. En tietenkään pidä siitä, miltä tupakka haisee sisätiloissa (muistan ikuisesti mummoni kaksion nyppyvillaisen, vihreämustan sohvan, johon tupakanhaju oli iskostunut syvälle) tai ihmisten vaatteissa (nykyään sitä huomaa heti jos joku työkaveri on käynyt tupakalla, sellainen ”stökön” haju on aika inhottava ja ajatus siitä, että itsekin on erittänyt moista, tuntuu nyt epämiellyttävältä). Ulkona, tuulahdellen se haisee kuitenkin houkuttelevalta mutta ei niinkään polttamaan houkuttelevalta vaan yleisesti ottaen ihanan turmeluksiselta.

Minulla on ollut melkein vähän huono omatunto tupakoinnin lopettamisen takia. Jotkut kanssatupakoijat ovat ehkä aivan hiukan harmistuneet päätöksestäni (tai sitten kuvittelen niin) ja yrittäneet tunnustella, voisinko polttaa edes joskus. No en voi, nyt. Mahdollisesti kyllä joskus, mutta en vielä pitkään aikaan. Ehkä tupakoinnin lopettamisessa on sama asia kuin siinä, kun joku onnistuu laihduttamaan tai hankkimaan havaittavat hauikset. Toisen saavutus on hieno ja ihailtava ja samalla hiukan ärsyttävä: tuo on tsempannut ja onnistunut kieltäytymällä tai ainakin altistumalla hetkellisesti epämukavuudelle. Tunnistan nimittäin kelan itsestäni, vaikka en ole kateellista tyyppiä, olen joskus tuntenut kummallista ärtymystä huomattuani, että joku on oikeasti onnistunut elämäntaparemontissaan. Ja sitten mennyt itseeni ja huomannut, että olen ärsyyntynyt itselleni, sille, ettei minusta nähtävästikään ole samaan. Tuollaisen irrationaalisen ärsyyntymisen voi tietysti parhaimmillaan kääntää taistelutahdoksi omia huonoja tapoja kohtaan.

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että en voi rehellisyyden nimissä ottaa mitään erikoisia kredittejä itselleni tupakoinnin lopettamisen onnistumisesta. Se ei nimittäin ollut lainkaan vaikeaa. Olen tuon viidentoista vuoden ajan ollut tuuripolttaja: viime vuosina poltin ajoittain hyvinkin satunnaisesti, en läheskään joka päivä. Joskus parikymppisenä meni aski päivässä, mutta sekin jotenkin väheni itsekseen. Kun aloin seurustella tupakoimattoman ex-nikotinistin kanssa, oma röökaaminen väheni vaivihkaa. Samaan aikaan vähenivät myös baarireissut ja vastaavat hippailut ja myös yhteisön suhtautuminen tupakointiin tiukkeni. Vuosi sitten Kuubassa poltin melko paljon ihan siitä ilosta, että kerrankin saa polttaa (oli oikeasti aika ihanaa istua iltaisin väsyneenä, pienessä rommihönössä ranskalaisella parvekkeella ja vetää tupakkaa ja katsella vastapäisen kirkon enkelipatsasta) ja sainkin sitten riesakseni migreenin. Päänsärkyalttius on varmaankin omalta osaltaan estänyt minua pahemmasta nikotiinikoukusta, on aikoja jolloin en ole voinut tupakoida lainkaan. Töissä olen polttanut lähinnä stressaantuneena, iltaisin tai viikonloppuisin (ellei viikonloppuun ole liittynyt punaviiniä) en lainkaan. Ei siis ihme, että uuden vuoden jälkeen tupakka ei ole kauheasti edes käväissyt mielessä. Lopetin tupakoinnin siten, että lakkasin ostamasta röökiä. Kohdallani siihen ei tarvittu sen suurempia panoksia tai korvaustuotteita, en vain enää polttanut. Hommaa helpotti tietenkin myös joku pikkujoulukauden megalomaanisista krapuloista, jonka kestäessä ihmettelin, miten voin vetää sisääni moista myrkkyä askitolkulla (minulla ei kännissä ole välttämättä mitään rotia tupakoinnille, saatoin polttaa askin illassa).

Useat, satunnaistupakoivat ystäväni ovat samaa sorttia kuin minäkin: kauhean vahvaa fyysistä riippuvuutta ei heille näytä syntyneen. Luulenkin, että tupakkaankin on olemassa joitain alttiuksia vähän kuten alkoholiin. Koska sitten toisaalta on näitä, jotka lopettavat toistuvasti nikotiinilaastareita ja purkkaa käyttäen ja sortuvat silti aina uudestaan.

Saattaa ihan hyvin olla, että alan joskus polttaa satunnaisesti uudelleen. En pyri mitenkään kieltämään tupakkaa itseltäni loppuelämäksi, jos kieltäisin, minun ehkä alkaisikin tehdä sitä mieli. Nyt ei tee.

8 kommenttia:

  1. Hajumuisti on jännä, se voi tuoda tosi vahvasti tunteita pintaan.

    Itsellä tulee nykyään tupakanhajusta mieleen ruumishuone...

    VastaaPoista
  2. cool, ruumishuone :P

    eilen oli tapiolahaju tapiolassa, tuli ihan tosi vahvat sävärit parin vuoden taakse. ei sitä hajua silloin edes TAJUNNUT mutta nyt tajusi ihan selvästi...

    VastaaPoista
  3. Anonyymi10:15 ip.

    Tämä ei oikeastaan liity postaukseesi.. Ajattelin ehdottaa että viitsisitkö joskus kirjoittaa vasemmistolaisuuden ja itsesi välisestä suhteesta. Olen itse vasemmistolainen nainen mutta mun on ollut tosi vaikeaa löytää poliittista kotiani.

    Kun minusta joskus tuntuu, että Vasemmistoliitto - demareista en nyt edes viitsi puhua vasemmistolaisina - on myös sellainen vahvojen asian ajaja. Kaikki vain keskittyy työläisten hyvinvointiin, mutta entäs ihmiset jotka eivät ole "edes" työläisiä? Joskus tuntuu kuin niitä kyykyttäisivät KAIKKI. :(

    Onko SKP sulle läheinen puolue? En oikein ole varma minkä "sortin" vasemmistolainen olet, siis onko se vasemmistoliittolaisuutta, demariutta (!!!!), vai olisiko SKP..?

    VastaaPoista
  4. Vasemmistolaisuus, hmm. Näin just viime yönä unta vappumarssista ja itsestäni kävelemässä vastakkaiseen suuntaan. Jostain kumman syystä nuo marssiunet ovat tulleet osaksi unikuvastoani, ehkäpä siksi, että mielenosoitukset kuuluivat nuoruuteeni ja nyt nuoruuteni on lopullisesti ohi ja se tuntuu hyvin konkreettiselta tällä hetkellä :)

    Mulla on siis tausta anarkistiskenessä ja kaikki puoluepolitiikka oli aikoinaan hyvinkin vieroksuttavaa. Itse asiassa erityisesti juuri SKP neukkusympatioiden (joita kyllä vielä 90-luvulla oli) ja autoritäärisyyden takia. SKP:ssä on edelleen mulle jonkinlainen ääri-pienpuolueen leima, ja koska suomessa äärivasemmistolla on aivan legendaarinen historia aateriitojen saralla, tuntuu se siksikin epäuskottavalta. Nykyinen mieheni kuuluu Vasemmistoliittoon mutta itse en ikinä voisi liittyä mihinkään puolueeseen, maailmankuvani ei kuitenkaan ole siihen riittävän hmm... koherentti.

    Nykyään äänestän vihreitä paitsi pressanvaaleissa demareita :)

    Mutta joo, mielenkiintoinen aihe, bloggaan tuosta ennen pitkää, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  5. Mäkin olen vähän niinkuin lopettanut taas vaihteeksi röökaamisen. Mennyt tässä kahdessa viikossa vaan yhtenä päivänä tupakkaa. Olen tehnyt sellaisen diilin, että saan imeä röökiä, jos mieli tekee hulluna, muuten en kessuttele. Yllättävän vähän on tehnyt mieli ja ilmeisesti tuo virallisen luvan antaminen toimii psykologisesti: jos olisin kieltänyt tupakoinnin kokonaan itseltäni, kiemurtelisin tuskissani, mutta nyt kun saan polttaa, jos haluan, en sitten oikeastaan halua. Jännä tuo ihmisen pää!

    VastaaPoista
  6. Gata, toi pätee vissiin vähän kaikkeen, kuten sellaiseen että jos ei pääse pissalle tulee pissahätä. Ja mitä enemmän ruoka-aineita itseltään kieltää, sen enemmän ajatukset pyörii ruoan ympärillä. Joku mies joskus jossain oli aina tupakkalakossa "seuraavaan lomaan" tai "seuraaviin synttäreihin" asti eli käytännössä oli ollut vuosikausia polttamatta mutta näkyi hanskaavan homman parhaiten uskottelemalla itselleen, että kyse on vain väliaikaisesta lakosta...

    (sanavahvistus on MENSESSA, vähän kuten prinsessa ruusunen viisitoistavuotiaana, veriläikkä mekossaan)

    VastaaPoista
  7. Ehkä tuo anarkismitie olisi sitten minunkin tieni. En tiedä. Tällä hetkellä on tosissaan pallo hukassa AATTEELLISESSA mielessä.. :( En itsekään usko voivani kuulua johonkin puolueeseen. Vasemmistoliitto ei ole pahemmasta päästä, mutta silti epäilen voiko se oikeasti ajaa todella syrjäytyneiden asiaa.

    SKP ei varmaan enää ihannoi Neukkulaa.. uskoisin sen olevan mennyttä. Mutta en tiedä heistä tarpeeksi - nettisivulla olen tosin käynyt.

    Vihreät on OK, mutta mua häiritsee se, ettei vain ekologia ajaisi riistetyn ihmisen ohi. Olen itsekin heitä joskus äänestänyt.

    Jään odottamaan innolla postaustasi. Itselläni oli juuri aika paha kokemus työelämästä.. pistää miettimään entistä enemmän tätä nykyistä kehitystrendiä, "työelämän joustoja" (pieni ihminen joustaa, työnantaja ei) ja kaikkia muita..

    t: suklaahirviö

    VastaaPoista
  8. Anarkismi käytännön tasolla oli ainakin 90-luvulla aikamoista häröilyä... joskus taannoin niitten pönttöjen pönttöilyjä seuratessa tuli oivallettua, että yleensä ihmiset oppivat virheistään mutta anarkistit toistavat kaiken vain suuremmalla volyymilla (hyvänä esimerkkinä idioottifarssi nimeltä kansan kuokkavierasjuhlat). Ja tietysti anarkistien legendaarinen kyvyttömyys kestää minkäänlaista kritiikkiä toimintaansa kohtaan ja omituiset mielipidevainot (minäkin lähdin pitkään seuraamaltani anarko-sähköpostilistalta siinä vaiheessa kun siellä käynnistettiin taas kerran kunnon vakaumuksentutkinta vissiin Supon karkoittamiseksi) kunnon äärivasemmiston malliin. Julmasti sanottuna fiksut anarkistiliikkeen hahmot ovat lähteneet politiikkaan "oikeiden" puolueiden, kuten Vasemmistoliiton ja Vihreiden riveistä tajuttuaan ettei kellarikokouksista ja pienlehdistä oikeasti ole mitään hyötyä maailman muuttamisen kannalta.

    Anarkismissa sinällään on paljon hyviä, alkuvasemmistolaisia pointteja mutta näin kyynisenä kolmikymppisenä on mahdotonta kuvitella, että niin sekava porukka kykenisi mihinkään järjestäytyneeseen... ehkä aatteessa onkin jaloimmillaan kyse "henkilökohtainen on poliittista"-ajattelusta joka toteutuessaan on tietenkin anarkismia omalla tavallaan.

    Sinällään pidän oman elämän anarkismia hyvin ihailtavana linjana. Yhden ystävän metsässä hengaava poikaystävä on tavallaan mulle ihan guru, samoin eräs vanha punkkari joka valtasi itselleen puutarhan ja mökin Lippajärveltä ja alkoi elää siellä mahdollisimman ekologista ja rahataloudesta vapaata elämää...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!