Seikkailijanaiset

Aamuhetki kullan kallis: muut nukkuvat tai pömpivät makuuhuoneessa ja minä olen koneella yksin. Hyödynnän sen siis bloggaamalla. Facebook-päivityksiä selaillessani huomasin, että eräs tuttavanainen miettii Puolaan lähtöä ja valjastaa porukkaa mukaansa. Kyseinen nainen on ihana, jotenkin lumoava, vaikka en häntä juuri tunnekaan (tai siis ehkäpä juuri siksi, ihmiset vaikuttavat aina paljon jännittävämmältä matkan päästä). Pieni tumma keijutyttö joka vaeltaa minne tahtoo ison koiransa kanssa ja laulaa ihanalla äänellä. Keksii myöhään illalla lähteä Suomenlinnaan ja yöpyy siellä taivasalla, reissaa ympäri Eurooppaa ja Intiaa. Tunnen ja olen tuntenut riippumattomia reissunaisia ennenkin. Heihin liittyy lähes poikkeuksetta saavuttamatonta, intiaaniprinsessamaista viehätystä: että joku uskaltaa ja haluaa reissata yksin, tuntematta itseään avuttomaksi ja yksinäiseksi. Yksi näistä vaeltajista, varsinainen seikkailijatar, on nykyään kahden pienen lapsen äiti ja vaikuttaa meilien perusteella onnelliselta, kotinsa löytäneeltä. Se on jännä ja ilahduttava ajatus, että kodin voi löytää sekä Huippuvuorilta että paritalosta, elämäntilanteesta riippuen.

Syy miksi itse ihailen ja haikeilen (kateudesta ei voi puhua, tunteessani ei ole mitään pistävää tai pahansuopaa) tuollaista elämäntapaa on se, että olen itse ollut ihan nuoresta asti tavallaan hyvin turvallisuushakuinen, parisuhdeorientoitunut ja kotikeskeinen. Samalla minussa on ollut, ja on edelleen, vahva annos elämännälkää ja näkemisen ja kokemisen himoa, mutta en ole esimerkiksi ikinä matkustanut yksin. Ajatus tuntuisi ihan kummalliselta ja vähän hävettääkin tajuta, että olisin varmaan kartanlukijana ja metroreittien tulkitsijana ainakin ensin ihan änkkä: minulla on aina ollut jotenkin juuri sillä tavalla nörtähtäviä miehiä, että heille kaikki tuollainen on ollut luontevampaa. On jokseenkin noloa ja antifeminististä antaa miehen hoitaa ajattelu puolestaan, mutta toisaalta mitkään metrokartat eivät lainkaan kiinnosta minua ja on kätevää kun joku muu hoitaa käytännön ajattelun. Enkä sitten toisaalta tällaisessa tilanteessa pääse liikaa päsmäämään matkakumppania, se on joskus huono tapani.

Huomasin jo parikymppisenä, tai ehkä vieläkin aiemmin, ekalla reilillä, että pidän eniten Keski-Eurooppaan, yhteen kaupunkiin kerrallaan suuntautuvista kaupunkilomista, jossa kävellään paljon, käydään puistoissa ja museoissa ja litkitään illalla hillitysti punaviiniä (paitsi joinain iltoina vähän enemmän). Sillä ekalla reilillä olin nimittäin heti ihan hiilenä: minua ärsytti se typerä periaate, että joka kaupungissa ollaan vain muutama päivä, kun Eurooppa on täynnä kaupunkeja joissa saisi kulumaan viikon helposti. En osannut nukkua junissa ja sentin paksuisella makuualustalla unet jäivät muutenkin surkeiksi. Asuimme useampaan otteeseen vallatuissa taloissa, joissa ei ollut suihkua tai vessaa tai mitään muutakaan paitsi alkoholisoituneita ja harvahampaisia crust-punkkareita joita vähän pelkäsin. Ekalla reilillä sain myös jonkun ikävän mahataudin ja olin pari päivää ihan poissa pelistä (tämä sattui tietysti siinä kusisimmassa squatissa, jossa ei ollut edes vessaa). Ajatus siitä, että olisin sairastanut yksin, vieraassa maassa, olisi ollut sietämätön. Kälyni sai aikoinaan yksin Afrikassa reissatessaan malarian ja hän kuumeili yksin leirintäalueen teltassa ja hallusinoi vuoron perään koko perheensä ympärilleen. Onneksi leirintäalueen pitäjät hoitivat häntä, mutta koko juttu kuulosti todella hyytävältä (erityisesti nyt, luettuani Kuukausiliitteen malaria-jutun, kamala tauti!).

Kun sitten matkustin ekaa kertaa nykyisen mieheni kanssa Prahaan, säästettyäni rahat työskentelemällä öisin Postissa, olin seesteinen. Juuri sellainen matkailu tuntui omalta, että talviaikaan hypätään vähän lämpimämmän ilmanalan kulttuuriin, välikausitakkikauteen, yövytään hotellissa ja kävellään koko päivä kaupungilla. Sitä mallia lomamme ovatkin noudattaneet, emme käytännössä ikinä matkusta kesällä vaan esimerkiksi varhaiskeväällä, kun Wienissä kukkivat jo magnoliat ja Barcelonassa on appelsiinikausi.

Luin vähän aikaa sitten jostain lehdestä Vuokko Hovatan ja Anna Tuluston yhteishaastattelun. He kertoivat matkustaneensa aikuisporukalla, ilman lapsia Pietariin ja bailanneensa ja syöneensä hyvin. Se kuulosti ihanalta! Nimen omaan aikuisreissu, ilman jatkuvaa lasten tarpeiden ja vaateiden huomioonottamista. Omalla kohdallani tähän menee varmasti joitain vuosia, mutta en ole vieläkään hylännyt ajatusta tyttöporukalla tehtävästä matkasta Itä-Karjalaan. Seuraavaa oikeaa matkaa ei ole tiedossa, yritän painostaa hienovaraisesti muuta perhettä keväällä tehtävään Köpiksen reissuun, saa nähdä.