naisenne havannassa

kirjoitan tata hotellimme nettihuoneessa, joka sisaltaa kaksi hitaasti jurruttavaa pc:ta. netti ei ole aivan ilmainen, mutta ainoa havannassa nakemani, joten kaytan tata.

matka helsinki-vantaalta pariisin kautta havannaan oli paitsi, luonnollista kylla, jumalattoman pitkastyttava, aikaeron takia myos oudosti koko ajantajun hamartava. matkustimme reippaasti yli puoli vuorokautta, mutta ei se silta tuntunut. kun istuu tunnista toiseen ilmassa ja katsoo auringonpaistetta, alkaa lopulta olettaa olevansa jonkinlaisessa aikataskussa, vahan kuten siina stephen kingin kirjan paskassa filmatisoinnissa, jossa yolennolla nukahtaneet ihmiset joutuvat johonkin kummalliseen ajan valitilaan. lopulta aurinko kuitenkin laski, samaan aikaan kuin mekin. ensimmainen tuntemukseni kuubasta oli hammentavan vantaamainen, hamaraa, puita ja valoja siella taalla, mutta matalammalla aloin erottaa palmut ja sen, kuinka pilvet ovat taalla aivan erinakoisia, ropoliaisia ja rosoisia.

hauskana pikku insidenttina air france oli hukannut kaikkien jatkolentolaisten matkatavarat, joten jouduimme ostamaan lentoasemalta supermauttomat che-paidat ja muutamia kosmetiikkatarpeita. onneksi saimme kamppeet kahden yon jalkeen, oli aika ahdistavaa kulkea ympari havannaa samassa paidassa (paatin heti hotellissa etta minahan en julkisilla paikoilla valkoisessa che guevara-paidassa nayttaydy) jolle oli tiputtanut ruokaa pariinkin otteeseen.

alussa taalla oli kylmaa ja tuulista, asumme oikeastaan melkein niemenkarjessa, joten talla kohtaa tuulee aina. asumme aika hienossa kaupunginosassa, lahella suurlahetystoja ja casinoja mutta myos kouluja ja paikallistoreja. mikaan hieno ei havannassa jatku paria korttelia pidempaan, heti kulman takaa alkaa aito, ransistynyt ihmisten kaupunki. talot ovat kauniita, niissa on lahes poikkeuksetta arcadi (varmaankin varjon takia), paljon karisevia stukkokoristuksia, painajaisunen kapeita portaikkoja ilman kaiteita, koristeellisia kaakeleita ja vahintaankin epamaaraisia sahkotauluja. ihmisten olohuone on auki suoraan kadulle, televisio raikaa, seinalla on pyha jumalanaiti jonkun latinostaran kuvan vieressa, nurkassa on kirjava bling bling-joulukuusi, sohvilla istuu koko suku jutellen, salsa raikuu.

toreilla myydaan vihreita tomaatteja, kurpitsoita ja ruskeavalkoista juurta. kaikkialla on kissoja ja koiria, joistain ei oikein tieda ovatko ne jonkun omia vai elavatko luontaistaloudessa, ilmeisesti taalla on ainakin tapa heittaa ravintolan jamaruuat pihalle, josta koirat kayvat ne pistelemassa. olen saanut monta koiraystavaa, pienen, varisevan belibo-pennun joka oli selvasti baarinomistajan silmatera, seka ympariinsa kuljeskelevan laihan pepitan, joka painautui syliini niin luottavasti, etta olisin halunnut ottaa sen mukaani. elainten kohtalo taalla aina valilla itkettaa, ei niinkaan ihmisten, vaikka ihmiset ovat koyhia, heilla on kuitenkin selkeasti perustoimeentulo, jalattomia kerjalaisia ei nae. en osaa tarkkaan sanoa, onko kuuba kehitysmaa vai ei. ihmiset osaavat melko hyvin englantia, jotkut jopa suomea, mutta toisaalta haslays ja kaiken sorttinen yksityisyrittaminen nakyy katukuvassa jatkuvasti. ahdistavinta on se, kun ei tieda, onko iloinen moikkaaja ainoastaan kiinnostunut vaiko aikeissa myyda sikareita. olemme kylla jutelleet kaikille ja kuulleet monta mielenkiintoista mielipidetta kuuban nykytilasta, mutta kylla meita on myos nyhdetty aivan olan takaa.

eilen kavelimme koko paivan, kavimme vallankumousmuseossa ja taas kavelimme. museot ovat hyvia ja niita on paljon, mutta parasta on kuitenkin hengailu ympariinsa. olemme nahneet vaikka mita, sellaista jota en ehdi rajallisen nettiajan puitteissa edes kirjoittaa, mutta varmasti palaan asiaan suomesta. olen pohtinut paljon kuubalaista jarjestelmaa, sosialismin toimivuutta, demokratiaa ja diktatuuria, sita, painaako onni enemman vai vahemman kuin vapaus. ihmiset taalla ovat iloisia ja sydamellisia, rentoja, mutta ainakin nuoret tuntuvat tyytymattomilta esimerkiksi matkustusrajoituksiin ja paikallisten epatasa-arvoiseen asemaan turisteihin nahden. se heijastuu oletuksena, etta lankkarit ovat pohjattomia rahasampoja joilta voi pyytaa mojiton, aterian ja pamperseja. olisin varmaan naiiviuttani jaellut taalla koko budjettini, ellei l olisi pitanyt minua kurissa...

nyt lahdemme jonnekin lahialueen raflaan syomaan kalaa (rupesimme talla ns pascavegetaristeiksi heti ekan kauhean kasvisravintolakokemuksen jalkeen, kylmaa spagettia ja kaalia) ja otamme rauhallisesti, huomisyo vietetaan junassa kohti santiaco de cubaa!

hasta la victoria siempre ja silleen!