Ajatuksia kotiäitiydestä ja elämänmuutoksista

Facebookissa ystävä harmitteli lapsesta äitiin tarttunutta flunssaa ja pohdiskeli, kuinkahan monta täyttä työviikkoa tänä vuonna saa täyteen. Tsemppaavien ja myötäelävien kommenttien joukossa oli yksi, lakoninen miehen toteamus: "Alle kolmivuotiaan lapsen paikka on kotona". Näin punaista ja niin näytti näkevän moni muukin. Kommentteja kertyi, mutta tämä tahditon mieshenkilö ei tullut piiruakaan vastaan (kuten naiset usein väittelyissä tekevät) vaan korosti omahyväisesti omaa koti-isyyttään. Jossain vaiheessa oli pakko lopettaa vänkääminen, Facebook ei ole alusta millekään periaatteellisille väittelyille etenkään kenenkään toisen seinällä. Luulen, että osa tuota tökeröyttä oli juuri kommentoijan sukupuoli: luultavasti jokainen vähänkin empatiakykyinen äiti kantaa omista valinnoistaan juuri sen verran syyllisyyttä, että osaa asettua toisen asemaan ja tajuta, ettei lastenhoidossa ole mitään yhtä, jumalan määräämää totuutta. Ellei sitten kyseessä ole Nina Mikkonen tai anonilli blogien kommenttilaatikossa (hykertelen taas tyytyväisyyttäni siitä, että olen jo vuosia sitten blokannut Lupiinista anonyymikommentit: ei urpoja puska-ampujia ikinä meitsin kommenttilaatikossa!). Tästä muistuu mieleeni toinen Facebook-huomio, jossa eräs ystävä oli menossa katsomaan sairaalaan äitiä ja vauvaa ja oli viemässä tuliaisiksi piccolopulloa samppanjaa. No, eikös joku äijä ollut siellä moralisoimassa että "alkoholi menee suoraan äidinmaitoon, ja sitten maidossa voi olla jopa 20 prosenttia alkoholia." Meinasin melkein kommentoida, että hei, kiitos mahtavasta liikeideasta, alankin tehtailla lähituotettuja valkovenäläisiä omasta maidostani, jos keho tosiaan toimii noin. Kaikki imettäneet äidithän tietävät, että alkoholi ei muuta äidinmaitoa viininvahvuiseksi sitten millään.

Nyt kun Lipsi on aloittanut tarhassa, olen ainakin juuri tällä hetkellä sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä koko perheelle. Lipsi on sopeutunut tarhaan niin hyvin, että hoitajatkin ovat erikseen kehaisseet, vaikeampaa sopeutuminen on ollut minulle. Lipsillä on jo tarhakavereita ja tarharutiinit. Syöminen on vähän takkuillut ja unille menemiseen menee aikaa, mutta niin se on ollut kotonakin. Ja rehellisyyden nimissä, tämän uskallan tunnustaa puhuttuani ystävän kanssa ja tunnistettuani ihan samoja keloja, että olen helpottunut, kun joku muukin luo Lipsille rutiineja. Rutiinit eivät ole äitinä mitenkään vahva puoleni, valitettavasti, meillä ei noudatettu kellontarkkoja ruoka- tai uniaikoja tai jaksettu tiettyinä hetkinä panostaa lapsen aktivoimiseen. Nämä ovat varmaan omistautuneen kotiäidin silmissä tosi raskauttavia seikkoja, mutta onneksi meille epätäydellisillekin äideille sallitaan lisääntyminen, rakastammehan mekin lastamme vaikka emme ostakaan heille kolmea erilaista hammasharjaa jo vauvaikäisenä ja käytä hereilläoloaikaamme jatkuvaan preppaamiseen. Muutenkin tunnen joskus syvää turhautumista lapsen jatkuvaa koulimista kohtaan: jos joku asia on alkanut sujua hyvin, ei vaan jaksaisi heti alkaa repiä asiaa aivan toiseksi. Tämä koskee meillä esimerkiksi tuttipulloa: Lipsi on tuttipullotyttö edelleen ja tunnen asiasta aina väliin huonoa omatuntoa ja aina väliin eksyn myös lukemaan tuomitsevia juttuja tuttipullon käytöstä, mutta sitten kohautan harteitani. Tuskin se sitä enää eskarissa syö. Tuttia Lipsi ei ole syönyt hampaiden tulon jälkeen (hän alkoi hylkiä sitä itse joten minulla ei ole tähän osaa eikä arpaa) ja ihan helpottavaa niin, ei tarvitse sitten jossain vaiheessa käydä läpi uuvuttavaa luopumistaistelua. Mutta silti katson oikeudekseni ärsyyntyä kirjoituksista, joissa tutin käyttö tuomitaan jonkun äidin toimesta ja verhotaan tuomitseminen "ihmettelyksi" siitä kun perhekerhossa taaperolla on tutti suussa, hui. Siinä vaiheessa tekisi mieli kehottaa ihmettelijää hommaamaan se paljon puhuttu elämä, vaikkapa jotain päänsisältöä äitiyden ulkopuoleltakin.

Minua alkoi kotiäitiyden loppuvaiheessa vaivata voimakkaasti ajatus siitä, että en osaa ottaa tästä kaikkea irti. Silmäiltyäni mammablogeja, joissa lapsen vaatteet on viikattu värijärjestykseen maalaisromanttiseen Ikea-hyllyyn, tajusin, etten osaa enkä halua osata tietynlaista äitinä olemisen tapaa, tuntisin itseni falskiksi, epärehelliseksi ja jonkinlaista syvintä itseäni pahasti petkuttavaksi ruvetessani täyspäiväiseksi söpöstelijäksi. Ilmiselvästi joku tulee onnelliseksi vaatepinoista ja nettishoppailuista, onnea heille, mutta minä en. Kotiäitiys on muutenkin viiteryhmänä aivan liian laaja minkäänlaiseen yleiseen samaistumseen ja kun lähimmät äitiystävät alkoivat suuntautua takaisin työelämään, alkoi oma elämä tuntua todella tyhjältä ja jotenkin ontolta. Päivästä toiseen siivoamista, luuttuamista, syöttämistä, pukemista, hajanaista nettisurffailua, vaeltelua kaupungilla. Perhekerhot ja muskarit täyttämässä vain murto-osan ajasta. Kun tyhjyyden tunne alkoi muuttua ja syvetä ja muistuttaa masennusta, hakeuduin aktiivisesti työelämään. Vaikka tässä kyseisessä tapauksessa tulotasomme ei noussut ja elämään tuli kosolti säätöä ja sählinkiä ja liikkuvia osia, elän mieluummin multitaskaten ja hiukan stressaantuneena kuin sohvalle nujertuneena kotirouvana. Tiedän hyvin, että monille kotonaolo lasten kanssa on ihana elämänmuutos jota haluttaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään ja itsestäkin ajatus vapaasta kesästä mökkeineen Kauppatoreineen tuntuu houkuttelevalta, mutta talvi ja kaamos pelkkää lapsiarkea raskauttavalta. Nämä ajatuksethan eivät tietenkään muuta sitä tosiseikkaa, että perheen lisääntyminen on ajankohtainen juttu, jotenkin kuvittelen että vauva-arki toisen on taas ihan erilaista, etenkin kun aion pitää Lipsin osittaisessa päivähoidossa silloinkin. Tällaistahan pitävät jotkut aivan hirviömäisenä ratkaisuna, minä ja tuntemani kahden lapsen vanhemmat taas hyvänä ja toimivana ja luotan luonnollisesti jälkimmäiseen.

Ehkä kotiäitiyden pitkässä jatkumisessa minua pelottaa myös ajatus miehen ja naisen maailmojen ajautumisesta täysin erilleen. Tiedän useampiakin perheitä, joissa maksellaan valtavaa asuntolainaa ja mies tekee siksi pitkää päivää, reissaa jatkuvasti ulkomailla ja koko kodin pyörittäminen on kotiäidin harteilla vuodesta toiseen. Toimii varmasti aikansa ja henkilöstä riippuen pidempäänkin, mutta entäs sitten kun nainen kuitenkin jossain vaiheessa lähtee takaisin työelämään? Miten kotityöt silloin jaetaan? Tuntevatko mies ja nainen enää toisiaan? Tunteeko mies lapsiaan? Voi olla että tunteekin, si sillä, itselle tuo kuvio näyttäytyisi vain tosi raskaana. Itse en kestäisi edes sellaista ratkaisua, että lapsenhoito olisi jaettu miehen ja naisen välillä siten, että nainen tekee aamu- ja mies iltavuoroa, lapsi on kotihoidossa mutta näkee vain yhden vanhemman kerrallaan. Haluan elää perheenä.