Alkuvuosi on mennyt aikamoisen matalalennon merkeissä. Vakavaa tylsistymistä kotiäitinä oloon, huolia, yksi iso pettymys työnhakurintamalla. Nyt elämä näyttää valoisammalta, joskin edelleen jännittävältä. Olen menossa töihin ja muitakin muutoksia on tulossa ja mietinnässä, olemme esimerkiksi vakavissamme alkaneet katsella uutta asuntoa, kaksio on käymässä meille pieneksi. Onneakin on, paljonkin, mutta osittain vielä huoliin käärittyä onnea. Samalla tiedostan että nämä ongelmani ovat aikamoisia luksusongelmia, (äiti on iskostanut minuun vakaan ongelmienivähättelyn tavan, aina kun valitan hänelle huoliani, äiti ottaa esille oman, todella paljon raskaamman ja traumaattisemman elämänsä ja vajoaa syvälle itsesäälin itkuntuhruiseen mereen. Olen pikku hiljaa oppimassa sen, etten puhu äidille ongelmistani. Tämän alkuvuoden teema on muutenkin ollut "puhuminen on yliarvostettua", mistä lisää myöhemmin) ei avio- tai rahahuolia, ei edes terveysongelmia, lähinnä epämääräistä tyytymättömyyttä ja siitä kummunnutta muutoshalua ja siitä kummunneita uusia huolenaiheita.
En edelleenkään halua näitä elämäni tulevia muutoksia tänne Lupiiniin sen tarkemmin eritellä. Muutenkin elän sulkeutumisen ja hiljentymisen aikaa, oma avoimuuteni taitaa olla kausiluontoista laatua. Olen viime aikoina määritellyt rajojani jämäkästikin ja reagoinut mahdollisiin tunkeutumisyrityksiin sulkemalla oven, tapa joka minua on muissa ihmisissä aiemmin häirinnyt paljonkin. Nyt osaan suhtautua tuohon paremmin, enkä enää kuvittelekaan esimerkiksi lähettäväni kellekään, mielestäni ongelmien suossa painivalle ystävälle jotain "herättelevää" sähköpostia, joka oli minulle aika yleinenkin malli vielä vuosi-pari sitten mutta näyttäytyy nyt raivostuttavana väkisin rynnimisenä. Koko se kuvio, että toinen ikäänkuin tuohtuu läheisensä ongelmista tai suruista ja alkaa ratkoa niitä ja vieläpä loukkaantuu, kun ratkomiseen ei suhtaudutakaan kiitollisesti, muistuttaa ihan liikaa äitini ongelmanratkaisumalleja. Itse asiassa en nykyään usko, että pahoja, riippuvuusperäisiä ongelmia (kuten alkoholismi) lukuun ottamatta ihmisten halusta ratkoa toisen ongelmia päällekäyvästi omasta viitekehyksestään käsin on mitään muuta kuin haittaa. Ei ole kyllin pehmeää ja hyväntahtoista tapaa esittää muutosehdotuksia toisen elämään, ettei siitä pahastuttaisi. Ja tämän sanon ihan omasta kokemuksestani, olen nimittäin nimenomaan ollut se ärsyttävä herättelijä joka kuvittelee olevansa pätevä ulkopuolisena ratkomaan toisen ihmisen ongelmia.
Omaan perusluottavaisuuteeni tai sen vähenemiseen ja sitä kautta haluttomuuteen kirjoittaa Lupiiniin elämäni tapahtumia vaikuttaa vuodenvaihteessa tapahtunut paha riita ihmisen kanssa, jota en tosin pitänyt ystävänäni mutta jonkinlaisena kaverina kumminkin. Olin samaan aikaan järkyttynyt hyökkäyksen vihamielisyydestä enkä kuitenkaan lainkaan yllättynyt, olin jo pitkään aavistanut että jotain sellaista tapahtuu. Ja samalla tajusin, että minun olisi pitänyt luottaa intuitiooni heti ensimmäisellä tapaamisella, on olemassa tiettyjä, selkeitä merkkejä joiden perusteella pystyy heti sanomaan, voiko toiseen solmia minkäänlaista lämmintä suhdetta vai muuttuuko tuttavuus hetimiten omituisen hautomisen ja kyräilyn sävyttämäksi. Mutta joskus kaveriutumisen motiivit ovat kummallisia ja mysteerejä itsellekin; mielenkiintoa, halua tarjota toisenlaista mallia, ehkä aavistuksen säälinsekaista myötätuntoakin. Sosiologiystäväni puhuu usein "punavihreästä kuplasta" jossa minä ja ystäväni elämme. Siinä kuplassa tulee usein unohdettua, miten erilaisia tapoja ihmisillä on vaikkapa vanhemmuuden suhteen ja koettua jonkinlaisia tällejä todellisuuden kanssa. Toisaalta olen ollut tästä erottautumisenhalustani aina myös tyytyväinen ja tämän välirikon jälkeen yhä tietoisempi sen suhteen, millaista seuraa myös äitinä haen.
Koska olen alkuvuoden pyöritellyt käytännön asioita, huolia, elämänmuutoksia ja tulevaisuuden järjestelyjä mielessäni, olen kärsinyt tapojeni vastaisesti jonkinlaisista univaikeuksista. Olenkin kehittänyt pari hyvää unentulo-visiota, joilla ajatukset saa kätevästi käännettyä pois omista, samaa kehää vellovista ajatuksista. Ensimmäinen on "rokokoopuku muovista" -visio, vanha tuttu jo nuoruuden ajoilta. Siinä alan yksityiskohtaisesti kuvitella oikein röyhelöistä ja kruusattua naisen rokokooasua, joka on tehty kokonaan läpinäkyvästä muovista (tämä kuulostaa vähän pervolta mutta ei ole sitä. Visiosta on olemassa myös paperiversio), mietin tarkkaan, miten korsetinreuna on kantattu ja mitä materiaalia alushameen helma on, millaiset ovat läpinäkyvät kengät ja sitä rataa. Nukahdan aina ennen kuin ehdin varsinaiseen pukuun, koska keskityn alushameeseen niin yksityiskohtaisesti. Toinen visio on hiukan morbidin kuuloinen "todistajansuojeluohjelma". Siinä on nainen, joka pakenee jotain vainoajaa tai vaaratekijää muuttamalla koko ulkonäkönsä, nimensä ja asuinpaikkansa. Yleensä ehdin kampauksen ja pukeutumistyylin muuttamisen lisäksi visioimaan asunnon (jonka pitää olla samaan aikaan mahdollisimman turvallinen ja anonyymi, tyyliin kerrostalokaksio Karakalliossa) ja sitten uni voittaa.
Ensi lauantaina on sukujuhlat, ensimmäiset juhlat pitkään aikaan. Odotan niitä ilolla, juhlien järkkäily on kotirouvana olemisen parhaita puolia. Mietimme lähiruokateemaa, mutta pääruoka on vielä keksimättä. Tällaisia pieniä, sopivan kokoisia ongelmia on ihanaa miettiä.
Kirjoitit taas hyvin ja asiaa. Kiitos. <3
VastaaPoistaVaikutat monessa mielessä seestyneeltä, onnittelut siitä! On tavallaan ihan tervettä pitää yllä joitain 'rajoja', oman olon mukaisesti. Tietty itse itsekkäästi tykkään Lupiinin jutuista ja nautin niistä, toivon niiden jatkuvan. :) :)
VastaaPoistaItsekään en oikein usko, että 'rynnimällä' voi muuttaa tai edes auttaa ihmisiä. Esimerkiksi alkoholiongelma tms. on sellainen, että kaikki lähtee lopultakin siitä ihmisestä itsestään, omalla aikataululla. Kukaan ei voi syöttää toisella motivaatiota, kukaan ei voi pakottaa/raahata aikuista ihmistä jonnekin katkaisuun. Tämä vaan esimerkkinä. Joskus vaatii suurta kypsyyttä ja luottamusta antaa ihmisen tehdä omia ratkaisujaan ja kypsyä toimintaan.
Tavallaan kurjaa, jos avoimuus on ollut jollekin ihmiselle materiaalia riidan rakentamiseen..! :( Varmaan siitä seuraa petetty olo. Kai osittain siksi kun olen itse lapseton, niin en aina jaksa tajuta sitä intohimoa ja oikeassa olemisen vimmaa, joka jotkut ihmiset saa valtaansa kun heistä on tullut lapsiperhe. Toisten toimintatavat tuomitaan.. ei suostuta näkemään, että me KAIKKI elämme erilaisissa tilanteissa!
Yksi aika raivostuttava juttu mielestäni on tämä kestovaippoihin 'pakotus'. Olen nähnyt omassa lähipiirissä, kuinka synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivää ihmistä on lyöty siitä, kun ei hän _jaksa_ vauvan tulon lisäksi nyt enää kauheasti miettiä ekologisia vaihtoehtoja. Tai tehdä vauvan ruokia alusta loppuun itse. Tai imettää kahta vuotta.. Tuntuu kuin ihmiset arvioisivat toisia oman itsensä mukaan: 'MULLA ei ollut mitään ongelmia synnyttää/päästä takaisin mittoihin 3 kuukauden sisällä/työllistyä ennen kuin vauva oli puolivuotias/ekovaippailla ja perustaa kommuuni siinä sivutöiksi - niin ei voi SULLAKAAN se asia olla ongelma.' :(
Vaikka totuushan on että tässä maailmassa yhdelle yksi asia on vaikea ja toiselle toinen. Meillä on myös erilaisia stressin-, paineen- ja muutoksensietokykyjä. Kun sen vain jaksaisi muistaa..
Mietin nykyisin paljon myös sitä, kuinka paljon ystävyys kestää. Missä menee se raja kun toista on loukattu liian pahasti. Voiko kaiken harsia kokoon?
Ja nyt mun pitää kiittää suklaahirviötä, koska mun päähän tuli hirmuisesti ajatuksia Lupiinin tekstistä, mutten osannut sanoa niitä - onneksi suklaahirviö osasi. <3
VastaaPoistaMielenkiintoinen pohdinta kaikkinensa. Itse tarraan siitä pieneen yksityiskohtaan, kuitenkin isoon asiaan.
VastaaPoistaSanasi tuosta ystävyydestä ja "herättelysähköposteista", vai millä nimellä sitä nyt kutsuitkaan, sai kellot kilisemään. Minä olen ahdistava analyytikko ja ratkaisumallien tarjoaja myös ystävilleni tilanteissa, joissa he selkeästikin tarvitsisivat kuuntelijaa eivätkä tehokkaiden vaihtoehtojen tarjoajaa. Tajuan sen nykyisin selvästi ja yritän muuttaa omaa käytöstäni. Jotenkin olen vaan kokenut tähän asti, että olen oikeasti aito ja todellinen ystävä, kun kuuntelen niin tehokkaasti, että osaan kysyä, kyseenalaistaa ja tarjota ratkaisumalleja. Ihan tärkeä asia sekin, jossain vaiheessa prosessia, mutta yleensä silloin kun minä olen jo ehdotuksieni kanssa vauhdissa, toinen on vasta sulattelemassa asiaa, eikä valmis etenemään mihinkään ratkaisuun.
Kyse ei ehkä ole samasta asiasta, mutta niin paljon tämä oma käytösmalli on pyörinyt mielessä, että reagoin kirjoittamaasi ja työstän asiaan ehkä hieman aktiivisemmin..
Mitä tulee törmäyskurssiisi kavereiden kanssa ja ilmeisesti äitiasiasta, olen tietyllä tapaa helpottunut itse siitä, että omat mammakontaktini ovat vain ja ainoastaan ystäviäni. Jotka eivät sitten ihan samassa tilanteessa ole, lapset vanhempia jne. Toki kaipaan samassa tilanteessa ja samalla aaltopituudella olevia mammaystäviä, mutta ne yritykset, joita olen viritellyt ovat kyllä aika katastrofihakuisia. Jos yhdistävä tekijä on vain äitiys ja lapsi, siinä on niin monta mahdollisuutta mennä harhaan ja päätyä vertailulinjalle, että minusta on parempi keskittyä muunlaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Esimerkiksi mieheni parhaan ystävän vaimo on samassa tilanteessa kuin minä, olemme jopa lapsen kummeja. Mutta minun (eikä hänenkään) mieleen ole tullut tässä reilun vuoden aikana harrastaa vauvatreffejä tai edes keskusteluja. Niin eri linjoilla olemme selkeästi niin monen asian suhteen.
Päivi, <3 itsellesi!
VastaaPoistaSuklis, rajojen määrittely tuntuu olevan niin monelle naiselle vaikeaa, että sitä systeemiä opetellaan puoli elämää. Esim mua ei muistaakseni kasvatettu erityisen nöyräksi tai kiltiksi, mutta silti kamppailen noiden miellyttämistarpeiden kanssa edelleen, tosin paljon vähemmän. Jonkinlainen peruspelko hylätyksi tulemisesta on melko lailla laantunut; tähän on varmaan vaikuttanut oma perhe, koska muistan vielä pari vuotta sitten olleeni paljon alttiimpi tulkitsemaan ihmisten mielialoja ja kommentteja itseeni kohdistuneiksi, peilasin omaa pelkoani muihin. Tämä on vähentynyt hirveästi ja voih kuinka rauhoittavaa se on! Muiden ongelmiin on hirveän vaikeaa ja riskialtista lähteä puuttumaan. Olen kerran puuttunut läheisen ystävän ryöstäytyneeseen alkoholinkäyttöön ja silloin tein homman varmaan ihan väärin. Ystävä oli niin oman häpeänsä mankeloima, että etääntyi meistä muista mahdollisimman tehokkaasti, eivätkä välit ole ikinä palautuneet ennalleen. Se oli surullista ja varmaan hyvin yleistä juuri riippuvuusongelmissa.
Nuo äitiyden syyllistävät ja pakottavat käytänteet ärsyttävät minuakin kovasti. Sinällään hyvät asiat kuten kestoilu ja imetys toimivat helposti äideille jonkinlaisena kilpailemisen ja oman hännän nostamisen välineinä. Sellainen "minä kyllä synnytin vauvani ilman kivunlievitystä joten kaikkien muidenkin pitäisi" ja "minä heräsin 10 kertaa yössä imettämään, en ymmärrä miksi joku ei sellaista jaksa, itkettää korvikeruokittujen vauvaparkojen puolesta" on tosi empatiakyvytöntä läppää. Muutenkin marttyrointi on ihan kamala piirre äitiydessä ja ihmettelen, eivätkö naiset ole saaneet siitä tarpeekseen jo omassa äitisuhteessaan. Eräs ystävä kirjoitti Facebookissa tosi hienosti: (lainaan sua, Tee, koska oot vaan niin ihku ja fiksu:) (...) ajattelen et marttyyrit ja uhrautujat ja sädekehän kiillottajat on HUONOJA kasvattajia. Mun mielestä sellaset pitäis ehdottomasti pitää kaukana aikuisistakin, mut lapsista nyt ihan erityisesti. Tuolleen kelaan itsekin, martsailulla ei saavuteta kuin uusia ahdistuneita sukupolvia.
Mama M, jep, mulle on ollut kova ja pitkä koulu oppia eroon kaikesta "herättelystä". Yksi ystävä sanoi joskus fiksusti, että jos toinen kertoo ongelmistaan, on kaikkein sensitiivisintä alkaa olla heti ratkomatta niitä omasta näkökulmastaan käsin, kun henkilö itsekään ei niitä osaa ratkaista. Selkeä avunpyyntö on tietysti eri asia, mutta pyytämättä tulleet "olen tässä pohtinut elämääsi ja minulla olisi seuraavia parannusehdotuksia"-tyyliset viestit aiheuttavat automaattista vastustushalua ja sitä kautta hirveää etääntymistä, että ihmiselle, joka suhtautuu elämänhallintaasi tms skeptisesti, ei enää vahingossakaan halua näyttää heikkoa puoltaan. Ja ystävyydessä, jossa aina vedetään hyvinmenee-linjaa, ei ole kovin paljon järkeä. Olen itse varmasti sabotoinut menneisyydessä joitain ihmissuhteita liiallisella puuttumisella ja vieläkin harmittaa.
VastaaPoistaJoo, ihan pelkkään äitiyteen perustuvat ystävyydet voivat parhaimmillaan olla vähän työkaveri-tyyppisiä kevyempiä ja siten mukavia virityksiä ja pahimmillaan ampua itseään jalkaan. Kyseinen välirikko oli jälkimmäistä sorttia; kaksi täysin erilaista, eri maailmassa elänyttä ja toistensa kommunikaatiota ymmärtämätöntä ihmistä yritti bondata pelkkien numeraalisten (ikä, lasten ikä) faktojen kautta. Opin tässä kahakassa myös itsestäni: toimin varmasti itsekin väärin, etenkin pahasti loukattuna, ja samalla näin, miltä itse voin pahimmillani vaikuttaa; minussakin on nimittäin olemassa vahvan suojeleva puoli, joka aiheuttaa ajoittaisia ylireaktioita. Ihmiset toimivat joskus peileinä itseen ja opettavat sitä kautta, että tuollaiseksi en ainakaan halua tulla, en halua suhtautua lapseeni kontaktia ottavaan kaksivuotiaaseen bussissa potentiaalisena uhkana tai syytellä yksivuotiaan äitiä siitä, että lapseni olisi tunnin leikkitreffien (yök tuota sanaa) jälkeen "viikoiksi traumatisoitunut". Voin vain kuvitella, miten vihamielisenä ja uhkaavana maailma näyttäytyy ihmiselle, joka näkee asiat näin. Ja samalla tunnen edelleen syyllisyyttä omasta tajuamattomuudestani ja olen pahoillani siitä, ettei asiaa otettu puheeksi kanssani vaan revittiin auki vieraalla areenalla, kuukausien jälkeen. No, se siitä, mutta tuo jätti kyllä omaan luottavaisuuteeni todella syvän haavan ja valitettavasti vahvisti ennakkoluulojani tietyn "kotiäitityypin" suhteen, ja tästä ennakkoluulosta toivuskeluun menee hetki aikaa.