torstaina, elokuuta 05, 2010

Elämän ilot

Istuimme taannoin pikkumökillä hyvän ystävän kanssa mansikka-vuohenjuustosalaatin ääressä pohtimassa kaikkea mahdollista. Vauvat nukkuivat kumpikin omissa vaunuissaan ja meille jäi aikaa tutkailla ja puntaroida jopa siinä määrin, että koko päivä oikeastaan hurahti ohi, hyvässä seurassa. Olen viettänyt laatuaikaa viime aikoina muutenkin ja vähän väliä pysähdyn ihmettelemään onnellisena, miten monta viisasta ja lämmintä naista lähipiiriini on siunaantunut (ja toki miestäkin, mutta en näemmä osaa solmia miesten kanssa samalla tavalla intiimejä ystävyyssuhteita, yhteistä heijastuspinta-alaa on väistämättä vähemmän).

Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.

Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.

Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.

Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.

Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.

7 kommenttia:

  1. Hahaa, jotenkin pystyin niin hyvin samaistumaan noihin nuoruutesi inhorealistisiin juhlintatapoihin. ;) Tyyliin halvinta mahdollista viiniä, karut tarjoomukset..

    Itsellä on ihan sama kokemus nuoruudesta. Tietysti siihen liittyi taloudellinen niukkuus opiskelijana, mutta SILTI voi jessus niitä juttuja! Me emme harrastaneet mitään vegaani tms. juttuja, mutta, mutta.. Olen ollut Pågen-nainen! Pågen-muffinssinainen! Enkä vaan mä, vaan koko tuttavapiirini juhli Pågenin säestyksellä vähän kaikkea. Pågenin ja sipsien, jotain Taffelia tai Estrellaa. Voi itku.

    Erityisesti tuo Pågen ihmetyttää mua nyt jälkeenpäin. Ne muffarit ovat ällöttäviä, maistuvat ihan teolliselta ja niissä on karmea kreemi sisällä. Ja semmoisia sitten vedettiin, kun kai meissä eli se porvarillinen 'pitää olla sekä suolaista että makeaa' henki aika vahvana.

    Nyt on tosiaan ihan toiset juhlakujeet, sitä oikeasti nauttii kun saa kokata tai leipoa YSTÄVILLE jotain hyvää. Eikä ole Pågenia mailla halmeilla.. ;) Sitä jotenkin haluaa myös vaivannäöllä osoittaa, että on kiva nähdä pitkästä aikaa, on kiva viettää aikaa teidän kanssa.

    On muuten tosi hieno juttu L:nkin kannalta, että te herkuttelette laadukkaasti jne. Siinä hän oppii ja näkee hyvää ruokakulttuuria ja ehkä vie sen mukanaan sitten kun on iso. Ja EHKÄ säästyy Pågen-vaiheelta.. ;) Ehkä..

    VastaaPoista
  2. Hohoo, Pågen-vaihe tosiaan :) Tulee mieleen kanssa ne omituiset, saksalaisperäiset kiiwi-kakut ja vastaavat, joita 90-luvulla oli... ja valmiskääretorttu! Hyi että!

    Musta esim chipsit on ihan tuhannen ankeaa juhlatarjottavaa (ja muutenkin pirun keksintö) ja erityisesti tuomisena ankeudessa vertaansa vailla. Maailmassa on miljoona jännittävää erilaista suolaista snacksia ja naksua ja raksua, löytyy paahdettua soijapapua, leväkeksejä, Tapineita, kuivattuja punajuuria, taaroja... ja sitten tuodaan joku halvin mahdollinen Pirkan sipsipussi, turvallisesti maustamaton. Blaah!

    Musta juhliin on erityisen hauskaa kokata silloin, kun on jotain rajotteita, esimerkiksi vegaaneita (en kyllä enää tunne juurikaan) tai eri tavoin allergisia. Koska on eri tavalla haastavaa saada hyvää aikaan, kun on reunaehdot.

    Lipsi on ainakin toistaiseksi jumalattoman nirso pikkulapsi :) Kauhealla jekutuksella ollaan saatu se syömään kiinteitä, parhaiten sille uppoaisi raejuusto... mikä onkin oikein hyvää, kyllä.

    VastaaPoista
  3. Hei Luppis, tämä kommentti ei varsinaisesti liity tähän uusimpaan kirjoitukseesi, mutta haluanpahan vain sanoa, että kun tulin käymään täällä pitkästä aikaa, huomasin taas, että oot ihan huippuhauska ja mahtava! Niin ja hyvää elokuuta!

    VastaaPoista
  4. Tämä on hyvin kaunis, elämänmyönteinen kirjoitus. Inspiroiduin ja bloggasin aiheesta itsekin. :)

    VastaaPoista
  5. Hilla :)

    Kivaa kun olet päivittänyt, tekstejäsi on aina ilahduttavaa ja koskettavaa lukea.

    Gata, kävin lukemassa, ihan oli tutut fiilikset :) Hitsi mitä onnen aikaa me eletään, ei sitä aina edes oikein tajua.

    VastaaPoista
  6. Voi ei. Mä tykkään Pågenista. Ja olen 37v. Eikä oo pitkä aika siitä, kun ostin valmis-suklaa-kiwi-kakun. :D Mutta minäpä vihaankin leipomista.

    Mutta ihana kirjoitus taas!! :)

    VastaaPoista
  7. Tsih, Pågen kullekin suotakoon! Itse tykkään niistä valmiista marjapiirakoista, Valion tai jonkun.

    Kävin tänään pitkästä aikaa Lidlissä (enkä mene heti toiste, kauheet jonot!) ja ihmettelin, että saksalaiset on kyllä kakku-, hillo- ja pähkinävoikansaa. Loputtomat määrät erilaisia hassuja kakkuja vakuumipakkauksissa...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!