toimii kuin junan vessa

olemme nyt olleet muutamia paivia santiago de cubassa, kuuban etelakarjessa. ensin en oikein pitanyt tasta paikasta, kavelymatka rautatieasemalta hotellille kulki teollisuusalueen ja slummin valissa, oli kuuma ja pilvista ja ymparillemme keraytyi valittomasti lauma haslareita, jotka tuntuivat tuohtuvan, kun emme halunneet taksia. kun olimme nukkuneet univelat pois alkoi santiago nayttaa kauniimpia kasvojaan. tama on jotenkin pienimuotoinen ja maalauksellinen kaupunki sierra maestran sylissa, lahdenpohjukassa. vuoret tosiaan ymparoivat santiagoa joka puolelta, itse kaupunkikin on taynna makia. taloissa on varjoisat terassit ja vehreat keskipuutarhat, ja mika ihaninta, joka paikassa soi salsa ja son-musiikki. kulman takana on music hall, jossa voi peson hintaan kuunnella vaihtuvia, loistavia artisteja, hotellin alakerrassa soittaa bandi comandante che guevaraa, bacardi-museota vastapaata jammailee elakelaismiesten orkka. naiset kulkevat hitaasti, lanteet keinuen, alakerran kulttuurikeskuksessa pikkutytot harjoittelevat salsaa ja nuoriso karnevaalitansseja.

matka tanne oli aika rankka. saavuimme havannan keskusrautatieasemalle hyvissa ajoin, kuudelta illalla, tuntia ennen junan lahtoa konfirmoimaan lippumme. asema oli tupaten taynna ihmisia, tulikuuma, televisioista pauhasi lastenohjelmaa. kukaan ei oikein osannut sanoa mitaan santiagon junasta, ja vasta vahitellen tajusimme, etta koko tama porukka tosiaan odottaa sita nimenomaista junaa. juna saapui asemalle ehka puoli kahdeksan aikaan, ja sen jalkeen seisoksimme puolitoista tuntia jonossa huokaillen. kukaan paikallisista ei vaikuttanut lainkaan tuskastuneelta, parin tunnin myohastelyt ovat kuubassa arkipaivaa. kun vihdoin paasimme siina yhdeksan aikaan junaan, huomasimme etta siella oli noin kymmenen astetta lamminta. viileys tuntui miellyttavalta noin viisi minuttia, sitten aloimme hytista. lopulta kaivoimme kaikki santiagon-kamppeemme, pelkkia hellevaatteita, paallemme, puin yopaidan burkhamaisesti paahani hameen olkapailleni. junan vessa olikin ihan oma lukunsa, olin spekuloinut sen olevan varmaan hiukan saastainen, mutta toimivan, ainahan junan vessat toimivat. no, tualetti oli taynna sita ihteaan plus lattialla loiskui viiden sentin kusilampi. kehitin nopeasti jonkinlaisen umpion ja sinnittelin 10'tuntiseksi luvatun mutta lahes 20 kestaneen matkan ajan.

hytisevan ja unettoman yon jalkeen vaunuun tuli miehia, jotka myivat snackseja harmaista laatikoista. aamun sarastessa maisemia saattoi alkaa ihmetella, ja kylla niissa ihmeteltavaa riittikin. kuuban pikkukylissa ei ole valttamatta yhtaan henkiloautoa, niin ihmiset kuin tavaratkin kyyditaan aasilla, hevosella tai polkupyoralla. ihmisten kodeissa ei valttamatta ole suljettavia ovia eika ikkunalaseja, eika terasseilla ikina kaiteita. laihat lehmat laiduntavat vapaana banaanipuiden lomassa, pienet sekarotuiset koirat rakyttavat junalle. haukat liitelevat sokeriruokoplantaasien ylla, vuoristo on metsan peitossa. hassuna yksityiskohtana huomasin, etta jokaisen laiduntavan lehman tai haran vieressa hengaili iso, valkoinen lintu, luultavasti niilla oli karjan kanssa jonkinlaisia synergiaetuja.

tanaan naimme taas kuuban maaseutua kaydessamme le cobressa, lahikylan kirkossa, jossa on koko kuubaa suojeleva musta madonna. huomasimme, miten lahella katolisuus ja afrikkalaispohjainen uskonto santeria ovat toisiaan, katolinen kirkko on ovelasti sulauttanut santerian osin itseensa, le cobressa oli esimerkiksi paljon uhrilahjoja, lapsenpaitoja, baseball'mailoja ja muuta aika maallista tavaraa. muutenkin kuubassa kulttuuri nayttaa sekoittuneen ihailtavalla tavalla, paitsi intiaanikulttuuria ei hirveasti nay. valkoiset ja mustat seurustelevat keskenaan, monilla on perhe, uskontoja harjoitetaan rinnan ja ollaan samalla sosialisteja. hammentavaa, alan uskoa etta tottuisin tahan menoon, siihen etta asiat eivat hoidu ihan heti mutta hoituvat, siihen, etta kadulla soi aina salsa ja etta ihmiset sanovat hola ihan tuntemattomillekin.