Lipsi lapsukainen täyttää vuoden eli muistelua, osa 1

Voi hyvänen aika! Äidin pussausposki, Mantelimissi Mähky-Pähkynen täyttää vuoden! Voikohan sille enää laulaa kaikkia vauva-aiheisia itse keksimiä lauluja vai pitääkö ruveta laulamaan taaperosta? No, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, on äidin nonsense-laululipas aika ehtymätön. Vuoden ikäisenä Lipsi kävelee, touhottaa, yrittää tiputtaa esineitä vessanpönttöön, sormiruokailee, herää edelleen öisin, saa satunnaisesti tissiä mutta pääosin ei, tapailee paria sanaa (kukka, kakka, äiti, lukko), nukkuu yhdet päikkärit ja omistaa viisi hammasta. Mitat selviävät huomenna, aika sippura taitaa tämä tyttö edelleen olla, Lipsiä ei ole missään vaiheessa voinut sanoa kauhean ruokaorientoituneeksi vauvaksi. Mutta aika pitkäsääriseltä se näyttää, taitaa periä isänsä ruumiinrakenteen (siunattu lapsi!).

Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.

Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!

Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.

Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.

Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.

Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.

Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.