tiistaina, tammikuuta 22, 2008

Unirytmiblues (tai salsa)

Olen vieläkin jossain syvällä unen syövereissä (unen, jossa olen kahden miespuolisen ystäväni kanssa vaihto-oppilaana Soulissa, asutamme kolmistaan pientä solua jossa on valtavan isot ja hienot stereot mutta ei mitään muuta ja lääkitsemme kurjuuttamme Flaming Moose-viskillä, onkohan sen nimistä viskiä olemassa oikeasti, tuskin), onhan sisäinen kelloni jotain puoli kahdeksan aamulla.

Oletin toiveikkaasti, että vältän jet lagin lennon rasittavuuden takia, kuten tapahtui menomatkalla Havanaan. Kun lentää aamukuudesta iltaseitsemään siten, että päivä on vielä normaalia itseään seitsemän tuntia pidempi, uni maittaa illalla, sanoi päänsisäinen kello mitä tahansa. Koska saavuimme hotellillemme joskus yhdeksän aikaan, koko nukkuhässäkkä hoitui yksillä kahdentoista tunnin unilla, sen jälkeen noudatimme tasaista puoliyöstä puoli yhdeksään-rytmiä. Kuubassa en saanut nukahtamispaniikkeja, miksi olisinkaan, seuraavaa päivää miettiessä päässä eivät pyörineet tietokantahaut ja otsikkotyylit, vaan se, menisimmekö seuraavana päivänä Miramariin vai vallankumousmuseoon ja kuinka monta vekkulia mäyräkoiraa näkisin.

Viimeisenä päivänä ennen Santiagoon lähtöä kävelimme Necropolis Cristobal Coloniin, joka on maailman kolmanneksi suurin hautausmaa. Päivä oli kuumimpia Havannassa kokemiamme, suunnilleen 30 astetta. Hautausmaa oli tyystin erilainen kuin aiemmin mikään näkemäni, kuusi kilometriä mausoleumeja ja valtavia hautapaasia, kaikki Carrera-marmoria joka näytti Kuuban ilmastossa voivan huomattavasti paremmin kun Finlandia-talon seinissä. Onnistuimme välttämään opastustarjoukset (monissa museoissa ja nähtävyyksissä oli tapana, että kävijän kannoilla seurasi opas, joka kertoi espanjaksi mitä materiaalia palatsin seinät ovat ja tarjoutui ottamaan meistä kuvan ja odotti luonnollisesti vaivoistaan pientä palkkiota, ihan ymmärrettävää ja joskus kivaakin, mutta perus-finski minussa haluaa katsella paikkoja rauhassa, mielummin vaikka opaskirjaa selaillen, etenkin tilanteessa jossa maksupolitiikka on jotenkin epäselvä ja pelkää antavansa liian vähän rahaa ja toisaalta miettii haluaako tuo rahaa ollenkaan, sehän on täällä töissä, neuroosi, apua) ja vaelsimme valkoisten Jeesus- ja arkkienkelipatsaiden keskellä keskipäivän auringossa, jossa edes mausoleumit eivät luoneet varjoa. Löysimme hautausmaan ehkä kuuluisimman haudan, La Milagrosan. Siihen on haudattu 24-vuotiaana kuollut, raskaana ollut Amelia. Legendan mukaan hauta avattiin myöhemmin ja Amelian ruumis piteli sylissään syntymätöntä vauvaansa. Hassua, jo auki kirjoitettaessa tuo kuulostaa hirvittävän ällöttävältä, puolimätä corpse sikiö sylissään, enemmän kauhuleffakamaa kuin kaunis katolinen ihme. Tämän ihmeen todistamisen jälkeen Amelielle pystytettiin marmoripatsas ja hänestä tehtiin raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimys. Koko hauta oli kuormitettu kukilla: gladioluksilla, auringonkukilla, orkideoilla, krysanteemeilla, ruusuilla. Kukissa pörräsi mehiläisparvi, suorastaan kliseisen symbolisesti. Erikoisinta kaikesta olivat marmorilaatat, joissa luki hartaita kiitoksia Amelialle. Laattoja oli niin paljon, että niitä oli pitänyt levittää viereisillekin haudoille ja joukossa oli myös Kanadalaisen pariskunnan englanninkielinen kiitos terveenä syntyneestä lapsesta. Laattoja ihmetellessäni huomasin, että haudalla oli pelkkiä pariskuntia ja he kaikki poistuivat paikalta selkä edeltä, selän kääntäminen pyhimykselle olisi ollut sopimatonta.

Katsellessani paikalta rapukävellen peruuttavaa teinipariskuntaa minua alkoi jostain syystä suututtaa. Kunnon pyhimys olisi varjellut selvästi vielä kouluiässä olevaa tyttöä raskaudelta eikä pamauttanut paksuksi ja muutenkin, olisiko pyhimys todella niin pikkumainen, että loukkaantuisi selän kääntämisestä? Ja se, että joku ihan vakavissaan lentää Kanadasta rukoilemaan apua vauva-asioihin Amelialta, eivätkö nämä henkimaailman olennot ole aineetonta porukkaa joita voisi rukoilla siellä missä itse sattuu olemaan, erityisesti lasta haluavan luulisi miettivän myös ilmastoasioita jo ihan omienkin jälkeläistensä kannalta? Ja eikö syytä olisi mieluummin kiittää vaikka länsimaista lääketiedettä hedelmöittymisestä? Huomasin yhdistäväni uskomukset tietämättömyyteen ja sivistymättömyyteen, vaikka eihän asia ihan niin ole, Kuuba ei varsinaisesti sosialistisena maana ole mikään hihhuloinnin tyyssija ja sitä paitsi erityisesti äitiys, synnyttäminen ja lapset ovat valtion erityissuojeluksessa, lapsikuolleisuus on aivan eri luokkaa kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa, samalla tasolla kuin Suomessa. Eikä Amelialla ole tuohon taatusti osaa eikä arpaa, vaan järjestelmällä, joka antaa kaikille edes jonkinlaiset elämän edellytykset. En tietenkään pidä diktatuurista, yksipuoluejärjestelmästä tai matkustusrajoituksista, mutta nähdäkseni asiat pitää asettaa kontekstiinsa. Ilman vallankumousta Kuuba olisi luultavasti korruptoitunut banaanivaltio, jossa on pieni, ökyrikas yläluokka ja lumppuköyhälistöä. Lempparijärjestelmäni pohjoismainen demokratia tuskin istuisi Kuubaan, jo ihan yleisen mentaliteetin takia. Suomessa turistit vetävät varsinaiset flyygeliherneet nenään kun lomalento (tai bussi, olen ollut bussiyhtiön puhelivaihteenhoitaja, minä tiedän) myöhästyy, Kuubassa edes pikkulapset eivät rutisseet junamatkan kestäessä kymmenen tunnin sijaan melkein puolet luvattua enemmän, eikä kukaan ikinä yritä etuilla jonossa koska kaikki tietävät että jonottaminen nyt vaan on välttämätöntä... ja että kuoppa kadussa opitaan väistämään, ei sitä kuitenkaan ainakaan pitkään aikaan korjata.

Kuvittelin saaneeni vähäksi aikaa tarpeekseni salsarytmeistä ja koko latinomusiikista mutta ei, aloin heti töissä kuunnella iTunesista Ramon Velozia, ehkä siksi etteivät nämä loisteputkivalot (vaikka loisteputkiin sai Kuubassa sikäli tottua, että se on ainoana maailman maana siirtynyt kokonaan energiansäästölamppuihin, joka on vähentänyt sähkökatkoksia huomattavasti, {emme nähneet kuin yhden} ja laskenut sähkönkulutusta kolmanneksen, ainoana harmillisena puolena että ennen luultavasti tunnelmalliset ravintolat kylpivät nyt kylmässä toimistovalossa, onneksi kuitenkin eniten auringonpaisteessa) täysin masentaisi minua. Etsin pitkään aikuisiälle asti ”omaa” musiikkiani sitä yksiselitteisesti löytämättä. Rakastin monia työväenlauluja, erityisesti niitä joissa kerrottiin Chilestä ja Kuubasta (riippumatta kuinka korneja sanoitukset olivat), koska niissä oli lattarirytmejä. Oikeastaan vasta viime vuonna aloin löytää rakkaudelleni hakusanoja: salsa, cha cha, son, nuevo trova. Ostin Kuubasta neljä levyllistä musiikkia (mm Silvio Rodriquesin kaksois-cd:n, jossa on maailman kaunein laulu Fusil contra Fusil), joka samalla saa minut takuuvarmasti hyvälle tuulelle että nyt matkan jälkeen viiltää aivan uudella tavalla. Enää en istu Casa de la Trovan lehmännahkatuolilla, poskeani Cuba Libre –lasiin viilentäen kuuntelemassa Grupo Granman sordiinotrumpettia, litkinpä vain automaattikahvia pyökkiviilupöydän ääressä.

Lauantai-iltapäivänä Santiagon keskustorille kokoontui puhallinorkesteri soittamaan klassista musiikkia samba-twistillä, patarumpu paukkuen. Seuraavana aamuna heräsimme congan karnevaalirytmeihin sekoittuneena autontorvien la cucarahca-sävelmiin ja aukion kylähullun Papaaaaaaa! Mamaaaaaaa! -huutoihin. Muistan tämän kaiken oudon kipeästi, kuinka kaunista ja outoa ja ennenkokematonta se oli, häipyvät hetket hotellin ranskalaisella parvekkeella, koskaan palaamattomat.

5 kommenttia:

  1. Jotenkin lohdullista, että muitakin ahdistaa ulkomailla tuo kaupankäyntipolitiikka. Intiassa oli hieman sama meininki. Ikinä ei tiennyt antoiko tippiä oikeassa paikassa ja mikä olisi sopiva hinta. Ja perussuomalaiseen tapaan yleensä haluan tarkastella paikkoja itsekseni muiden perussuomalaisten kanssa. Jos päädyn paikalliseen oppaaseen, teen sen suurella harkinnalla. En ykskaks. No, ehkäpä sitä on vielä opittavaa matkailun ihmeellisestä maailmasta. Sitä kai heti joudu hirteen, vaikka menisikin joku tippi väärin. Korkeintaan joutuu nolostumaan, korjaamaan väärinkäsityksen ja oppimaan maan kulttuurista hitusen. Se on vaan niin vänkää miten sitä joutuukaan kohtaamaan oman sisäisen suomalaisuutensa välittömästi siirryttäessä maan rajojen ulkopuolella.

    Matkoissa on se hienoa, että sen arvo nousee oikeuksiinsa vasta koto-Suomessa. Muistot lämmöstä iholla, värit, tuoksut, musiikki, ruoka, käveleminen paikoista toisiin. Ne asettuvat ihanalle rentoutusakselille mielen sopukoihin ja saavat hymyilemään lopun elämää aina palattaessa muistojen pariin.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi9:35 ap.

    Miten kaukokaipuu kasvaa kun lukee näitä tarinoita..

    cista

    VastaaPoista
  3. Purrrina, tuosta perussuomalaisesta "sovitaan maksu etukäteen"-mentaliteetista johtuen mua ahdistaisi mennä vaikkapa marokkolaiseen basaariin, tosin luulen, että persouteni nätteihin tavaroihin voittaisi tämän probleeman... en osaa tinkiä edes kirpputorilla, lähden vaan pois jos hinta on mielestäni liian kallis.

    Matkat kultaantuu mielessä ehdottomasti. En muista kuin ehkä yhden ahdistavan matkan elämässäni, mutta se olikin mellakaksi ja poliisiväkivallaksi muuttunut demomatka Ruotsiin :D

    Cista, niin mullakin ihan jo kirjoittaessa... kandee mennä Kuubaan, se on ihanaihana.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi7:35 ip.

    Lisäsin sinut suosikkeihini.
    Olen lukenut sinua silloin tällöin, jospa nyt säännöllisemmin=)

    http://cista.vuodatus.net/

    ( mä osaa tätä uutta bloggeria käyttää..)

    VastaaPoista
  5. Cista, mukavaa :) uusi bloggeri on hassu, joo, esimerkiksi tuo alan pakollisuus profiilissa, etenkin kun siinä on defaulttina "arkkitehtuuri"... Tulen vastavierailulle!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!