sunnuntaina, tammikuuta 16, 2011

Seikkailijanaiset

Aamuhetki kullan kallis: muut nukkuvat tai pömpivät makuuhuoneessa ja minä olen koneella yksin. Hyödynnän sen siis bloggaamalla. Facebook-päivityksiä selaillessani huomasin, että eräs tuttavanainen miettii Puolaan lähtöä ja valjastaa porukkaa mukaansa. Kyseinen nainen on ihana, jotenkin lumoava, vaikka en häntä juuri tunnekaan (tai siis ehkäpä juuri siksi, ihmiset vaikuttavat aina paljon jännittävämmältä matkan päästä). Pieni tumma keijutyttö joka vaeltaa minne tahtoo ison koiransa kanssa ja laulaa ihanalla äänellä. Keksii myöhään illalla lähteä Suomenlinnaan ja yöpyy siellä taivasalla, reissaa ympäri Eurooppaa ja Intiaa. Tunnen ja olen tuntenut riippumattomia reissunaisia ennenkin. Heihin liittyy lähes poikkeuksetta saavuttamatonta, intiaaniprinsessamaista viehätystä: että joku uskaltaa ja haluaa reissata yksin, tuntematta itseään avuttomaksi ja yksinäiseksi. Yksi näistä vaeltajista, varsinainen seikkailijatar, on nykyään kahden pienen lapsen äiti ja vaikuttaa meilien perusteella onnelliselta, kotinsa löytäneeltä. Se on jännä ja ilahduttava ajatus, että kodin voi löytää sekä Huippuvuorilta että paritalosta, elämäntilanteesta riippuen.

Syy miksi itse ihailen ja haikeilen (kateudesta ei voi puhua, tunteessani ei ole mitään pistävää tai pahansuopaa) tuollaista elämäntapaa on se, että olen itse ollut ihan nuoresta asti tavallaan hyvin turvallisuushakuinen, parisuhdeorientoitunut ja kotikeskeinen. Samalla minussa on ollut, ja on edelleen, vahva annos elämännälkää ja näkemisen ja kokemisen himoa, mutta en ole esimerkiksi ikinä matkustanut yksin. Ajatus tuntuisi ihan kummalliselta ja vähän hävettääkin tajuta, että olisin varmaan kartanlukijana ja metroreittien tulkitsijana ainakin ensin ihan änkkä: minulla on aina ollut jotenkin juuri sillä tavalla nörtähtäviä miehiä, että heille kaikki tuollainen on ollut luontevampaa. On jokseenkin noloa ja antifeminististä antaa miehen hoitaa ajattelu puolestaan, mutta toisaalta mitkään metrokartat eivät lainkaan kiinnosta minua ja on kätevää kun joku muu hoitaa käytännön ajattelun. Enkä sitten toisaalta tällaisessa tilanteessa pääse liikaa päsmäämään matkakumppania, se on joskus huono tapani.

Huomasin jo parikymppisenä, tai ehkä vieläkin aiemmin, ekalla reilillä, että pidän eniten Keski-Eurooppaan, yhteen kaupunkiin kerrallaan suuntautuvista kaupunkilomista, jossa kävellään paljon, käydään puistoissa ja museoissa ja litkitään illalla hillitysti punaviiniä (paitsi joinain iltoina vähän enemmän). Sillä ekalla reilillä olin nimittäin heti ihan hiilenä: minua ärsytti se typerä periaate, että joka kaupungissa ollaan vain muutama päivä, kun Eurooppa on täynnä kaupunkeja joissa saisi kulumaan viikon helposti. En osannut nukkua junissa ja sentin paksuisella makuualustalla unet jäivät muutenkin surkeiksi. Asuimme useampaan otteeseen vallatuissa taloissa, joissa ei ollut suihkua tai vessaa tai mitään muutakaan paitsi alkoholisoituneita ja harvahampaisia crust-punkkareita joita vähän pelkäsin. Ekalla reilillä sain myös jonkun ikävän mahataudin ja olin pari päivää ihan poissa pelistä (tämä sattui tietysti siinä kusisimmassa squatissa, jossa ei ollut edes vessaa). Ajatus siitä, että olisin sairastanut yksin, vieraassa maassa, olisi ollut sietämätön. Kälyni sai aikoinaan yksin Afrikassa reissatessaan malarian ja hän kuumeili yksin leirintäalueen teltassa ja hallusinoi vuoron perään koko perheensä ympärilleen. Onneksi leirintäalueen pitäjät hoitivat häntä, mutta koko juttu kuulosti todella hyytävältä (erityisesti nyt, luettuani Kuukausiliitteen malaria-jutun, kamala tauti!).

Kun sitten matkustin ekaa kertaa nykyisen mieheni kanssa Prahaan, säästettyäni rahat työskentelemällä öisin Postissa, olin seesteinen. Juuri sellainen matkailu tuntui omalta, että talviaikaan hypätään vähän lämpimämmän ilmanalan kulttuuriin, välikausitakkikauteen, yövytään hotellissa ja kävellään koko päivä kaupungilla. Sitä mallia lomamme ovatkin noudattaneet, emme käytännössä ikinä matkusta kesällä vaan esimerkiksi varhaiskeväällä, kun Wienissä kukkivat jo magnoliat ja Barcelonassa on appelsiinikausi.

Luin vähän aikaa sitten jostain lehdestä Vuokko Hovatan ja Anna Tuluston yhteishaastattelun. He kertoivat matkustaneensa aikuisporukalla, ilman lapsia Pietariin ja bailanneensa ja syöneensä hyvin. Se kuulosti ihanalta! Nimen omaan aikuisreissu, ilman jatkuvaa lasten tarpeiden ja vaateiden huomioonottamista. Omalla kohdallani tähän menee varmasti joitain vuosia, mutta en ole vieläkään hylännyt ajatusta tyttöporukalla tehtävästä matkasta Itä-Karjalaan. Seuraavaa oikeaa matkaa ei ole tiedossa, yritän painostaa hienovaraisesti muuta perhettä keväällä tehtävään Köpiksen reissuun, saa nähdä.

10 kommenttia:

  1. Toinen turvallisuushakuinen, parisuhdeorientoitunut ja kotikeskeinen tässä terve.

    Kirjoituksesi plumpsautti päähäni tämmöisen jutun: Olen ollut aistivinani, ettei kaupunkilomia enää pidetä oikeana matkailuna. Itse en tätä näkökantaa jaa. Mutta nykyään kaiken pitää vissiin olla niin äärikokemisjuttuja, että hyvät ruoat, rauhalliset kävelyt ja pehmeät vuoteet ovat "so last millennium". Sitten kun olet kivunnut 15.000 metriin, tappanut käsin ruokasi ja kirjoittanut blogiisi "no me nyt vaan vähän reissattiin" niin _sitten_ olet Matkannut.

    Hah. Kun matkavakuutuksesi astuu voimaan, olet matkalla. :D (Mun kohdalla se tarkoittaa n. 100 km kodista.)

    VastaaPoista
  2. Hehheh, joo, ihan totta mammabloggaaja! On olemassa turistit ja sitten erikseen TRAVELLERIT ja vain jälkimmäiset matkaa niinku "aidosti" tutkien, turistit on vaan laumasieluja jotka ei voi kokea mitään uniikkia. Riippumatta siitä, että nämä travelleritkin on tasan rikkaita länkkäreitä siellä jossain Kilimanjarolla, eivätkä muuksi muutu.

    Yksi jolle jaksan kerta toisensa jälkeen nauraa hartaasti on joidenkin ihmisten fiksaatio siitä, ettei ulkomailla saa näyttää turistilta. Suurin ja hivelevin imartelu on, jos paikallinen tulee kysymään tietä. Koko juttu on absurdi, koska mitä muuta ulkomaille lomamatkalle matkustavat ihmiset ovat kuin, eh, turisteja? Vieraassa paikassa imemässä itseensä vaikutteita? Ja ennen kaikkea, mitä PAHAA on turistilta näyttämisessä? Ja sit kans se, kun jengi matkustaa jonnekin Firenzeen (kuten me toissa keväänä) ja valittaa turistipaljoutta. No daa, näkishän sen etukäteen miljoonasta eri julkaisusta, sen turistien määrän. Ja jos joku paikka on hieno, on melko todennäköistä että se vetää puoleensa muitakin kuin Juuri Minua Yksilöllisine tarpeineni.

    Sitten on nämä, jotka jättää rokotteet ja malarialääkitykset väliin lähtiessään kehitysmaihin. En tajua! Onko kivaa maata paikallisessa sairaalassa puolet matkaa ja saada pahimmillaan loppuelämän kaveri suolistoonsa? Tauteja ei tietenkään voi loppuun asti välttää eikä riskejä täysin poistaa, mutta kyllä terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle.

    Itse en saanut Kuubassa minkäänmoista ruokamyrkytystä tai turistiripulia, mutta tulomatkalla Air Francen lentokoneruoka aiheutti monen päivän ripaskan :D

    VastaaPoista
  3. Kiitos Lupiini, tämä oli terapeuttinen kirjoitus. Minäkin olen turvallisuushakuinen ja kotikeskeinen (kaksi viikkoa äitin ja isin luona Torniossa on minusta paljon parempi joulunviettotapa kuin kuukausi Intiassa), ja olisin varmasti myös parisuhdeorientoitunut jos mulla olisi se parisuhde. :) Itse tunnustan kyllä ihan rehellisesti kadehtivani niitä tyttöjä, jotka liftaavat pitkin Eurooppaa tai matkustavat yksinään Uzpekistaniin silmää räpäyttämättä. Minun suurin saavutukseni on se, että matkustin yksin junalla Ranskaan viime toukokuusa, ja Kööpenhaminassa kävin ihan itsekseni Kristianiassa. Melkoinen sankarimatkailija!

    Tunnen tämän tästä outoa syyllisyyden- ja huonommuudentunteen sekaista angstia siitä, etten matkustele enemmän, vaikka minulla olisi siihen niin loistavat mahdollisuudet (esim. ei imeväisikäisiä lapsia eikä akuuttia rahapulaa). Tiedän kyllä, ettei ihmisellä ole varsinaista velvollisuutta haluta matkustaa, mutta silti minusta tuntuu, että minun pitäisi haluta. Ja kun sitten näen ihmisten lomakuvia Etelä-Amerikan suola-aavikoilta tai satumaisista portugalilaisista metsistä, tunnen jääväni jostain paitsi.

    Mammabloggaaja, ihana tuo luonnehdintasi ihannematkaajasta, joka tappaa ruokansa omin käsin! :)

    VastaaPoista
  4. Mä olen hyvin samankaltainen matkustaja kuin sä - tai siis matkustaja on oikeastaan vähän väärä sana, mähän en voi sietää matkustamista itsessään vaan olisin oikein onnellinen, jos olisi keksitty joku teleporttaustoiminto, jonka avulla pääsisi määränpäähänsä ilman sitä kaikkea säätämistä ja matkatavaroiden raahaamista. Ja mä myös matkustan mieluiten (Euroopan) isoihin kaupunkeihin ja istun siellä kahvilan terassilla pikkurilli pystyssä.

    Mulla on tuttavia, joiden mielestä samaan paikkaan ei voi matkustaa kahta kertaa (poikkeuksena kaukomatkojen risteysasemat kuten Bangkok). Ne tyypit ovat just niitä, jotka nimenomaan tykkäävät reissaamisesta ja vaihtavat paikkaa koko ajan.

    Mä olen käynyt muistaakseni seitsemän kertaa Barcelonassa ja uusi reissu on taas suunnitteilla. Se kaupunki on niin iso, että edelleen siellä on nurkkia, joita en ole vielä kolunnut ja se myös muuttuu koko ajan nopeasti.

    Olen käynyt Barcelonassa pari kertaa yksinkin muutaman päivän reissuilla, tutussa paikassa ja tutussa hotellissa meininki oli ihan turvallista.

    Mä olen pari kertaa käynyt ystäväni kanssa ns. tätimatkoilla, eli viettänyt pitkiä viikonloppuja esimerkiksi Berliinissä ja mainitsemassani Barcelonassa. Pienten lasten äideille pitkät viikonloput ovat just sopivan mittaisia karkuretkiä, ei ehdi tulla liian kova ikävä puolin ja toisin. Ja tätiporukalla meininki on eri tavalla rentoa kuin miehen tai koko perheen kanssa (vaikka sekin on tietty rentoa, siksi sanoinkin eri tavalla).

    Terv. ex-iltapäivä-Anu

    VastaaPoista
  5. Tässä oli taas hyvä kirjoitus! Se on kumma miten joillain ihmisillä on sellaista 'lumovoimaa' ja heidän elämäntavastaan tai tyylistään tahtoisi pienen palan itsellekin.. :) Mullakin on näitä kokemuksia..

    Itse olen matkustellut paljon yksinäni ja vaikka muistelen noita kokemuksia mielelläni, niin aika myös kultaa muistot.. Onhan seikkailu toki ihanaa, mutta muistan myös paljon kylmiä pitkiä öitä autioilla lentokentillä, turhauttavia eksymisiä, väärien ihmisten seuraan päätymistä yms. yms. Sitten vaan kun vuosia on kulunut, niin ne negatiiviset jutut tuppaa unohtumaan.. mikä on vaarallista, koska alkaa taas haaveilla seikkailulle menosta. Mutta eiväthän ne aina pääty mukavasti tai ole mukavia. Sitä huomaa myös sen, ettei kolmikymppisenä enää niin hanakasti jaksa nauraa jos päätyy majoittumaan johonkin tosi kurjaan paikkaan. 2-kymppisenä sitä vielä jaksoi siitäkin innostua tai ainakin sietää sen.

    Se on viehättävää ihmisessä, jos hän on tasapainossa itsensä kanssa, ts. tyytyväinen valitsemaansa elämäntapaan ja _kotonaan_ siinä ja omissa nahkoissaan. Siinä on ihailun/kateuden siementä kyllin.. :) Vaikka kai suurin osa meistä joskus haaveilee ainakin ihan erilaisesta elämästä kuin mitä elämme. Ruoho on vihreämpää jne.. :)

    Miksi muuten usein on niin, että ne ihmiset jotka itsestä ovat kiehtovia ja joihin haluaisi tutustua paremmin ei koskaan halua tutustua muhun? Ja ne, joita ei suin surmin tahtoisi kannoilleen taas pyrkivät seuraan. Oi elämän epäoikeudenmukaisuutta.. :)

    VastaaPoista
  6. Mä en jotenkin voi uskoa, että yksin matkustavalla naisella on aina kivaa tai turvallista, varsinkaan kehitysmaissa tai extreme-oloissa. Omat yksin tehdyt pari reiliä ja muuta matkaa (Euroopassa) ovat olleet hyvinkin hauskoja kyllä (varsinkin ajan kullattua musitoja..), mutta jälkeenpäin ne on pantava nuoruuden ja tyhmyyden tiliin ja se, ettei mitään isompia katastrofeja sattunut, oli kyllä silkkaa tuuria! Jestas sentään, missä seurassa ja paikoissa sitä tuli liikuttua - voin vain kuvitella, miten kaikki varmaan silloin oikeasti ajattelivat, että ei taida tyttöparka tajuta, missä on ja mitä tekee...

    Nykyään en mielelläni matkusta yksin, koska minusta yhdistelmä ulkomaalainen nainen yksin, tuntematon paikka ja ilta on liian pelottava, jopa kaupungissa, ellei kaupunki sitten ole tuttu.

    Mä muuten haluaisin tollasen miehen, joka hoitaa käytännön asiat matkoilla! Siis etsii helpoimmat reitit, suunnistaa, selvittää aikataulut ja majapaikat jne... valitettavasti, osittain kielitaidonkin takia, se vaan olen aina minä, ja just nää tällaset on minusta matkailun rasittavimmat puolet (sen verran turvallisuushakuinen olen nykyään, etten tykkää enää lähteä reissuun ilman mitään majapaikkaa tai tietoa asioista)!

    VastaaPoista
  7. Minä lienen joku välimuoto edellä olevista esimerkeistä. Ennen, siis nuorempana (olenhan jo pian 34, ou mai gaad!), tykkäsin matkata yksin, Lontoot, Pariisit, Krakovat ja muutakin Puolaa, ym. tuli käytyä, osoite vaan kädessä niin eiköhän siellä paikan päällä loput sitten hoidu ja löydy - mutta nykyään olen turvallisuushakuinen ja etenkin MUKAVUUDENHALUINEN! Eli mielellään yöpaikat etukäteen varattuina eikä enää mitään hostelleja, ja kivaahan se on seurassa matkustaa eli mies mukaan, kiitos. Olen myös yksin lähtenyt neljäksi kuukaudeksi Venäjälle opiskelemaan tietämättä mitään kartasta, ja se oli aika hc:tä! =D Pelotti sikana mutta hyvinhän se meni.

    Minäkin haluaisin perhematkalle Köpikseen! =) Kun en ole ikinä siellä ollut. En vaan tiiä koska Hamletilla on aikaa...

    Rokotuksista on pakko kertoa, kun tunnen ihmisen joka vastustaa rokotteita (niistä tulee ms-tautia, sairauksia, vitsauksia ja autismia ym.), niin hänpä lähti kolmen pienen rokottamattoman lapsensa kanssa kuukaudeksi juuri Intiaan Ammaa tapaamaan, ja sitten kävi havereita mukuloille ja joutuivat siellä sitten tetanuspiikille... Hoitsu vaan sanoi että seuraavalla kerralla rokotteet on oltava VALMIINA! Ihan kiva kun lapsien elämällä tolleen joku jaksaa leikkiä ja sitten vielä ylpeilee sillä että lapset ovat terveitä kuin heitä ei ole rokotettu.

    VastaaPoista
  8. Hilla, jeh, on aina jotenkin lohdullista huomata että muutkin ovat turvallisuushakuisia, silloin tuntee intuitiivisesti missaavansa vähemmän. Tunnistan sen hassun syyllisyyden siitä kun ei reissaa vaikka voisi, vaikka nautin lapsettomana matkustelusta tosi paljon, matkojen varaamiseen liittyi aina kumma stressi ja vähän huono omatunto, melkein kuin tekemättömiin läksyihin, että niitä jotenkin lykkäsi. Kumma juttu!

    Anu, teleporttauslaitetta odotellessa! Itse inhoan lentämistä vuosi vuodelta enemmän, olen jossain määrin lentopelkoinen ja kaikki lentämiseen liittyvä jonottelu, epämukavuus, paskat ruuat ja tappavan tylsä paikallaan öllöttäminen riipivät hermoa. Atlantinylilennolla meinasin oikeasti nyrjähtää tylsyydestä, aloin ajatella että olemme joutuneet johonkin tylsyys-aikataskuun, jossa jalkatilaa on liian vähän ja tarjolla pelkkää tomaattimehua. Barcelona on tosi hieno kaupunki, olen ollut siellä vasta kerran mutta toivon pääseväni pian uudestaan. Sama koskee useita muitakin pääkaupunkeja, niistä jäi tunne että paljon jä vielä näkemättä (paitsi oops, Barcelona ei ole PÄÄkaupunki, mut kuitenkin).

    Suklis, mielenkiintoinen teoria kiehtovista ihmisistä :) Itse olen parin kokemuksen kautta huomannut, että jotkut kiehtovat ihmiset ovat parhaimmillaan kun niitä ei tunne kovin hyvin. Kiehtovuus tuppaa katoamaan kenestä tahansa kun paremmin tuntee ja silloin kokee aina väistämättä pettymyksen, kun toinen onkin joskus myös pikkumainen, kade ja pahansuopa, sellainen ihan normaali ihminen, eikä mikään taikatyttö. Been there, several times.

    Jospa, tosiaan, yksinäinen nainen jossain hukan kuusessa yöllä yksin kuulostaa vaan niin pelottavalta yhdistelmältä. Tuo seikkailunhaluinen kälyni tosiaan reissasi Afrikassa puolisen vuotta yksin ja hän kertoi, että monissa paikoissa eivät paikalliset edes sallineet hänen lähteä mihinkään auringonlaskun jälkeen, vaarat olisivat olleet vaan niin suuria. Mua Kuubassa ehti hetken hirvittää kun L lähti jonkun jiniteron matkaan, autolla selvittämään junalippuasiaa ja mä jäin omituiselle bussiasemalle istumaan ja jonottamaan lippuja, joita ei sitten sieltä saatukaan (tyypillistä Kuubaa). Siinä ehdin hetken leikitellä ajatuksella, että mitä jos L kolkataan ja ryöstetään ja jätetään tienvarteen ja minä espanjaa taitamattomana alan sitten selvitellä asiaa. Järjellä ajatellen pelko oli turha, Kuubassa ei tuollaista todella tarvitse pelätä.

    Ofelia, joo, hostellista on tullut tiputettua se s-kirjain pois :) Mulle on jossain määrin tärkeää että on oma veski ja suihku vaikka muuten en kovin kranttu tason suhteen olekaan. Venäjälle kylmiltään opiskelemaan lähteminen kuulostaa ihanan rohkealta ja kuuntelen aina kavereideni Venäjän liftireissuja huokaillen, kun en edes nuorena rohjennut moiseen.

    Aaaargh rokotevastaisuus! Varmaan olis äiti Amma halinut pahat malariat pois jos niitä olisi sattunut tulemaan. Rokotevastaisuus on asia joka riipii mua tosi pahasti muutenkin, etenkin sellainen perusteeton ja salaliittoteorioita kehräävä vouhotus. Rokotteet on siunaus ihmiskunnalle.

    VastaaPoista
  9. Huh, kaikkein huvittavinta turisti/travelleri-eroon on törmätä täällä maailman rajalla, jossa kyllä kaikki meidät tunnistetaan taatusti ulkkareiksi. Erottelu tuntuu tosi hassulta, koska aika harva kai putoaa täysin kumpaankaan olkinukkejen karsinaan... :D

    Mua on täällä matkalla eniten hämmästyttänyt se, miten monet kanssamatkaajat eivät juuri koskaan syö paikallista ruokaa. Ja kumma kyllä, ne näyttävät usein olevan juuri näitä lävistettyjä rastapäitä... notkumassa länkkärikahviloissa.

    Goalla, jossa oli paljon pidempiaikaisia talvipakolaisia, vallitsi selkeä erottelu "oikeiden" matkaajien ja turistien välillä. Oikea matkaaja tinkii kaikesta, asuu mahdollisimman halvasti ja pitkään, ei syö intialaista ruokaa ikinä jos sen välttäminen on mahdollista, bilestää yöt ja on äärimmäisen heimotietoinen. Usein myös vetää huumeita. Seurueessa, jossa vietin aikaa kurssin takia, oli kovin selkeää, että muut olivat oikeita matkaajia ja minä turisti. Sen tuon tuosta korostaminen oli vähän huvittavaa, kun kyse oli kuitenkin yli kolmikymppisistä ihmisistä. :D

    Mitä yksin matkustamiseen tulee, se on aika rasittavaa ja kamalaa, jos on huono ja hidas tutustumaan uusiin ihmisiin. Jos on salamatutustuja, mikäs siinä. Mulla on kavereita, jotka tutustuvat helposti ja nopeasti, ja osaan kyllä kuvitella, miten he löytävät seurueen joka illaksi ja nauttivat siitä. Itse kun taas en tykkää vieraista isoista seurueista, retkeilymajabondaus on mulle ehdoton nounou. Paras matkustaa kaksin tai pienellä tutulla seurueella, se tasaa parhaiten matkan kolauksia (joita on aina luvassa). Musta on ahdistavaa jo syödä ulkona yksin, vaikka kotimaassakin, joten jos matkaaminen on muuta kuin vaeltelua metsissä, haluan seuran.

    Hurjaa lukea tuosta reilauksesta. Mua ei mikään saisi yöpymään vallatussa talossa. Niiden heimot vaikuttavat juuri niin sisäänpäinkääntyneiltä ja voimakkaasti reviirinsä ja statuksensa esim. vaatetuksella ilmoittavilta, että se ei tunnu houkuttavalta. Meidän piti mun kaverin kanssa yöpyä reilillä retkeilymajoissa, mutta sekin osoittautui liialliseksi: yövyimme siis halvoissa hotelleissa välttyäksemme siltä iänikuiselta rallilta et mistä te tuutte, missootte käyneet, mihi seuraavaks, tuuttekste ryyppään meidän kaa.

    Ehkä turvallisuus/seikkailuhakuisuus on vieläkin liian palikka erottelu, luulen. Turvallisuutta voi saada niin erilaisista jutskista.

    Huvituin Hillan kommentin vanhemmat vs. Intia -jouluosuudesta. Itse kun tulen perheestä, jonka joulurituaaleihin verrattuna Intia vaikuttaa melko turvalliselta vähäisen säätämisen alueelta. :D Todentotta, olisin melkein valmis vallattuun taloon jouluksi, jos se tarkoittaisi, että saisi luvan kanssa liueta kauemmas lapsuudenperheen pahan mielen joulusta. :P

    VastaaPoista
  10. Tuosta Ammailusta vielä: kirjassa Holy Cow, jota täällä ystävän suosituksesta lueskelin, kerrotaan kirjoittajan vierailusta ammalassa. SIihen tyyppiin tekee valtavan vaikutuksen se, miten Amma nuolee lepraisten haavoja. Vaikka seuraajat kyllä leimataan ihan sekopäiksi. Siihen ei ole vaikeaa uskoa. Indiamikessa on monia keskusteluja, joissa ennen jonkun gurun hurmoissa olleet kertovat jälkikäteen, mitä kaikkea on luvattu ja mitä he ovat toivoneet... sitä lukiessaan ei voi kuin huoahtaa helpotuksesta sen suhteen, ettei ole kovin helposti gurutettavissa. Monien gurujen ympärillä on syytteitä mm. seksuaalisesta hyväksikäytöstä; ei yllätä. (Valehteleminen tuntuu olevan täällä niin kansan tapa eikä mitään kuluttajansuojaa ole, joten siten esim. väitteet aidsin parantamisesta meditoiden eivät ole sen kummempia kuin muutkaan mainokset täällä.)

    Se lähinnä hämmentää, miten jotkut länkkärit täällä niin hurahtavat. Tai no, hurahdetaanhan sitä kotimaassakin, mutta silti... täällä se vaan on niin räikeää ja helposti erotettavaa, miten rahaa koetetaan repiä jokaisesta vastaantulijasta mitä uskomattomimmin argumentein.

    Ja tuo terveydellä leikkiminen: En ymmärrä tuota lääkkeiden skippaamista. Puhumattakaan huumeiden vetämisestä täällä. Tai muuallakaan. Mutta sitä näkee täällä niin paljon ja oikeasti täällä ollaan hämmästyneitä, kun me emme vedä mitään kamaa. Hemmetti, täällä nyt kaikista maista viimeisimmäksi haluaisin tarkkaavaisuuteni karisevan.

    Mutta juuri sitä osa näemmä täältä hakee: tarkkaavaisuuden karistamista. Mikä tuntuu kummalta, kun itse koettaa nimenomaan täällä TARKENTAA näkymäänsä siitä, mihin maailma on menossa, mikä sitä pyörittää, miksi tietyt hyvät aloitteet kosahtavat kerta toisensa jälkeen jne.

    Myllään edelleen tuota turvallisuushakuisuusajatusta: minulle tarkentaminen tarkoittaa myös (joskin hitaana prosessina) turvallisuudentunteen lisääntymistä.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!