Tukholmassa

Lipsin ensimmäinen ulkomaanmatka, peräti ihan Ruotsiin asti, on nyt takana. Päätimme siis kesän alussa, minun ruinaamiseni tuloksena, lähteä lähialuematkalle koko perhe. Olinhan edellisen kerran ollut ulkomailla toissa keväänä (tai oikeastaan kesällä, mutta Tallinnaa ei ihan lasketa). Yllätyimme kuinka kalliita risteilyt ovat, niillä saisi melkein jo Italian matkan. Noo, ei se mitään, joskus voi tuhlata kunhan talous on yleisesti ottaen balanssissa. Lentokoneella emme halunneet lähteä: olen juuri sen verran lentopelkoinen, että joudun psyykkaamaan itseäni jonkun verran aina ennen lentoja, ja kävelevän (Lipsi oppi tuossa taannoin kävelemään, sen tössöttely on huvittavan näköistä) sekä hilluvan olennon kaitseminen lentokoneessa tuntui ajatuksena melko tuskastuttavalta.

Koska nyt on ollut jo aika hemmetin kuumaa, tervehdimme laivan ilmastointia ilolla. Hyttiin oli tuotu lastensänky, mutta huomasimme pian, että se oli ihan turha, vei tilaa ja aiheutti Lipsissä lähinnä hilluntareaktion. Koska en ole ollut ruotsinlaivalla herraties kuinka pitkään aikaan (viimeksi varmaan kun reissasin globalisaatiokriittisen liikkeen imussa isoihin mielenosoituksiin... silloin ei nukuttu hyteissä saati syöty buffassa) koko kelluvan maailman omituinen rinnakkaistodellisuus-fiilis oli ihan päässyt unohtumaan. Olin jo etukäteen päättänyt, että ostan laivalta luomivärin. Arvoin väriä pitkään ja päädyin pronssinkarvaiseen ja ihanan kimaltavaan, laadukkaan oloiseen luomiväriin jota lääpinkin sitten onnessani luomiini koko matkan ajan. Ensimmäisenä iltana teimme sen virheen, että menimme isoimpaan junttibuffaan, jossa saa mahansa (liian) täyteen mutta ruoka on sellaista säilykemaissi-marinoitu kalapala -tasoa. Lipsi, joka on helteellä syönyt vielä tavanomaista neiti nirppanokka-tyyliään valikoivemmin, suttasi raejuuston ja kurkkujen kanssa ja luikahti lopulta pöydän alle nauraa rähättämään.

Ilta oli ihana, erityisesti laivan kannelta. Peilityyni meri, hiljalleen punertuva taivas, yhteen liudentuvat meri ja taivaanranta. Oli ällistyttävää miten yö avomerellä oli trooppisen lämmin, Lipsu saatiin nukahtamaan vaunuihin ja sitten istuimmekin pelastusliivilaatikon päällä tuijottamassa loputonta merta. Yön Lipsi nukkui kainalossani ja aamiaisbuffassa onnistuin syöttämään sille jonkin verran leipää, jonka ansiosta se ei kakannut kuin vasta kotiin tultua, mikä oli tietysti reissussa aika mukavaa.

Perillä Tukholmassa olikin sitten kuuma, Siljan terminaali oli aika kaukana metroasemasta ja jono lippukassalle oli mahtava. Tunnelma ei kuitenkaan kiristynyt, koska uuden maan mantereella on aina niin hauskaa ja jännittävää, että ensimmäiset tunnit menevät innokkaassa kuikuilussa ja asioiden osottelussa matkaseuralle. Nasautimme kahdella eri metrolla Södermalmille, jossa hotellimme oli (olimme varta vasiten ottaneet majoituksen Söderistä kaikkien ylistettyä aluetta Tukholman Punavuoreksi). Entinen köyhien asuinalue, Puukko-Söder oli viehättävän kaupunkimainen, täynnä ihmisiä ja kuhinaa, korkeita viime vuosisadan alun taloja ja myös rumia 70-luvun taloja, jotka nekin istuivat ympäristöönsä. Peseydyimme ja vaippailimme hotellilla ja lähdimme sitten kävelemään Södermalmin pääkatua, Götgatania. Tavoitteeni oli tehdä toivioretki Gudrun Sjödenin kauppaan, niitähän ei ole Suomessa vaan ostelu pitää hoitaa postitse (mikä onnistuu joskus ja toiste taas ei). Matkalla törmäsimmekin vaikka mihin muihinkin kauppoihin, Emmauksen tasokkaaseen kirppikseen, Polarn o. Pyretin lastenvaatekauppoihin, Design-toreihin ja sitä rataa. Ostin Sjödenin alennusmyynnistä auringonkeltaisen tunikan, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi ellei matkaseura olisi osoittanut pitkästymisen merkkejä. Götgatanilta vaelsimme Vanhaan kaupunkiin, joka oli kerrassaan viehättävä mutta aivan nuijalla lyöty turisteja. Söimme jossain kivassa (homo)kahvilassa foccacciat ja vieressä imetti äiti puolivuotiasta lastaan. Ehdin miettiä, että ihanan tyypillistä Ruotsia, tuollainen vapautunut julki-imetys, kunnes nainen alkoi puhua meille Suomea ja paljastui turkulaiseksi.

Vanhan kaupungin jälkeen ajelehdimme kohti Kuninkaanlinnaa, joka otettiin lähinnä vastaantulevana kohteena, vailla suurta mielenkiintoa. Ilma oli tukalan kuuma eikä suihkulähteessä huljuttelukaan auttanut. Päätimme mennä Kansallismuseoon tietämättä sen tarkemmin näyttelyistä. Olemme L:n kanssa museoihmisiä, himmeästi valaistuissa, hiljaisissa huoneissa vaeltelu, vapaus pysähtyä ihmettelemään yksityiskohtia, hitaus ja hartaus viehättävät. Lipsun kanssa museoiluun tuli tietysti uusi aspekti, kävelytin sitä osan aikaa lattialla ja näytin tauluja, joiden oletin kiinnostavan. Ruotsalainen 1900-luvun alun maalaus, joka esitti kettuperhettä haaskalla, sai Lipsusta esiin innokasta kikatusta ja jalkojen sätkyttelyä, kuten myös posliininen kettuveistos. Ilmeisesti kettu on sen silmissä lähellä kissaa ja kissat taas ovat aivan takuuvarmoja nauruhepulin reuhauttajia (etenkin Shrekin saapasjalkakissa aiheuttaa suoranaista hysteriaa). Kansallismuseossa oli perusnäyttelyn lisäksi koti-aiheinen näyttely, johon oli koottu viime vuosisadan kotia esittäviä maalauksia, ikisöpöä (ja hiukan imelää) Carl Larssonia. Joukossa oli mielenkiintoisiakin teoksia, tyhjiä koteja esittävät maalaukset, joissa leijui outo surun ja salaperäisyyden tunnelma, olivat hienoja, mutta en painanut mieleeni taiteilijaa. Museon kiinnostavinta antia oli kuitenkin taideteollisuus (meillä on tapana jokaisella matkalla käydä melkeinpä ensimmäisenä taideteollisuusmuseossa) kobra-puhelimineen. Taideteollisuutta katsellessa hoksaa aina uudelleen, että kaikki käyttöesineet matkakortinlukijasta ovenkahvoihin on disainattu, joku on ne erikseen suunnitellut ja testaillut, miettinyt toimivuutta ja kauneutta. Ja sitä mukaa arkisia asioita osaa ainakin hetken aikaa arvostaakin vähän enemmän.

Museolta valuskelimme kohti Östermalmia, super-hienoa kaupunginosaa jossa toinen toistaan komeammat Jugend-talot sointuivat hyvin sieviin ja kalliin näköisiin kivijalkakauppoihin. Metroa piti taas kertaalleen vaihtaa ja vaikka metroverkosto onkin Tukholmassa sekä kattava että selvästi välttämätön, tuntui vaunuilla sohlaaminen ajoittain rasittavalta. Hissejä oli missä sattuu, ne olivat hitaita ja haisivat voimakkaasti kuselta. Tietysti jos asuisi siellä, oppisi nopeasti reitit eikä säätämiseen kuluisi niin paljoa aikaa. Hotellin lähellä poikkesimme Seven Eleveniin ostamaan pientä purtavaa, alkoihan meillä olla jo nälkä. Purtava osoittautui niin täyttäväksi, ettemme käyneet varsinaisesti ravintolassa sinä päivänä ollenkaan. Liiruttuamme hotellissa super-uneliaina päätimme torhistautua ja lähdimme iltakävelylle. Sattumoisin aivan hotellimme vieressä, keskellä cityä oli siirtolapuutarha-alue, jossa oli hyvä tallustella nukuttamassa pienokaista. Mökit olivat pienempiä kuin omamme, sellaisia että niissä ei varmaankaan yövytä. Puutarhat olivat niin suloisen kuvauksellisia kuin ruotsalaiset puutarhat voivat olla: täynnä salkoruusuja, liljoja ja hortensioita. Alueelle ei päässyt autolla ja pelkästään vaunuillakin liikkuminen oli hetkittäin hankalaa, viljelyn on tuollaisessa ympäristössä tavallaan pakko pysyä ihanan pienimuotoisena ja stressittömänä. Vaeltelimme vielä Söderin hämärtyvillä mutta elämää kuhisevilla kaduilla, kunnes silmäluomi alkoi luppasta liikaa myös aikuisväestöllä. Nukuimme taas perhepedissä, vieras pinnasänky olisi aiheuttanut liikaa hulinointia.

Aamiainen oli hyvä kuten pohjoismaisissa hotelleissa aina (poislukien Hangon legendaarisen Regatta-hotellin, aaltopellistä valmistetun perseläven jossa ei ollut vessaa, suihkuista tai semmoisista puhumattakaan... ja aamiainenkin oli jotain lörähtäneitä munia ja kuivaa paahtoleipää) ja huomasimme sen jäljiltä olevamme niin täynnä, ettei Seyhmuksessa käymisestä tulisi mitään. Tässä vaiheessa erkanimme, L lähti hattukaupoille ja minä ja Lipsi treffasimme Tukholmassa asuvan ystävän ja hänen kaksi pientä lastaan. Pienempi oli nelikuinen, isompikin vielä reilusti alle kahden (ystäväpiirissäni on yllättävän monta pikahiivapullauusintaa) mutta hyvin ystävä tuntui pienten kanssa multitaskaavan. Vauva (jota sain pitää sylissä ja ihailla sen muhkeita maitoposkia ja nukkatukkaa, voih) söi ja uinaili kantoliinassa ja pikkuhenkilö istui rattaissa kalaa kerjäten. Yritimme houkutella häntä sanomaan "pieju", mutta lapsi vissiin kelasi, että kahvilassa ei sovi sortua alatyyliin.

Tässä vaiheessa innostuin vähän shoppaamaan. Åhlensin tavaratalossa (jonka valikoimat muistuttivat yleisilmeeltään Prismaa) oli myynnissä iloisia ja kohtuuhintaisia lastenvaatteita alennuksella ja sorruin peräti kolmeen vaatteeseen: riemunkirjavaraidalliseen yöpaitaan jonka rinnassa komeilee musta barbapapa, neukkuhuivihenkiseen mekkoon sekä pinkki-punaiseen kesätakkiin. Yritän yleensä suitsia vaateshoppailuani aika ankaralla kädellä erityisesti uutena myytävän tavaran suhteen, mutta pitäähän matkalta toki roudata tuliaisia (hah hah, jep). Sen lisäksi ostimme Lipsille oranssin barbapapan markkeeraamaan lihavaa saapasjalkakissaa. Ja toki ostin vielä Polarn O. Pyretistä Lipsille mainiot sukka-mokkasiinit mariannekarkkisina versioina. Ja Design-torilta valaisevan kärpässienen sekä keittiörätin, johon on kuvitettu Tukholman metrokartan pornoversio. Hmm. Sitten liirusimme ympäriinsä, ajoimme metrolla Sergelin torille (tässä vaiheessa meillä oli mukana myös matkalaukku), uitimme Lipsiä ulkoaltaassa ja bongasimme sattumalta Tukholman ainoan ratikan. Ja ällistelimme sitä, kuinka hämmästyttävän kaunis kaupunki Tukholma on ja miten meri on siellä aivan eri tavalla läsnä kuin Helsingissä. Ja miten pehmiksissäkin on hilloraidat. Ja miten ihmiset ovat kerta kaikkisen perusmukavia. Meitä luultiin useaan otteeseen paikallisiksi (L näyttää ihan lattepapalta valkoisessa lätsässään) ja kysyttiin tietä. Vastasimme kankealla mutta jostain selkäytimestä tulevalla ruotsin kielellä, ettemme ole täältä. Löysimme myös vähän puoliksi sattumalta östermalmilaisen hienon kauppahallin, jossa kävimme kahvilla ja ihailemassa pieteetillä ylläpidettyä kymmenluvun arkkitehtuuria. Kahvittelun jälkeen olikin aika suunnata satamaan.

Tulomatkalla istuimme kannella varmaan kolmisen tuntia ja lumouduimme ruotsalaisesta saaristosta. Talot olivat toinen toistaan sievempiä, punaisia ja helmenharmaita, monien tonteilla kuusikulmaisia uimakoppeja ja siellä täällä Ruotsin lippuja salossa. Eräässä kohdin kirkkaankeltainen lossi kuljetti kannellaan autoja, jossain pikkusaaressa oli kaiken söpöyden lisäksi myös pieni tenniskenttä. Ihmiset vilkuttivat meille uidessaan, moottoriveneet kaartelivat lähellä keulaa. Kun nälkä alkoi ahdistella, päätimme kokeilla toista, pienempää buffettia (ravintolan nimeä en muista) ja siellä ruuan taso olikin aivan toista. Alle kahdellakympillä pöydästä sai vaikka mitä luksusherkkuja, kuten artisokansydämiä, kaviaaria ja kanapeitä. Ja lapsille taas niitä kurkunpaloja ja raejuustoa. Tulomatkalla olimme hereillä Maarianhaminan kohdalla ja istuimme kannella tuijottamassa hiljaisena pimenevää merta, kaukana loistavia laivoja ja omituisia pieniä luotoja. Siinä sivussa tuli todettua, että itse Maarianhamina näyttää jumalanhylkäämältä pikkukaupungilta (minulla on taustastani johtuen aaltomaisia inhontunteita rannikon pikkukaupunkeja kohtaan, niissä on niin TYLSÄÄ) mutta Ahvenanmaalla kai kuuluukin nautiskella luonnosta. Yö meni valitettavan hulinoivissa merkeissä ja aamusella pidin jo äkäisen monologin siitä, miksi aina minä ja kotona kyllä menen nukkumaan ja nägä nägä nägä. Kuten meninkin: kuumaan kotikoloomme saavuttuamme pistin pään tyynyyn ja nukuin ennätykselliset viiden tunnin päiväunet.

Reissu oli kerrassaan onnistunut, vaikka Lipsi on jonkin verran haastavassa iässä matkustamista ajatellen. Tuollainen helppo ja turvallinen kevytreissaus sopii meille tällä hetkellä parhaiten, vuoden-parin päästä voi sitten miettiä kauemmaskin suuntautuvia matkoja.