Fiktiiviset kuumapakkaukset

Sirenin ja Veloenan innoittamana aloin pohtia fiktiivisiä henkilöitä, joihin olen ollut jollain lailla ihastunut. Yllättävän harvaa kohtaan olen tuntenut varsinaista seksuaalista vetovoimaa, enemmänkin on kyse lumoutumisesta. Moni näistä lumoojista on naispuolinen ja olenkin usein miettinyt, MILLÄ katseella heidät näen. Koska olen jotakuinkin sataprosenttinen hetero (nykyään) enkä näe naisista edes seksuaalisesti värittyneitä unia (tai jos näen, olen niissä itse mies) olen pohtinut, katsonko valkokankaan ihania naisia heteromiehen näkökulmasta? Onhan meidät opetettu katsomaan naista seksuaalisesti, riippumatta omasta sukupuolestamme ja suuntautumisestamme. Ja naiset nyt vain ovat se kauniimpi sukupuoli, miehissä pidän eroottisena joskus suoranaisia ulkonäön virheitäkin, mutta naisia taas katson jotenkin aivan eri tavalla vaativasti.

Ensimmäinen, eroottisena näyttäytynyt kirjasankari oli Runotyttöjen Dean, Emilian onnettomuudesta pelastanut ja siten ”hänet omistava” keski-ikäinen maailmanmatkaaja. Vaikka Deanissa on kieltämättä Humbert Humbertmaiset piirteensä (itse asiassa Humbert on mielestäni myös hyvin kiehtova mieshahmo kaikessa surullisessa aistillisuudessaan), oli Emilian ja hänen suhde kuitenkin omalla tavallaan tasavertainen. Dean kunnioitti Emilian älykkyyttä eikä nauranut hänelle. Deanin kanssa Emilia olisi päässyt näkemään maailmaa ja luultavasti Dean olisi ollut rakastajanakin aivan toista luokkaa kuin itserakas, kiiltävätukkainen Teddy. Deanin fyysinen vajavuuskaan ei tuntunut minusta vastenmieliseltä (runotyttöiässä kaikki pojat joihin rakastuin olivat minua lyhyempiä, olinhan pitkä ikäisekseni) vaan päin vastoin haavoittuvuus teki hänestä entistäkin seksikkäämmän.


Muistan varhaisteininä ihastuneeni myös Twin Peaksin Agentti Cooperiin, mikä on hassua, koska en noin miestyyppinä himoitse anaalisen pedantteja esivallan edustajia lainkaan, en esimerkiksi pidä univormuja seksikkäinä vaan natsihtavina. Agentti Cooperin hymy oli kuitenkin tosi ihana ja hänen paneutumisensa ja ennakkoluulottomuutensa kiehtovaa. Sen sijaan sarjan pahispojat eivät sytyttäneet minua lainkaan, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen Tvinkkari aivan vilisi poikkeuksellisen kauniita ihmisiä. Minusta rebeleihin ihastuminen oli todella laumasieluista ja asetuin mieluusti vastahankaan ystävieni kuolatessa Bobbya tai naurettavan kliseistä prätkäjätkä Jamesia.

Analogisen television aikaan, joskus neljä-viisi vuotta sitten televisiosta tuli 24-niminen sarja. Kaikki ystäväni hehkuttivat sitä, mutta itse olin koko jutusta aivan pihalla. Aloin katsoa sarjan toista tuotantokautta ja jäin heti koukkuun, mikä tuntuu nykyään ihan hassulta, olen maailman huonoin tajuamaan salaliittoja eikä terroristiryhmä suunnittelee sariini-iskua metroon -tyyppinen tarinointi kiehdo minua lainkaan. 24 oli kaiken lisäksi avoimen islamofobinen ja idioottimaisen patrioottinen. En vieläkään tajua, miksi aloin pitää päähenkilöä, naurettavan epäonnista ja itsetuhoista agentti Baueria seksikkäänä, mutta näin kuitenkin kävi. Katsoin typerän väkivaltaista sarjaa lähinnä Bauerin takia, pidin hänen melko suomalaistyyppisistä, rumankomeista sänkikasvoistaan ihan hämmentävän paljon.

Pohjimmiltaan miehet ovat kaikissa tarinoissa olleet minulle lähinnä statisteja. Luen paljon naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, samastun helpoiten naisiin ja lumoudun naishahmoissa ihan tietyntyyppisistä persoonallisuuksista. Siinä kun miellyn miehissä usein kiltteyteen ja kunnollisuuteen, naisissa minuun vetoaa kevytkenkäisyys, jopa tietynlainen huorahtavuus (huorahtavuus on hassu sana, käytän sitä itse jonkinlaisena kehuna vaikka tiedänkin, että sitä käytetään leimaavana ja diskriminoivana ilmauksena). En lumoudu eteerisen luisevista älykköhahmoista, joissa seksikkyys on pinnan alla, vaan enemmänkin liikaa meikatuista, kovaäänisistä sutturoista jotka pönttöilevät miesten kanssa minkä ehtivät.

Vaikka minun on vaikeaa pitää Nabokovin Lolitaa mitenkään puoleensavetävänä, olen jotenkin lumoutunut hänestä. Feministi minussa sanoo, että Lolita on tuhottu pikkutyttö, aikuisen miehen sairaaksi ruiskima, mutta samalla pidän Lolitan preteen-seksuaalisuutta myös hyvin itseriittoisena. Lolita tietää olevansa ihana ja hänellä on seksuaalisia kokemuksia jo ennen Humbertia. Muistan itse kaivanneeni 12-vuotiaana seksiä ajoittain aika paljonkin (onneksi en kuitenkaan harrastanut sitä, olen ihan varma ettei se olisi tehnyt hyvää) ja ajatukseni pyörivät hyvin pitkälti romantiikan ja seurustelun ympärillä. Lolitan röyhkeä tyrkkymäisyys on ihanaa, itse en ole koskaan uskaltanut olla sellainen.

Yhdessä lempielokuvassani, Roman Polanskin Katkerassa kuussa, on aivan lumoava suttura, pariisitar Mimi (ihanaan huorahtavuuteen kuuluu usein aksentilla puhuttu englanti). Tarina sijoittuu risteilylaivalle, jossa vammautunut kirjailija kertoo satunnaiselle kanssamatkustajalle surullisen tarinansa. Pariisissa suurta romaaniaan yrittelevä amerikkalainen kirjailija ihastuu tanssijatar Mimiin bussissa ja he aloittavat kiihkeän salamasuhteen. Suhde etenee eroottisista kokeiluista väistämättömään mustasukkaisuuteen ja vihaan tehden kummastakin ihmisraunioita. Silti he ovat edelleen yhdessä, nainen kostaa röyhkeällä, ylitsepursuavalla seksuaalisuudellaan pyörätuolissa istuvalle miehelleen kaikki hänen vanhat sikailunsa. Tarinan vastinparina toimii nuivankuiva englantilainen pariskunta, jolla ei ole ollut vällyissä vipinää pitkään aikaan. Punaisessa minimekossa keikistelevä Mimi pistää pariskunnalta pakan sekaisin täysin siekailematta. Mimin seksuaalisuudessa ei ole mitään verhottua vaan se on julkeaa ja päällekäyvää. Tiedän monen inhoavan Mimin hahmoa (etenkin kun näyttelijä Emmanuelle Seigner oli leffan aikaan Polanskin tuore vaimo) aivottomana sutturana, mutta itse olen häneen aivan lääpälläni.

Olen nähnyt Betty Bluen viimeksi kauan sitten, mutta muistan mieltyneeni kaoottiseen, heilahtelevaan Bettyyn. Bettyn ulkonäkökin on ihana, jotenkin lumoavalla tavalla rahvaanomainen ja liiallinen. Muistan melkein suuttuneeni kun jossain elokuva-arvostelussa Bettyä kuvailtiin hirvöksi, ”joka ottaa kaiken eikä anna mitään”. Ei se mennyt yhtään niin! Bettyhän tuki Zorgia kirjailijaksi ryhtymisessä ja yritti kaikkensa suhteen eteen, sikäli kuin omalta bipolaarisuudeltaan kykeni. Betty puolusti miestään vaikka oman turvallisuutensa uhalla ja oli mieletön rakastaja. Tuhoisuus Bettyssä kääntyi viime kädessä häntä itseään vastaan.

Fucking Åmålin molemmat tytöt ovat ihania, niin kauniita ja nuoria ja keskeneräisiä. Erityisesti pissismäinen Elin voitti sydämeni varhaiskypsyydellään ja itsetuntoisuudellaan, hän ei suostunut olemaan pelkkä nätti nöpsykkä jonka suurin unelma on tulla lastenhoitajaksi. Elin ihastutti siksikin, että olin itse teininä enemmän Agnes-tyyppiä, en esimerkiksi heilunut kännissä kaupungilla ja saanut fritsuja (vaikka tavallaan olisinkin halunnut). Molemmat tytöt ovat myös aivan poikkeuksellisen kauniita.

Samaa lumoa on Heavenly Creaturesin pääparissa, Julietissa ja Paulinessa. Paulinen arkipäiväinen ulkonäkö toimii kontrastina Julietin säkenöivyydelle ja kun nuo kaksi taivaallista olentoa makaavat keskenään, niin huh, siinä ei ole kyse pelkästä erotiikasta vaan symbioosista, siitä takertuvasta, romanttissävytteisestä tyttöystävyydestä, jonka moni aikuinen nainen varmaan muistaa omilta teinivuosiltaan. Minulla oli aikoinaan yksi taivaallinen olento-ystävä, jonka kanssa käyttäydyimme vähän kuten rakastavaiset. Hassua ettemme nykyään ole missään tekemisissä enkä edes oikeastaan halua sitä, tyttö tuntuu vähän joltain teini-iän eksältä jota ei hirveästi viitsi muistella.

Näköjään minulla on paljon enemmän kirjoitettavaa naisista. Naisten seksuaalisuus on minulle tietenkin paljon tutumpaa ja ymmärrettävämpää. Huomaan ajattelevani, että naisia on paljon hauskempi analysoida ja puntaroida, fiktiivisiin miehiin suhtautuu tavallaan paljon yksiulotteisemmin, ehkä jopa jonkinlaisina objekteina?