lauantaina, heinäkuuta 03, 2010

Hormoonit valloillaan (minä ja PMS)

Olen muutaman viikon ajan, imetystä radikaalisti vähennettyäni, ollut jokseenkin herkillä. Pahastuva, epävarma, kyyneleitä nieleskelevä tai niissä kylpevä, räyhäkäs ja äkäinen perserkki. Juhannusaattoa edeltävänä päivänä vielä ihmettelin, mikä ihme minua voi vaivata, kauniina päivänä kun kaikki on hyvin, ihmiset mukavia, tori pursuaa värikkäitä vihanneksia ja Lipsi on oppinut taputtamaan hyvin huvittavalla tavalla. Hakaniemen torilla kuljeskelin surullisena ja ulkopuolisena, kaikki tuntui jotenkin värittömältä ja merkityksettömältä. Juhannuksena sain hetkittäin, erityisesti iltavaloisella piknikillä oudon painon pois rinnan seutuvilta, mutta taas seuraavana päivänä, perheen kanssa Lintsillä, tunsin kaikesta kilisevästä, piippaavasta ja säihkyvästä ilosta huolimatta olevani jotenkin puolinainen.

Tämän viikon alussa ilmeni yllätysreissu lähikuntaan, jonka menomatkan ajan räyhäsin miehelle raivokkaasti (saatoin myös ulista) kunnes Lipsi oksensi päälleen (luullakseni räyhääminen ei johtanut oksentamiseen, vaan pienokaiselle kävi klassinen tuttipullo liian syvälle kurkkuun-insidentti) ja jouduimme pysähtymään ja pesemään lapsiraukan. Oksentamisen kiistattomasta harmillisuudesta huolimatta tuo tilanne katkaisi riidan ja hitsasi meidät yhteen: nyt unohdetaan aikuisten kähinät ja keskitytään hoitamaan lapsi kuntoon, ja siihen tarvitaan molempia.

Tulomatkalla ihailin uusmaalaista, kumpuilevaa kulttuurimaisemaa keskikesän loisteessa ja tunsin sitäkin kohtaan jonkinlaista vieraantunutta vastenmielisyyttä: miten joku voikaan olla niin penseän liikkumatonta kuin vihreä pelto, mitä pirua ihmiset oikein tekevät kaikki elämänsä päivät täällä hukan perseessä, jossa ei ole edes busseja saati lähikauppoja, muusta tarjonnasta puhumattakaan? Viihdytän usein miestä maaseutuangstillani reissatessamme jossain, mutta tällä kertaa tyydyin tuijottamaan ulos ikkunasta ja tuntemaan ihan oikeaa ahdistusta.

Tälle viikolle sattui vielä mökkinaapuriepisodi kakkonen (olen poistanut tähän liittyvän kirjoituksen Lupiinista liiallisen tunnistettavuuden takia) ja vaikka asiat ovat luullakseni selvinneet aika pitkälle ja itse tein ennenkuulumattoman rohkean diplomaatti-rauhanenkeli-elkeen (ja olen kiitollinen ystävälle joka antoi tälle asialle tavallaan alkusysäyksen), olin silti tästäkin selvittelystä melko ahdistunut jälkikäteen, koska asiaan liittyy useamman ihmisen melko perustavanlaatuisia luonne-eroja.

Ja tietysti sekin, että vanhempani ovat vanhoja, osin sairaita ja monasti äkäisiä ja jotenkin surullisia, vaikuttaa minuun. Rakastan heitä suuresti, mutta joskus kun äiti soittaa, tunnen, että minut vetäistään nilkasta suolampeen, jonka vesi on mustaa ja hyistä ja josta joudun räpiköimään rannalle vaikka vesikasvit takertuvat jalkoihini ja rannan suopursut haisevat tunkkaisesti nenään. Ja samaa angstia olen potenut muidenkin ihmissuhteiden kanssa: hetkittäin on tuntunut, että suuri osa kaikesta kommunikaatiosta muiden kanssa pelaa muiden ratkaisujen kritisoinnilla, spekuloinnilla ja iänikuisella vatkuttamisella. Ja tietysti harmillisinta on ollut huomata, että olen itse varsinainen vatkuttajien kantaäiti ja käytän huomattavasti aikaa ja energiaa muiden ihmisten asioiden pohtimiseen. Ja mikä ikävintä: huomaan ajoittain aidosti nautiskelevani esimerkiksi omasta äitiydestäni eroavan äitiyden ja sen edustajien irvailemisesta. Mikä on aivan perseestä, etenkin kun itse olen tuoreehkona äitinä herkkä kokemaan arvostelua ja olen joskus pahastunut sukulaisten kommenteista äitiyteeni liittyen.

Eilen lähdin pikkumökille jokseenkin myrtyneenä: lapoin konemaisesti oliiveja, vuohenjuustoa ja muita salaatin aineksia ostoskoriin ja meinasin Alkossa hermosta, kun Fresita ei heti samalla sekunnilla löytynyt. Perillä salaattia riipiessäni ja etukäteisvieras Nassun jalkapallointoilua sivukorvalla kuunnellessani (ehdimme tosin siinä välissä puhua siitä, mistä me tyttökaverit oikein puhuisimme jos emme puhuisi ihmissuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Puhuisimmeko esimerkiksi politiikasta, me älykkäinä ja valveutuneina itseämme pitävät naiset... NOT.) olin vieläkin jotenkin yleis-ihmisvihainen ja suunnittelin mielessäni aivan yksin tehtävää matkaa jonnekin lähelle, ilman että tarvitsisi tavata yhtään ketään, mutta kun mökkivieraaksi kutsutut tytöt putkahtivat valkoisesta portista, alkoi mieliala väistämättä nousta. Ja pian minulla olikin jo kauhean hauskaa, ystävän tuore ihastuminen riemastutti kaikkia, matkakuulumiset, perheasiat, sairaudet ja tulevaisuudensuunnitelmat käsiteltiin samassa lämpöaallossa ja lopulta kotiin päästyäni olo oli kerrassaan onnellinen ja rakkautta täynnä.

Olisi hyvä jos tästä imetyksen vähentämisen ja siitä seuraavan hormonimyrskyn aiheuttamasta mielialan herkistymisestä puhuttaisiin enemmän. Eihän sille sinällään mitään tarvitse tehdä, etenkin kun tajuaa, että tässä eletään nyt ensimmäistä Pemssiä hyvinkin puoleentoista vuoteen, mutta silti minullakin kesti aikansa tajuta, miksi olen niin moody. Onneksi imetyksen vähentämisellä on myös positiivisia keho-mieli-vaikutuksia: ruususen unta uinaileva libido on selkeästi heräämässä. Mikä on ihan mahtavaa ja osin vahvistaa päätöstäni ja haluani asettua jonkinlaiseen keholliseen normaalitilaan joksikin aikaa, ennen esimerkiksi seuraavaa raskautta. En halua, että kehoni toimii pelkkänä lapsentuotanto- ja hengissäpitämisvälineenä useita vuosia putkeen.

Eikä tämä PMS ole vieläkään helpottanut. Mutta nyt kun olen saanut tyttöterapiaa ja osannut nimetä tilani oikein, osaan suhtautua surumielisyyteeni.

8 kommenttia:

  1. Enpä ole ikinä ajatellut, että imetyksen vähentäminen/lopettaminen voi saada aikaan hirmuiset hormonimyrskyt. Selittääkin monta asiaa tuokin..

    Täällä imetys lopetettu.. öö.. muutama kk? (ei voi muistaa) eikä libido oo vieläkään palannu entiselleen. En tiedä syyttäisinkö väsymystä (henkistä sekä fyysistä, mutta enemmän silti tuota ensimmäistä), appilassa asumista vai mielialalääkitystä. Elättelen toivetta, että libido palaisi viimeistään sen jälkeen suht normaaliksi, kun ollaan muutettu. Saa nähdä miten käy.

    VastaaPoista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. On jotenkin helpottavaa, etten ole ainoa PMS-peto. :) Mulla tosin se on oikeasti _varsinaista_ petona olemista: EN sun tavallasi kyynelöidy, vaan nimenomaan olen kiukkuinen, kiukkuisempi kuin normaalisti. _Kaikki_ ärsyttää, sitten itseensä suuttuu kun ärsyyntyy esim. puolison ihan hyvää tarkoittavistakin eleistä. Saa oikein purra kieltään, ettei suusta lipsahtaisi ilkeitä sanoja. :(

    Pemssissä kurjinta on mun mielestä se, kun silloin näkee itsestään puolia joita ei haluaisi itsessään olevan. Ja sitten sekin, kun tajuaa kuinka hormonit OIKEASTI vaikuttavat tosi paljon.. siis siihen, miten tämän maailman näkee ja miten käyttäytyy.

    Harmi muuten kun poistit naapurikirjoituksen.. :( Olisi ollut mielenkiintoista lukea. Mutta tietysti jos uskot, että se oli tunnistettava, niin jotenkin sen sitten ymmärtää sen poistamisen. Varmasti Helsingissä tavallaan bloggaavat kuviot voi olla aika pieniä, tai siis uskoisin että Kalliossa bloggarit tuntevat toisiaan ja ehkä siirtolapuutarhaihmisetkin ovat aika oma, pieni yhteisönsä.

    VastaaPoista
  4. Olen tässä kuulostellut kanssaäitien keloja ja tuntemuksia ja aika monenlaista olen pannut merkille. Esimerkiksi imetyksen lopettaminen ei välttämättä palauta haluja, eikä se välttämättä toisaalta vie haluja. Eikä imetys välttämättä vie edes kuukautisia. Eräs superhedelmällinen ystäväni vastasi ehkäisykysymykseeni: "no parasta ehkäisyähän on se, että ei voisi vähempää hommat kiinnostaa".

    Muakin pelotti jossain vaiheessa että oma seksuaalinen aika oli sitten tässä, 32-vuotiaana ohi. Koska siitä libidottomuudesta tuli ihan perustila, jota imetyksen lisäksi ruokki myös väsymys ja alussa yleinen peruspelkohuoli ja ylikierroksilla käyminen pikkuvauvan takia. Puhumattakaan rytmistä... me mentiin vauvan kanssa joskus puoli neljältä aamulla nukkumaan, graah.

    Halleluujaa noita pikku E:n unia! Meilläkin ollaan menty parempaan päin mutta helle sekoittaa pasmat aika tehokkaasti. Niin kuin tietty aikuisillakin....

    Pemssissä, seksuaalisessa haluttomuudessa ja synnytyksen jälkeisessä herkistymisessä tajuaa hyvin konkreettisella tavalla, miten me ollaan ihan kemian vietävissä. Että miten tunteetkin on hormonihyökyjä ja välittäjäaineita.

    Juu, naapurikirjoitus ei palaa, monestakaan syystä joista tietysti kouriintuntuvin on se, ettei koko kirjoitusta ole missään bittiavaruudessa enää tallella. Meiltä löytyi jo yhteinen tuttu (jonka ansiota asioiden ratkeaminen oikeastaan oli), mikä kuvastaa sitä, että Suomi on pieni maa (tän saman ilmiön näkee myös Facebookissa, mitä yllättävimmät ihmiset ovat keskenään kavereita).

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Linkkasin sinut sivuilleni vaikka en enää itse vauvaplaneetalla asukaan, hienoa tekstiä.

    VastaaPoista
  8. Veela, samoin! Ihastuin kovasti tekstiisi, uusi lukija ilmoittautuu :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!