Baikal ja bonsaikultaköynnös

Olimme eilen tyttöjen kanssa Docpointissa katsomassa Bamia, Jouni Hiltusen dokumenttia Baikalin ja Amurin välille komsomolilaisvoimin rakennetusta rautatielinjasta. Dokkari oli melankolinen, kuten ex-neukkulasta kertovat usein ovat, keski-ikäisiä, pienimuotoista elämää eläviä ihmisiä muistelemassa kaaderinuoruuttaan ja päivittelemässä nykynuorison henkistä orpoutta, välissä taistelulauluja ja kirkasotsaisia nuoria raahaamassa ratapölkkyjä viidenkymmenen asteen pakkasessa. Slaavilainen tunteellisuus on aina viehättänyt minua, liikuttuminen ja kuohahtaminen, yhteisöllisyys. Minusta olisi mahdollisesti tullut hyvä taistolainen, jos olisin syntynyt kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, huomaan itsessäni edelleen, kyynisenä kolmekymppisenä jonkinlaista kirkasotsaista yhteisöllisyydenkaipuuta ja alttiutta langeta hurmokseen, ja koska olen toisaalta täysin kyvytön uskonnollisuuteen, olin ainakin nuorempana hyvää maaperää kaikelle hyvän puolesta pahaa vastaan -huudatukselle (en muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta yksi vaikuttavimpia muistojani on prahalaisessa teollisuushallissa sadoin suin laulettu El pueblo unido jamás será vencido, riippumatta siitä kuinka eri mieltä olin mustahuppuisten autonomien kanssa, vaikuttavaa se silti oli), vaikka toisaalta, koska suhtaudun moniin asioihin vähän naureskellen (tunsin aktivistiaikoinakin itseni pääosin vähän falskiksi ja ihmettelin mielessäni, uskovatko nämä kanssahipit ihan oikeasti että mielenosoitus sen ja sen suurlähetystön edessä muka oikeasti mitään muuttaa), olisin varmaan taistolaisaikoinakin pysytellyt sopivan liepeillä ja astahtanut sivuun siinä vaiheessa, kun paska alkaa lentää tuulettimeen.

Noissa Neukkula-dokumenteissa haastatellut entiset iskurityöläiset tuntuvat usein kaipaavaan jonkinlaista suuremman hyvän vuoksi työskentelemistä, yhteen hiileen puhaltamista. Valitettavaa kyllä, ilmeisesti nyky-Venäjän suurinta yhteisöllisyyttä edustaa Putin-jugend, joka luultavasti muistuttaa monella tapaa muinaista Komsomolia, ikävää vaan, että kehitys on kulkenut siten, että omaksutaan vähitellen kaikki Neuvostoliiton pahimmat piirteet, diktatuuri ja pönötys ja sokea henkilöpalvonta ja kuorrutetaan se vielä siekailemattomalla turbokapitalismilla. Koska olen vain vähäinen bloggaaja, voin bashata Venäjää aivan vapaasti, pidän sitä tavallaan vielä Yhdysvaltojakin inhottavampana paikkana (tosin vastenmielisyyteni Jenkkilää kohtaan kasvoi entisestään Kuubassa, siat, käyvät muka terrorisminvastaista sotaa ja samalla harjoittavat sitä itse) mutta haluaisin kyllä mieluusti matkustaa sinne. Ainoat Venäjä-kokemukseni rajoittuvat Pietariin, mutta koska Kuuban-matka todisti minulle, etten ole täysin degeneroitunut ja mukavuudenhaluinen nojatuolituristi vaan pärjään trooppisessa diktatuurissa ja jopa viihdyn siellä, sopeudun parissa viikossa omasta kulttuuripiiristäni radikaalisti poikkeavaan tapaan hoitaa asiat, enköhän pärjää myös naapurimaassa visioimatta junaonnettomuuksia ja herneytymättä jonottamisesta. Yksi matkailun parhaita puolia on omien pelkojen selättäminen. Olen itse ajoittain oirehtiva kontrollifriikki, aina joskus huomaan kaipaavani asumista topatussa turvahuoneessa, mutta omista luutumista luopuminen ei ikäänkuin ikinä mene hukkaan. Etenkin kun pohjimmiltani olen huoleton ja boheemi (tai en tiedä, ehkä sitä voi olla samaan aikaan huolestunut ja huoleton?) ja nautin kaikesta uudesta ja kummallisesta.

Käsittelin tänään viimeisiä Kuuban-kuvia harmitellen lievästi kameramme puutteellisuutta. Kuvasin paljon hienoja, trooppisia kasveja, mutta useat lähikuvat ovat väistämättä epätarkkoja. Valikoin parhaat flickriin hymähdellen samalla omille, talvikituville viherkasveille. Heti ensimmäisellä Vedadon-kävelyllä huomasimme, että mikäli on kuvitellut kämmenenkokoisen kultaköynnöksenlehden olevan poikkeuksellisen suuri, on ollut suorastaan huvittavan väärässä. Palmuissa köynnösti valtavia, puuvartisia, peikonlehtimäisesti repaloituneita kultaköynnöksiä vessanpöntönkannen kokoisin lehdin. Purppurajuorut kukkivat violetteja kukkia, jukkapalmu oli oikea, monikymmenmetrinen palmu. Oma, komeana pitämäni kultaköynnös tuntuu, no, bonsailta tuon näyn jälkeen. Pohjoisen keittiönikkunan kasvit olivat matkamme aikana, kastelusta huolimatta päättäneet yksissä tuumin tehdä joukkoitsemurhan, ja tuntuu melkeinpä häijyltä sijoittaa sille uusia kasvi-rassuja, joiden luontainen olomuoto on aivan muualla. Kukkiva columneanikin on entinen, otin pari lehtiä varistavaa pistokasta, mutta heikolta näyttää.

Heikosta kasvimenestyksestä huolimatta olen pahan siirtolamökkikuumeen vallassa. Mikään ei ole varmaa, yritän hillitä itseäni etten pettyisi myöhemmin, mutta olen jo laatinut kolmisivuisen listan siitä, mitä kaikkea haluaisin kasvattaa potentiaalisessa puutarhassa. Rakastan ajatusta siirtolamökin pienimuotoisuudesta ja kaupunkilaisuudesta, rakastan Helsinkiä ja Suomeakin kesäisin, maalla on mukavaa mutta mieluiten viettäisin kesää tervehenkisesti metromatkan päässä maata muokaten. Palstailuun en ikinä samalla tavalla leimaantunut, tuntui jotenkin turhalta kasvattaa vaikkapa kukkia helottamaan jollekin maaneliölle, jolla vietän aikaa vain päivisin, mutta en voi asua siellä enkä sulkeutua kukkailon sisään. Ajatusmallini on tavallaan outo ja väärä, kapinoinkin sitä vastaan, pidänhän puistojenkin kukista vaikka ne eivät ole omiani, mutta kukkapuutarhassa sitä haluaa asua, ei vain käydä. Ja kuinka hurmaavaa olisi sisustaa mökkiä, sinne voisi jopa laittaa jotain kitsiä, kuten ristipistotöitä tai helmiverhoja.