Erroristi haastoi minut kertomaan kuusi satunnaista asiaa itsestäni. Olen juuri tehnyt tällaisen Facebookissa mutta ainahan se on hauskaa itsestään jaaritella, joten vastaan haasteeseen. En kuitenkaan nakita tätä eteenpäin, ottakoon tästä kuka haluaa.
1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they’ve been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.
1. Käytän kangasnenäliinoja. Minulla on niitä varmaan parikymmentä, erivärisiä ja –kuosisia. Perin L:n mummon jäämistöistä pari todella hienoa, kuten lastennenäliinan, jossa punanaamainen peikko seisoo kannon vieressä. En pidä siitä, miltä paperinenäliinat tuntuvat ihoa vasten. Minulla on herkkä ja ohut iho, se ärtyy helposti vaikka sitten toisaalta en olekaan yliherkkä millekään kemikaalille.
2. Haluaisin Begonia Rexin, mutta pelkään, että kissa pistelisi sen suihinsa alta aikayksikön. Näin meillä on käynyt niin purppurajuorulle kuin aasinkorvallekin. Naapurikukkakaupassa on begonioita myynnissä, on mahdollista, että ostan sellaisen kuitenkin.
3. Leikkaan itse oman otsatukkani. Minulla on tähän metodikin, kutsun sitä uimalakkimetodiksi. Otsatukka märäksi, kammalla litteäksi pitkin otsaa ja uimalakki päähän. Sitten terävillä saksilla snip snip. Uimalakilla voi tehdä jopa muotoiltuja otsiksia.
4. En osaa vauvakuumetta. Tiedän, että haluan lapsen mutta mikään tässä tunteessa ei muistuta kuumetta tai höyrähtämistä. Ehkä olisi toisin jos minun pitäisi pelätä lapsettomuutta. Valitettavasti minun on myös vähän vaikea ymmärtää muiden vauvakuumetta ja yritänkin aktiivisesti venyttää mieltäni, koska empaattiseksi itseni määritelleenä minun pitäisi olla samastumiskykyinen eikä suhtautua yliolkaisesti mitä ilmeisimmin hyvin alkukantaiseen vaistoon, joka vain joidenkin kohdalla pukeutuu omissa silmissäni hieman kummalliseen asuun.
5. Paperikalenteri on olennaisen tärkeä osa elämänhallintaani. Nyt, kun valtaosa kavereista on valmistunut (tai lopettanut) yliopistolta, en saa enää pummattua opiskelijakalenteria. Viime kesänä ostin kustannuksista piittaamatta (tosin ne olivat erittäin kohtuulliset, jotain kympin pintaan) taskukokoisen mustan Moleskine-kalenterin, joka on aivan ihana. Paitsi aikatauluni, kirjaan sinne myös ajatuksiani, etenkin terapiaprosessin aikana olen täyttänyt kalenteriani hyvinkin intiimeillä huomioilla. Siksi toivonkin, ettei kukaan lukisi kalenteriani ilman lupaani, siellä on asioita joita en kerro esimerkiksi blogissa.
6. Inhoan paperihommia, laskuja ja sen sellaista. Maksan ne siksi hyvällä tuulella ollessani heti tai sitten huonotuulisena vähän myöhässä. Ei minua rahan menetys vituta, en suhtaudu rahaan kovinkaan takertuvasti, itse puljaaminen tunnuslukujen ja lepattavien paperien kanssa kiristää hermojani. Tietokoneeni vieressä ei ole minkäänlaista laskutilaa ja kaikki on muutenkin jotenkin hankalaa. Huomaan joskus, noloa kyllä, hiukan ylpeileväni tällä piirteellä, koska olen taipuvainen helposti pitämään pedantteja ja mapittamisesta innostuneita ihmisiä tylsinä ja anaalisina, vaikka asia ei tietenkään ole niin. Ylpeilen muutenkin aina joskus huonoilla ominaisuuksillani ihan huomaamattani, mikä on ihan höhlää... etenkin kun on selvästi olemassa ylpeiltäviä ja ei-ylpeiltäviä huonoja puolia: kukaan ei yleensä koskaan kerro kerskaillen olevansa mustasukkainen, koska mustasukkaisuus on merkki takertuvuudesta ja huonosta itsetunnosta, mutta moni tykkää ylistää ”tulivihaista” temperamenttiaan ja suorasanaisuuttaan, molemmat piirteitä joissa on puolensa, mutta joilla voi pahimmillaan saada aikaan kamalaa jälkeä. Olin aikoinaan koulussa, jonka opettajat olivat joukolla ylpeitä omasta, harvinaislaatuisen palavasta luonnostaan.... me oppilaat saimme aina väliin väistellä esimerkiksi lentäviä siveltimiä.
7. Bonusfakta: toivoisin, että tämä tammikuu loppuisi jo. Tammikuu on aina perseestä ja tänä vuonna se tuntuu kuluvan aivan erityisellä anti-intensiteetillä, hiiiitaasti ja piiitkäpiimäisesti ja ynseästi ja huonounisesti.
8. Edit-bonusfakta: en ole koskaan harkinnut itsemurhaa tai toivonut kuolemaa. Joku on sanonut, että kaikki ihmiset haluaisivat kuolla. Ehkä näin on, mutta 31 vuoden aikana sellaista tilannetta ei ole tullut vastaan. Luultavasti kuolemanpelkoni pitää minut hiukan kieroutuneesti irti kaikesta suisidaalisuudesta. Minusta olisi ihan kamalaa kuolla ja tuottaa surua lähimmilleni. Siksi en ikinä vihapäissänikään ole uhannut "elämäni lopettamisella", olisi julmaa sanoa tuollaista tarkoittamatta.
Luulen, että suurin osa ihmisistä ei todellakaan harkitse itsemurhaa vakavissaan. Vieläkin hämmentävämpi näppituntuma: niistä, jotka sanovat sitä harkinneensa, aika moni on ollut liikenteessä juuri tuollaisin valta- ja uhkailumetodein. Tällaisen kuvan ainakin itse olen saanut. Olen keskustellut asiasta aika monen kanssa ja kasvanut perheessä,jossa 5 turva-aikuisesta 3 on puhunut toistuvasti kuolemastaan ja halustaan kuolla (kaikki 3 eri motiivein, minkä tajusin jo lapsenakin, vaikken silloin tietenkään osannut sanallistaa tuota vaistottua eroa).
VastaaPoistaMinua on noissa valtamotiiveissa aina hämmentänyt yksi seikka - etenkin silloin, kun on vaikuttanut siltä, että ihminen on ollut uhkauksensa kanssa tosissaan. Mikä ihmeen järki siinä on, että antaisi toisten ärsyttävyydelle ja heidän rankaisemisen halulleen niin suuren vallan, että tekisi jotakin niin lopullista kuin tappaisi itsensä? Voiko tuollainen kuvaus asioiden tilasta oikeasti vastata todellisuutta? Heijastetaanko siinä toisten ärsyttävyyteen oman olon kestämättömyys edes tiedostamatta, että siitä on kuitenkin pitkälti kyse? Onko kyseessä kenties mielenmaisema, jossa itseltä on joka tapauksessa riistetty päätäntävalta (esim. voimakas alistumisen skeema) ja toiset joka tapauksessa ovat ainoita, jotka omistakin asioista voivat päättää? (Sillä lailla kai olisi loogista,että he saavat aikaan itsemurhankin käyttäytymisellään?) Onhan se aikamoinen kutsumus rankoa toisia, jos tuon kutsumuksen takia pistää elämälleen pisteen... on jotenkin vaikeaa uskoa, että se "toisten katumaan pistäminen" tosissaan voisi olla päämotiivi, vaikka asia näin puettaisiinkin sanoiksi.
Minusta tuntuu hassulta, miten voimakkaita mielteitä kuoleminen ja itsemurha ihmisissä herättävät. Ehkä se johtuu siitä, miten minut on altistettu niille lapsesta pitäen, oloutettu siihen, että ne ovat osa naisen roolia. (Kaikki kandidaatit lähipiirissä olivat lähipiirin kaikki naiset...) Kahdelle olen antanut aikaa sitten anteeksi ja ymmärrän heidän näkökohtansa, mikä varmasti jotenkin vaikuttaa siihen, etten itke kuolleita vaan eläviä, ja että minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi kuolema niin pelottaa monia ja elämän haastavuus ei, mutta kolmannelle en vain pysty antamaan anteeksi, jos ajattelen niitä aikoja. Onneksi hän dementoituu tätä nykyä sitä vauhtia, että hän tai hänen kehonsa on selvästi aivan eri ihminen jo.
Olen joskus aiemmin ajatellut, että varmasti kaikki ihmiset ajattelevat toistuvasti itsemurhaa, koska se on se mielenmaisema, jossa olen itse kasvanut ja elän. Mutta nyt kun olen kai lopullisesti irronnut lapsuudenperheestäni ja tutustunut myös moniin sellaisiin ihmisiin,joilla on ihan toisenlainen kuolemasuhde (moniin blogien kautta, eiväthän ihmiset yleensä tällaisista seikoista puhu tavatessaan ja jos eroja esiintyy, useimmiten he vain loukkaantuvat tms.) olen tullut toiseen johtopäätökseen. En oikein silti usko, että itse pystyisin solmimaan hyvin läheistä suhdetta ihmiseen, jolle kuolemanhinku on täysin vieras, niin paljon siitä koituu loukkaavaksi koettuja ristiriitoja pintapuolisessakin kommunikaatiossa, että se tekee varovaiseksi. Usein sen, miten toinen näihin asioihin suhtautuu, huomaa selkeästi heille jostakin tällaisesta avautuessaan. Osalle oma käytös ja ajatukset ovat ihan luontevia ja okei, ja osa taas säikähtää ihan puihin ja usein myös syyttää ajatusten loukkaavuudesta (mikä on ihan hassua, ikään kuin ajattelisin näin ja minut olisi kasvatettu näin ja nämä mielikuvat kohoaisivat mieleeni vain heitä loukatakseen...) ja vääryydestä.
Mutta en usko, että on vain yhtä oikeaa kuolemansuhdetta. Tärkeintä kai on, että ahdistus ja pelot pääsevät pintaan, koetuiksi ja käsitellyiksi, mutta eivät sillä lailla ole kuitenkaan niin tulvivia,että saisivat aikaan kriisejä tuon tuosta.
Isoäidilläni oli hyvin ihastuttava ja maanläheinen kuolemansuhde, täysin eleetön kaipaus pois kärsimyksestä. (Hänen kärsimystään nyt ei voitukaan enää lievittää mitenkään niin kauan kuin hänen kehonsa kuului kärsimyksen olosuhteisiin.) Huomaan itsekin ajattelevani lämmöllä sitä hetkeä, kun polveni lakkaavat särkemästä. Sinne lienee tosin vielä matkaa... ;)
Minusta tuntuu loogiselta sekin, että ihmiset tulisivat paljon tyynemmiksi itsemurhien (ja muidenkin kuolemien) suhteen,jos he metatasolla suhtautuisivat vähemmän fatalistisesti haluihinsa ja elämäntapoihinsa, ja toisaalta sitten hyväksyisivät käytännön vuorovaikutuksen tason näistä valinnoistaan seuraaviksi. (Hehee, se ei ole mitenkään helppoa... Minusta se tuntuu silti yrittämisen arvoiselta.) Tällaisessa maailmassa kuolema ei aiheuttaisi niin raivokkaan kuohuvia tuntemuksia siitä, että olisi jotenkin pitänyt tehdä enemmän yhdessä tai olla enemmän läsnä, tukea enemmän tai muuta. Jos jotakuta haluaa tukea tai kokee sen velvollisuudekseen, miksei tekisi niin? Sitten voisi ainakin sanoa yrittäneensä siinä mitassa kuin tarpeelliseksi näki. (Ja tarpeellisuusarvioissa erehtyminen nyt on aika luonnollista... ei sen kai pitäisi olla mikään itselle suuttumisen aihe, ei ainakaan kahta minuuttia pidempään.)
Jotenkin minua ällistyttää edelleen kuoleman kielteiseksi tapahtumaksi käsittäminen. Tunnen kyllä itseni jotenkin vähän kajahtaneeksikin, kun suhtaudun siihen niin paljon rauhallisemmin kuin muut, mutta toisaalta, hahmotan suhtautumiseni jotenkin kätevämmäksi kyllä. Luultavasti olen joutunut käsittelemään aihetta runsaasti ikäisiäni enemmän; yleensä löydän tästä aiheesta yhteisen sävelen mummujen ja vaarien kanssa. Voi tietysti olla, että kuolemalle altistuminen vaatii tietyn määrän ahdistusta ja vaikeita oloja läpikäytäväksi, ennen kuin on valmis sanomaan, että ei, näin sitä en ainakaan tahdo kokea?
Kuitenkin näyttää siltä,että monet kuoleman kanssa täysin solmuilevat haluavatkin solmuilla näin. Toivon totisesti, että joku heistä kirjoittaisi siitä, miksi haluaa kokea juuri niin. Minusta olisi mukavaa ymmärtää heitä paremmin, mutta toistaiseksi kukaan ei ole viitsinyt edes yrittää. Korkeintaan on todettu, että "näin kokeminen on inhimillistä". No toki, mutta onhan myös toisin kokeminen... ellei inhimillistä sitten käytetä arvottavana terminä viitsimättä kuitenkaan perustella, miksi tällaiseen arovutukseen tahdotaan sitoutua.
Hih, tätä tutkailua tietysti mutkistaa vielä sekin, että ymmärrän varsin mainiosti sen, että useimmat meistä päätyvät senhetkiseen kuolemasuhteeseensa ikään kuin puolivahingossa (vähintään puoliksi vahingossa) ja vain osaksi aktiivisesti valiten. (Tosin luulen kyllä, että aktiivista valintaa on enemmän kuin tietoista aktiivistsa valintaa.) Mutta ei se muuta asiaa oikeastaan mihinkään - minua kiinnostaa, miksi joku ei halua muuttua. Olen näet huomannut, että minä haluan muuttaa kuolemasuhdettani yhä enemmän isoäidin kuolemasuhteen suuntaan, tosin nykyaikaisilla psykologisilla käsityksillä höystettynä (kuten että ontologisiin ydinuskomuksiin on mahdollista vaikuttaa muutenkin kuin niistä pois kuolemalla). Ja koen jonkinlaista velvollisuutta perustella tätä itselleni, etten vain syöksähtelisi eestaas hopottaen "mutku mä haluun".
Voi tietty olla, että konformisemman kannan omaksuneet tai sitä tavoittelevat eivät koe samanlaista halua perustella suhtautumistaan tarkasti (joskin hieman jälkijättöisesti...) tai suuntautumistaan tarkasti. Hmm. (huooh, huomaan, et seuraavaksi haluaisin heidän perustelevan,miksi he eivät halua perustella suhtautumistaan... :D Taidan tänä aamuna olla hyvässä vireessä... varsin vaativalla päällä ja hyväntuulinen ja peloton. Käännöksen kannalta se tietää hyvää!)
Huh, tulipas pitkä kommentti. Ajattelin aluksi, josko olisin kirjoittanut tästä merkinnän, mutta vietinkin sitten aamiaiseni näin. :P
Tuo kuolemasuhde on minusta sataverroin kiinnostavampi kuin itse kuolema, josta ei selvyyteen pääse.
En itse ole lainkaan tyytyväinen tai sinut oman kuolemasuhteeni kanssa. Koen aika vahvasti, että se on istutettu minuun ja tunnen ajoittaista katkeruutta niitä istuttajia (vanhempia) kohtaan. Omituisinta on, että minusta jatkuvasti tuntuu siltä, että minä en _itsenäni_ olisi kauhean kuolemaapelkäävä tyyppi, vaan tämä jatkuva ahdistus ja pelko on syötetty minulle muiden toimesta. Koska pelkoni sotii niin pahasti muita ominaisuuksiani vastaan.
VastaaPoistaKadehdin ajoittain näissä kuolemasuhde-asioissa uskonnollisia ihmisiä. Minä en itse pysty uskottelemaan itselleni mitään taivas- tai sielunvaellusjuttuja, jos pystyisin, olisi ajatus kuolemasta helpompi hyväksyä. Toisaalta olen hirveän tyytyväinen siihen, että olen vapaa maagisesta ajattelusta: tunnen useampiakin ihmisiä joiden pitää toistaa erilaisia mantroja kuolemanpelkonsa hallitsemiseksi, tästä varmaan konkreettisin esimerkki on tarve toivottaa "turvallista matkaa", koska jos sitä ei tee, toiselle saattaa käydä jotain. Aina, kun uhkaan lipsua tuollaiseen sykliin, järki palauttaa minut pinnalle ja muistuttaa minulle, etten ole jumala (eikä kukaan muukaan ole).
Kuolemanpelkoni ei ulotu ainoastaan itseeni, vaan myös läheisiini. Tämänkin takia olen ajoittain kauhun lamaannuttama ajatellessani tulevaa lasta: kuinka hirveästi tulen pelkäämään hänen puolestaan. Ja samalla hyvin päättäväinen sen suhteen, että tämä sukupolvien sykli pitää saada poikki nyt, en halua kasvattaa ketään samanlaiseksi traumapesäksi kuin mitä itse olen.
Lähin kosketukseni kuolemaan on varmaan oman vanhan koirani kuolema. Se oli kaunis ja harmoninen tapahtuma, koira sai sydänkohtauksen kotipihalla ja kuoli heti. Asiaan oltiin varauduttu etukäteen, eikä tapahtumaan liittynyt minkäänlaista "miksi? miksi!"-ahdistusta vaan suru oli puhdasta ja katkeroittamatonta. Hyvin pian koiran kuoleman jälkeen alkoi olla helppo muistella sen edesottamuksia naureskellen, haikeana mutta ilman vihlontaa. Olisi ihanaa, jos ihmistenkin kohdalla voisi menetellä näin. Äitini muistelee vieläkin ahdistuneena edesmenneen mummoni paskaa elämää ja hänelle tekemiään vääryyksiä ja tuntuu jokseenkin sietämättömältä, että minä tulisin tekemään joskus samaa. Syyllisyyden kantaminen siten, ettei syyllisyyttä voi enää hyvittää, lienee todella raskasta.
Luen kiinnostuksella juttuja läheisensä kuolemasta selvinneistä ihmisistä, koska itse oletan, että menisin ihan lopullisesti rikki (ja ehkä kuolisin itsekin) jos joku kaikkien lähimmistäni kuolisi. Että maailma loppuisi omalta osaltani siihen. Vaikka sitten toisaalta, ihmiset nousevat niin käsittämättömien suurten asioiden yli, toipuvat oikealla avulla ihan hirveistä tapahtumista.
Tämä oma kuolema-obsessioni on tehnyt ainakin sen, että kuolema ei itselleni ole mikään tabu. Musta siitä on ihan luontevaa ja erittäin kiinnostavaa keskustella ihan livenäkin, mutta en yleensä uskalla, koska vastapuolen kuolemasuhteesta on vaikeaa mennä arvioimaan mitään ja useille aihe on aika nounou-kamaa.
Kiitos hyvästä ja paneutuvasta kommentista!
Hii, no minulle se ei ainakaan ole nounouta. Ymmärrän tämän todella hyvin: "Kuolemanpelkoni ei ulotu ainoastaan itseeni, vaan myös läheisiini. Tämänkin takia olen ajoittain kauhun lamaannuttama ajatellessani tulevaa lasta: kuinka hirveästi tulen pelkäämään hänen puolestaan. Ja samalla hyvin päättäväinen sen suhteen, että tämä sukupolvien sykli pitää saada poikki nyt, en halua kasvattaa ketään samanlaiseksi traumapesäksi kuin mitä itse olen."
VastaaPoistaMinulla ongelmana ei ole kuolemanpelko vaan pikemminkin sen kaipaaminen ajoittaisesti. Enkä missään nimessä tahtoisi laittaa SITÄ kiertoon. Se olisi kurjinta, mitä toiselle voi tehdä. Se ei kuitenkaan ole kovin hedelmällistä ongelmanratkaisua... ;)
Ihailen tarmokkuuttasi ja toiveikkuuttasi lapsiasiassa. Itse olen niin hurjan epävarma siitä, vaikutanko kehenkään valmiiksi käsityksiltään vakiintumattomaan mitenkään positiivisesti, että en yksinkertaisesti pitäisi reiluna lasta kohtaan hankkia lasta. Ehkä yksinään tuo vielä menisi, mutta kun tietää, miten hajamielinen ja ajatuksiin, ei ihmisiin, painottuva on, niin minusta tuntuu, että se on vain liian vaikea yritys, ellei sitä tiedä tahtovansa sillä lailla ehdottomasti (enkä ole onnistunut siinä ikinä, edes hetkellisesti).
Luulen kyllä, että sinusta tulee hyvä äiti. Tärkeintä on kuitenkin tietoisuus pulmasta ja halukkuus työstää sitä. Kuinkahan monen meidän äiti on tehnyt mitään tuollaista siinä heidän nuoruutensa ja lapsenhankintaikänsä terapiakielteisessä ilmapiirissä, jossa äidit ovat about ensimmäistä kertaa historiassa jääneet täysin yksin lapsensa kanssa ydinperheiden eristäydyttyä kerrostaloasuntoihinsa? Kuinka moni heistä on edes miettinyt, mitä he tarkalleen elämältä tahtoisivat? Eivätkä he tietenkään ole syyllisiä oman aikansa kotkotuksista, kuten eivät heidänkään äitinsä niistä teorioista, joiden mukaan itkevää lasta ei saanut mennä lohduttamaan, koska se hemmottelee lapsen pilalle ja pilaa tämän itsellisyyden tunteet... öh. Tuollainen syötettynä sen ajan ihmisille, jotka hyvä jos osasivat vähän lukea ja johon oli istutettu vahva herranpelko ja asiattomaan mittakaavaan paisunut kunnioitus oppineisuutta kohtaan, teki aika pahaa jälkeä.
Joskus on tosiaan jännä kun huomaa, millaisen riipan on saanut sisäistettyä ihan mallioppimisella. Ja kuinka nekin, joihin ei tosiaan tahdo samastua, puhuvat omalla äänellään tiettyjen tilanteiden laukaisemina oman pään sisässä. Se oli ainakin mulle iso juttu skeemakirjaa tehdessä - huomata, miten tietyt repliikit oli monistettu päähäni äänensävyä myöten!
Toisaalta se kyllä helpottaa niiden tunnistamista ja niille vastaan inttämistä päättäväisesti.
On kyllä ihan tuhottoman jännittävää, miten HITAASTI sitä löytää itseään kaikkien noiden äänien sekamelskasta! (Jostain syystä ajattelen, että se on tulemista taas siksi lapseksi, joka ei pelännyt niin paljon loukkaavansa.)
Mäkin toivon ja uskon, että tahto katkaista ei-toivottujen luutumien ketju tekisi musta ainakin melko tietoisen vanhemman. Että osaisi välttää niitä tiettyjä sudenkuoppia.
VastaaPoistaSe "lasta ei saa lohduttaa kun se huutaa sängyssään"-juttu oli vissiin ihan yleinen 70-luvulla, mun vanhemmat juurikin muisteli oman vauva-aikani oppeja. Äiti sanoi, että sitä aika pitkälti luotti niihin oppikirjoihin ja teki usein oman intuitionsa vastaisesti asioita.
Ja sama tietysti terapiavastaisuuden ja kaiken psykokaivelun kavahtamisen kanssa. Noita huomaa toistavansa vielä itsekin joskus, monille on lopultakin aika kova kynnys hakeutua terapiaan tai edes hirveästi kelailla omia skeemojaan. Huomaan itsekin usein, nyt kun olen tullut kaapista omien fuktupnessieni kanssa, korostavani, että en ole kuitenkaan KAUHEAN seko (esimerkiksi nyt vaikka tuo täydellinen epäsuisidalisuus minussa) ettei kukaan vaan alkaisi esimerkiksi kohdella minua väärällä tavalla silkkihansikkain... :)
Ehkä kuolemanvietti ja kuolemanpelko ei ole ihan maailman eniten kaukana toisistaan pohjimmiltaan, kummassakin sitä kuolevaisuutta kelaillaan ajoittain aika paljon ja kummallakin on taipumus tosiaan siirtyä sukupolvelta toiselle, ellei asiaa pistä ihan tietoisesti merkille.