sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

Lupiini saavuttaa leikki-iän eli neljä vuotta bloggausta takana

Ajatella, siitä on jo neljä vuotta kun aloitin tämän blogin! Neljä vuotta on ihmiselämässä pitkä aika ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä. Vuonna 2006 asuimme Espoossa ja olin vastavalmistunut ja jokseenkin ahdistunut asiaintilaan. Muistan kyllä olleeni onnellinen ympäröivän luonnon vehreydestä, merinäköalasta ja valkovuokkometsistä mutta kaivanneeni silti intensiivisesti pois. Kesän vietin tuskittelemalla työttömyyttäni ja yleistä pysähtyneisyyttä (kuinka hyvin onnistuinkaan tuolloin Lupiinissa painamaan alas angstini: kirjoittaminen on ollut minulle selkeää pyrkimistä iloon), näin jälkikäteen voisi viisastella että sääli, vapaa kesä eikä nähtävästi kykyä nauttia siitä. Loppukesästä tapasin ensimmäistä kertaa bloggajia Viktoriaanisten naisten saaripicnicillä. Vaikka ainakin oma osallistumiseni oli jokseenkin kauhistunut (huvitti kun minua myöhemmin luonnehdittiin tapaamisessa "rauhalliseksi": ei se ollut rauhallisuutta vaan pelosta mykistymistä), mikä ei itselleni ole mitenkään tyypillistä, olen yleensä ensitapaamisissakin aika suvereeni ja ainakin pinnalta katsoen rento ja löydän nopeasti yhteisiä asioita joista hieroa jutunjuurta, sain pienestä joukosta ystäviä, yhden oikein läheisenkin. Syksyllä tapasin lisää bloggaajattaria ompelukerhossa ja yhtäkkiä minulla oli vanhan ystäväpiirin ohella myös uusi, kirjoittavista naisista koostuva.

Vuonna 2007 sain kunnollisen työpaikan ja suunnittelin häitä ja puuhasimme muuttoa Kallioon löydettyämme nopealla tahdilla ihanan asunnon. (Hassua huomata, että tapahtumalistauksena elämäni on ollut varsinaista normien normia kolmekymppisen elämää: valmistuminen, työpaikka, häät, muutto, vauva, mutta silti omissa silmissäni elämäni on ollut kerrassaan ihmeellisen kummallista ja uniikkia). Hektisen ja ihanan kesän jälkeen elämä tasoittui miellyttäväksi arjeksi ja koko vuosi tuntui taaksepäin tarkasteltuna kerrassaan tyydyttävältä ja ihanalta, sellaiselta jota muistelee kaiholla jälkeen päin.

Vuonna 2008 kävimme häämatkalla Kuubassa heti alkuvuodesta. Olin hämmentyneen vaikuttunut tuosta kommunistisesta sokerisaaresta, rakastuin salsaan ja soniin, katselin leveälanteisia, maitokaakaon värisiä raskaana olevia naisia ja mietin, tulisiko meistäkin ehkä vanhempia vai päättäisimmekö pysyä lapsettomina. San Cristobalin hautausmaalla nähdyn, raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimykseksi korotetun Amelien haudan äärellä tunsin turhautunutta raivoa: haudalta piti kävellä pois selkä edellä lapsionnen turvaamiseksi, mutta minä käänsin selkäni tuohtuneena moisesta typerästä taikauskosta.

Koko lapsiajatus alkoi ärsytellä ja kuumottaa minua: suhtauduin uteluihin ärhäkästi ja esitin kovempaa kuin olinkaan. Puntaroin näitä ajatuksia Lupiinissa (eikä minua lakkaa hymyilyttämästä että kolme tuon postauksen kommentoijaa ovat nyt laillani tuoreita äitejä... niin se elämä muuttuu!), työstin ajatusta hiljalleen eteenpäin. Keväällä aloittamassani terapiassa puin asiaa myös, terapeutti oli ikäiseni nainen joka tuli prosessimme aikana raskaaksi, kuten sitten myöhemmin minäkin. Syyspuoleen törmäilin joka paikassa vauvamahoihin ja samaan aikaan lama alkoi hutkia omaa alaani isolla kartulla. Pelkäsin koko syksyn työpaikkani puolesta ja osittain sen pelon takia päätin aivan tietoisesti, että nyt voisi olla vauvan aika. Mieskin oli suostuvainen: kävimme yhden pikaisen keskustelun ehkäisyn lopettamisesta ja homma oli sitten sillä selvä. Ja koska olen tarvittaessa hyvin paneutuva ja tarkka ja jopa kontrollifriikki, perehdyin hedelmöittymisen ihmeellisiin yksityiskohtiin niin intohimoisesti, että vauva sai alkunsa heti. Ja sitten sainkin uuden stressaamisen aiheen yhdeksäksi kuukaudeksi... heh heh.

Vuoden 2009 alkupuolisko meni raskaana ja uusi elämäntilanne alkoi näkyä myös Lupiinin päivitystahdissa. Lupiini haki (ja hakee edelleen) uutta suuntaansa: en halunnut Lupiinista raskaus- tai vauvablogia (harkitsin jonkin aikaa erillisen vauvablogin perustamista) mutta käytännössä ainakin Lipsun synnyttyä kirjoitukset muuttuivat pitkälti vauva-arjen ja uusien taitojen raportoinneiksi. Näin jälkikäteen tarkastellen raskausaika meni kerrassaan onnellisesti kaikista peloistani huolimatta. Voin pääosin hyvin, pahin raskausoire olivat päänsäryt, jotka jäivät ensimmäiselle kolmannekselle. Samana keväänä kolme läheistä ystävää alkoi myös odottaa vauvaa ja vertaistuki ilahdutti kovasti. Olin nimittäin etukäteen visioinut hiukan peloissani tilannetta, jossa nökötän vauvan kanssa päivät kotona ja kaipaan ystäviäni, joilla ei ole aikaa tavata.

Kesällä sain sitten Lipsin, elämäni paksuposkisen valon. Vauva-arki oli ihanaa ja samalla aivan hurjan pelottavaa ja hämmentävää, en onneksi edes muista kaikkein syvimpiä angsteja kovin hyvin. Valvottuja öitä, vauvan hengityksen kuuntelemista, pitkiä kysymyslistoja neuvolantytölle, pari turhaa lääkärikäyntiä, sikainfluenssa-angstia. Tylsistymistäkin, vittuuntumista äitiysideologioihin ja omituiseen syyllistysmentaliteettiin. Vuodenvaihteessa alkoi helpottaa, Lipsin täyttäessä puoli vuotta se alkoi tuntua jo isolta tytöltä, elämän syrjässä kiinni olevalta olennolta, jonka henkeä ei tarvinnut vaalia hysteerisesti. Vuonna 2010 aloitimme myös lukuisia vauvaharrastuksia: vauvauinnin, muskarin, hieronnan ja värikylvyn. Vauvauinnin lopetimme jo, vaivan ja säädön määrä verrattuna puolen tunnin polskimisaikaan osoittautui kohtuuttomaksi. Eikä Lipsi lämmennyt kannutuksille eikä sukelluksille erityisemmin vaan yleensä tuloksena oli vihainen karjunta. Vauvahierontaankin hierottava oli jo liian iso ja ketterä, mutta muskarista tuli kevätpuoleen minulle ja hyvälle äiti-ystävälle kiva viikottainen rutiini. Rutiineja olenkin kaivannut, tai struktuuria, en pohjimmiltani viihdy kauhean hyvin kotiäitinä. En jaksa vaellella kaupoissa päivästä toiseen (mitä on kyllä tullut tehtyä: vauva tarvitsee aina jotain ja kun on kerrankin aikaa haeskella, kenkien tai kesälakin etsimisestä saa kehitettyä monen päivän proggiksen), onneksi nyt on kevät ja kohta kesä, kesällä vapaa-aika-angsti ei iske juuri ikinä.

Nyt on äitienpäivä ja varastin sen kunniaksi aikaa itselleni tähän bloggaukseen. Vaikka omaa aikaahan minulla on aika paljon: Lipsillä on erittäin osallistuva isä ja rakastavat isovanhemmat ja muutenkin laaja läheisten verkosto, mikä on onni. Omiin läheisiin kuuluvat muiden muassa kaksi esikoisvauvan äitiä joihin olen molempiin tutustunut bloggaamisen kautta. Olemme seurailleet toistemme elämiä aallonpohjista aallonharjoille ja aivan uusille vesille, äideiksi. Vii ja Gata, olette ihan parhaita, vähänkö olen onnekas, että olen tutustunut teihin!

8 kommenttia:

  1. Eilen leikittelin ajatuksella että mitä jos elämä olisikin mennyt toisin, jos asuisin edelleen kissan kanssa kaksin. Jumitin ajatuksessa että silloin en varmasti olisi osannut jakaa vauvailoa kanssasi, niin kuin en muidenkaan äitiytyneiden ystävien, ennen kuin itse hankkiuduin samaan jamaan. Ystävyys olisi muodostunut toisenlaiseksi, hyvä niin mutta hyvä näin (kuka epämuodikas poliitikko sanoikaan "niin on hyvä kuin käy"). Äitiyden jakaminen samanhenkisten ihmisten (!) kanssa on ollut ja on major thing. Niin että kiitti vaan itsellesi.

    VastaaPoista
  2. Joo, niin se on. Näiden kelojen takia en juurikaan kertonut vauvanyrityksestä ainakaan niille, joille tilanne ei ollut ajankohtainen tai sit vaihtoehtoisesti oli, mutta elämä jarrutti muuten vaan vastaan. Ja tapani mukaan jännitin paljon raskausuutisen kertomista ystäville, koska tiesin, että joidenkin välille se repäisee ammottavan kuilun ja joitain toisia se vaan satuttaa. Niin se menee, sano Vonnegut.

    Musta on erittäin inhimillistä ja sallittua olla aikansa kykenemätön iloitsemaan muiden kanssa, jos itsellä on täysin eri elämäntilanne tai jos käy jotain surullista. Muistan käyneeni tästä aikoinaan aika tiukan väännön erään ihmisen kanssa, kun paljastin ihan suoraan, etten olisi oman raskauden onnettomasti päättyessä kyennyt ainakaan heti iloitsemaan lähiystävien raskauksista. Ja hassua sitten sekin, että sinä asianosaisena et varmastikaan tuomitsisi minua tuollaisista keloista ja vice versa.

    Elämäntilanneystävyys on mahtavaa erityisesti kun taustalla on jo valmis ystävyys. On ollut jännittävää ja hauskaa solmia ystävyyksiä nimen omaan äitiyden kontekstissa, mutta siinä on aina kuitenkin vähän varppeillaan: sen sijaan me, jotka olemme jo jakaneet vaikka mitä, jaamme myös näitä äitijuttuja iloisen estoitta ja suoraan, kuten myös Gatan kanssa. Että sitä voi puhista aika isojakin aheja ulos, ilman että toinen alkaa katsoa hämillään :)

    VastaaPoista
  3. Arvaa pääsikö itku kun tajusin tuon vanhan kirjoituksesi luettuani, että minä olen yksi mainitsemistasi tuoreista äideistä..! :') (ihan sairasta, mutta tuli sellainen olo, että oih, minutkin lasketaan!)

    Siitä expat-vuodesta (mistä puhuit tuon vanhan kirjoituksen kommenteissa) Saudeissa olisi voinut muuten tod näk tulla lähes hunnutun... R asui juurikin isänsä työn takia teininä Saudeissa ja siellä länsimaisten/vääräuskoisten oli pakko asua omalla, täysin suljetulla alueellaan, jossa ei tarvinnut sitten mitään huntujakaan pitää. Tällä alueella oli siis kaupat, koulut ja kaikki, eli muualla ei juuri liikuttu. Ei silti, enpä usko, että se niin ihanaa olis ollu, R ei ainakaan sitä minään superkokemuksena muistele, vaikka kielitaito tietenkin karttui kansainvälisessä koulussa.

    VastaaPoista
  4. Jospa, ihanaa kun liikutti! Ja oli varmaan kans jännä löytää oma kommenttinsa parin vuoden takaa, mä joskus sattumalta löydän blogeista omia kommenttejani ja ajattelen mielenkiinnolla, että tommosiakin tuli nähtävästi kelattua. Siksikin blogi on formaattina niin kiva: voi palata helposti keloihinsa vaikka just neljän vuoden taakse, ja tällaiselle nostalgikolle toimii hyvin tripit menneisyyteen.

    Mulla on yksi ystävä joka kävi ennen vanhaan työkomennuksilla just Saudi-Arabiassa ja se tosiaan eli länkkärialueella melko lailla eristyksissä muusta maailmasta, kuulosti jotenkin hämmentävältä koko paketti. Saudeissa oli kuulemma myös vaikuttavia ja karseita "autojen hautausmaita" keskellä aavikkoa, mutta niitä oli tosi vaikeaa päästä katsomaan ja kuvaamaan etenkin länkkärin.

    VastaaPoista
  5. Lupiini on mun mielestä ihanan moni-ilmeinen ja rikas blogi..! Se on sellainen matka elämäntilanteista toisiin.. siinä huomaa ihmisen [sun] kehittymisen ja muutokset. Olen itse todella paljon nauttinut postauksistasi ja myös vauvantulon jälkeen, vaikkei itselläni ole lapsia ja siinä mielessä se maailma on vieras. Blogien avulla onneksi voi kuitenkin KURKISTAA erilaisiin maailmoihin ja ne tulevat sitä kautta ymmärrettäviksi.

    Mietin joskus millaiseksi mahtaa lapsesi kehittyä, mitkä asiat hänelle tulevat aikuisena olemaan tärkeitä. Mun mielestä olisi ihanaa, jos vieläkin kodeissa kasvaisia sellaisia lapsia, jotka oppisivat arvostamaan ihmistä SINÄNSÄ, eikä vain jonkun suuren mammonan haltijaa. Sitten yksi asia joka mua pelottaa on jo joissakin lapsissa ilmenevä kyynisyys. :( Siltä kun vain voisi lapset säästää. Ei kukaan enää oikein uskalla sanoa sellaisia isoja sanoja kuin oikeudenmukaisuus, heikompien puolustaminen, ihmisarvo.. Ne sanotaan aina sitaateissa tai sitten virnistellään. :( -Olisi hienoa, jos sun arvomaailmasi voisi jossain muodossa välittyä lapselle.

    VastaaPoista
  6. Suklis, tosi nätisti sanottu :)

    Me aina puhutaan puoliksi vitsinä, että Lipsin kodista tehdään "vasemmistolainen kulttuurikoti". Mies hankki just piipun ja mulla on Aarikan puupallohelmet, joten sinnepäin ollaan matkalla :D

    Vakavasti ottaen: tänään juteltiin Lipsin isotädin kanssa siitä, miten kasvattaa lapsestaan puolensa pitävä ja itseensä luottava yksilö, ilman että siitä tulee röyhkeä ja muut alleen tallova ihmisjyrä. Ja että tässä kohtaa pitäisi kuulostella tarkkaan lapsen omaa, synnynnäistä temperamenttia. Muista lapsista on vaan selkeesti helpompaa nähdä, millainen luonto niillä on, kuin omasta lapsestaan...

    VastaaPoista
  7. Voi, meinasin tirauttaa kyyneleen, kun niin kivasti kirjoitit, varsinkin tuohon loppuun! Snif! Ja kiitos samoin, olen tosi iloinen siitä, että olemme ystävystyneet ja nyt vielä äitiytyneet suht samalla aikataululla - muutama kuukausi sinne tänne tee mitään (paitsi se, et sä oot virallinen neuvonantaja, kun Lipsi on vanhempi heheheh. Voin sanoa aivan täysin rehdisti, että sulla ja Lipsillä on ollut valtava merkitysmun äitielämän ja muun elämän kannalta nimenomaan possarissa mielessä. On saanut angstata pelkojaan ja hehkuttaa onneaan vapaasti, eli olla ts. oma itsensä. Ja mikä kaikkein kivintä, alun järkytys lieventyi huomattavasti sinun ansiostasi. Nyt muistelen sanojasi lämmöllä ja katselen tuota puolivuosikasta möngertäjääni. Kuinka paljon jännittävää matkaa takana ja kuinka paljon edessä!

    Oot ihku! Mä tykkään susta superisti!l

    VastaaPoista
  8. Eksyin sattumalta sivuillesi, haluan onnitella neljän vuoden ikäistä blogiasi, itse aloittelevana bloginpitäjänä se tuntuu pitkältä ajalta ja huimalta ajatukselta. Kirjoituksesi sai minut tekemään aikamatkan neljän vuoden taakse, mitä kaikkea onkaan siinä ajassa tapahtunut itselle - isoja, mullistaviakin asioita. Sinulla neljän vuoden historiaa on kirjoitettuna tänne. Ehkä minullakin - neljän vuoden päästä. Siis iso onnittelu sitkeydestä ja onnea tuleville neljälle vuodelle!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!