Elämän ilot

Istuimme taannoin pikkumökillä hyvän ystävän kanssa mansikka-vuohenjuustosalaatin ääressä pohtimassa kaikkea mahdollista. Vauvat nukkuivat kumpikin omissa vaunuissaan ja meille jäi aikaa tutkailla ja puntaroida jopa siinä määrin, että koko päivä oikeastaan hurahti ohi, hyvässä seurassa. Olen viettänyt laatuaikaa viime aikoina muutenkin ja vähän väliä pysähdyn ihmettelemään onnellisena, miten monta viisasta ja lämmintä naista lähipiiriini on siunaantunut (ja toki miestäkin, mutta en näemmä osaa solmia miesten kanssa samalla tavalla intiimejä ystävyyssuhteita, yhteistä heijastuspinta-alaa on väistämättä vähemmän).

Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.

Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.

Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.

Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.

Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.