Iästä ja sellaisesta

Mietin tänä aamuna, onko jonkinlainen ominaisikä kullekin omansa? Että tunteeko jossain vaiheessa erityisesti elävänsä elämänsä parasta aikaa ja tuoko joku tietty ikä parhaiten jotkut persoonallisuuspiirteet esiin? Ja voiko tätä tarkastella vasta kun elämä on eletty loppuun, koska voihan se elämän kulta-aika tosiaan koittaa vasta eläkkeellä?

Kävimme taannoin ystävän kanssa valokuvamuseossa, jossa oli esillä jonkun taideoppilaitoksen valokuvauslinjan lopputöitä. Kuvaajat olivat suunnilleen ikäisiämme, kolmekymppisiä ihmisiä, joukossa yksi tuttu, jonka itse rakennettua purjevenettä ja sen matkaa Itämerellä kuvaava kooste oli kerrassaan hymyilyttävä kaikessa pelle peloton -henkisyydessään. Tämä tuttava oli jo nuorena tunnettu siitä, ettei hän tarvinnut rahaa juuri mihinkään vaan onnistui aina reissaamaan ja syömään ilmaiseksi. Aikoinaan hän asui keskustassa miniyksiössä, jossa ei ollut hellaa. Eräänä yönä hän löysi kotikadultaan hellan, kuin tilauksesta. Ja pääsi niin Roskildeen kuin Pori Jazzeillekin sisään ilmaiseksi jollain ihmeellisellä pokalla. Tuo rahatta pärjääminen näkyi kuvaprojektista edelleen, tosin olen bongannut hänen kuviaan myös Kotiliedestä ja kuullut, että hänellä on lapsi.

Kuvia katsellessa ystävä sanoi, että jokaisella iällä on omat odotuksensa ja vaatimuksensa ja tuntuu siltä, että juuri kun on oppinut elämään jonkinlaista odotusten mukaista nuoren aikuisen elämää, siirtyy osa ystäväpiiriä kiireen vilkkaa jo seuraavaan ruutuun, "oikeaan" aikuiselämään. En aivan tarkalleen hahmottanut kommentin kaikkia vivahteita, mutta se kiehtoi minua kovasti. Olen nimittäin itse ollut aina jossain määrin hukassa ja kyvytön siinä mielikuvien "nuoret aikuiset" -maailmassa. Olen ollut aina seurustelu- ja kotikeskeinen ja tavallaan melko keskiluokkainen, en ole viihtynyt baareissa pilkkuun asti ja kaivannut kunnon yöunia. Enkä ole osannut pelata tyylillisesti mitään hipsterijuttua ollenkaan, en hahmota ironiaa vaate- tai sisustusvalinnoissa vaan pidän jättirillejä ja himonussijaviiksiä tosikkomaiseen tapaani yksinomaan rumina. Enkä ole koskaan uskaltanut liftata tai matkustaa yksin, tai edes lähteä vaihto-opiskelijaksi. Tai edes muuttanut kaupunkia helsinkiläistymisen jälkeen, vaikka Tampereella olisi ollut unelmieni koulu. Asuin samassa asunnossakin yhdeksän vuotta ja nyt asun (toistaiseksi) toisella puolella katua, tuo entinen koti ikkunastani näkyen. Nyt, kun olen jo yli kolmenkymmenen ja perheellinen, tunnen syvää rauhaa, kun minulta ei odoteta erityistä radikaaliutta elämäntapojen suhteen. Kukaan ei vittuile minulle hulppeasta asumisesta tai siitä, että ostan joskus naistenlehden (paitsi etten enää osta, naistenlehdet ovat ihan paskoja. Niissä jutut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaa kunnolla ja muotijutut ovat ihan totaalisen evvk. Ainoa hyvä naistenlehti on Kodin kuvalehti, tämä kuvatkoon sitä, millainen mummo sisälläni asuu).

Sisäinen tätiyteni: jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä huolestuneisuus, turvallisuushakuisuus, mieltymys mukaviin kenkiin, puutarhanhoitoon ja mummomaisiin liikuntalajeihin on tässä iässä ihan eri tavalla sallittua kuin ennen. Vaikka suhtaudunkin nuori trendikäs kalliolainen -odotuksiin kapinallisesti ja koin oman parikymppisen tätimäisyyteni osittain aktiiviseksi protestiksi etenkin radikaalipiireissä joissa silloin liikuin, on hirveän vapauttavaa kun ei tarvitse äänekkäästi olla yhtään mitään. Toisaalta olo on vähän luopiomainen, koska samastun intuitiivisesti aina erilaisiin vähemmistöihin ja pidän liiallista ryhmään kuulumisen tarvetta paitsi nautamaisena myös vaarallisena käytöksenä.

Kävin lyhyen, mutta intensiivisen ikäkriisin läpi harkitessani muutaman hetken, pyrkisinkö Taikkiin maisteriohjelmaan. Katselin ennakkotehtävää (essee ja portfolio) ja mietin, että saisin aika nopeasti rutattua jotain kasaan. Sitten mietin, mitä lisäarvoa saisin jatko-opinnoista (jonne sisäänpääsy olisi äärimmäisen epätodennäköistä)? En kuvittele olevani omalla alallani huippua, tykkään tästä "hyvä keskinkertaisuus" -identiteetistäni ja tuskastun lievästi kun minua yritetään tsempata tai jauhetaan jatkuvasti piilevästä potentiaalistani. Eiköhän se olisi jo tullut tässä iässä esiin? Ja sitäpaitsi sellaisessa puheessa on aina jotenkin alentuva sävy, ihan kuin olisin vähän reppana alisuoriutuja jonka kannattaisi lukea pari elämäntaidonopasta ja tähdätä kohti huippua. Ei kiinnosta, näin perheellisenä, en halua elämää täynnä ylitöitä ja hektistä suorittamista. Niinpä jätin pyrkimisen väliin, säästin pari euroa postikuluissa tajuttuani, että tuo Taik-hairahdus oli sellainen impulsiivinen päähänpisto, jota minulle tapahtuu joskus suurien elämänmuutosten siivittämänä (viimeksi pyrin Taikkiin aloittaessani edellisessä työpaikassani). Oli kauhean helpottavaa siirtää työmaccini latausikkunassa killunut Hakijan opas -pdf roskakoriin! Ei minun tarvitse pyrkiä minnekään, ei tarvitse enää käydä koulua ja sumplia elämää opintotuella! Minulla on ihan oikea ammatti, joka on työnäkymiltään suhdanneherkkä, mutta kuitenkin oikea, selkeä ammatti, jota haluan tehdä. Enkä juuri nyt ehdi enkä jaksa siirottaa itseäni useampaan suuntaan enää, äitiyden, työn ja sen sellaisen yhdistäminen on ihan riittävästi minulle.

Uusia tuulia on luvassa muilla rintamilla. Olemme pistämässä kohta asuntomme myyntiin, emme vain enää mahdu kaksioon. Kolmioita on haluamillamme alueilla todella vähän tarjolla ja olemmekin laajentaneet tajuntaamme hyväksymällä mahdollisiksi asuinalueiksi sellaisia, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitella. Jos päädymmekin asumaan vaikka Itä-Pasilaan, saamme varmasti kuulla asiasta runsaasti irvistelyjä, kuten L ennusti. Mutta eipä se irvistely toki esteenä saa olla suurille elämänvalinnoille. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani tajusin, että olen hämmentävän hyvin, kivuttomasti ja vähitellen irrottautunut ihmissuhteista, jossa ilkeys ja piikittely ovat jatkuvasti läsnä ja jokaisesta interaktiosta jää kummallinen jotenkin tahmainen, semiloukkaantunut maku suuhun. Viestitänköhän itse joskus samanlaista piikikkyyttä? Ehkä en, mutta en arvosta myöskään omaa passiivis-aggressiivista tapaani kuittailla kautta rantain vaan toivoisin aina olevani suora. Toisaalta olen saanut suoruudesta aikamoisia tällejä pari kertaa. Joskus, elämäntilanteiden muuttuessa ihmissuhteet vaan harsuuntuvat itsekseen kun kumpikin tajuaa simultaanisesti, että tuon kanssa ei vaan suju. Ja sitten on erikseen niitä ihmissuhteita, joissa yhteydenpito väljenee vain käytännön syistä, ilman että kummallekaan jää murjottavaa ja kyräilevää oloa. Onneksi suuri osa ihmissuhteistani on juuri tällaisia, lämpimän skitsoamattomia. Tämäkin on näitä aikuisuuden ja oman, kasvavan tätiyden hyviä puolia: ei ole enää niin neuroottinen, että tulkitsisi toisen käytöksen aina itseensä kohdistuvaksi vaan tajuaa jo omien elämänmuutostensa kautta, että joskus ehtii nähdä enemmän, joskus vähemmän. Ja mikä tärkeintä, ei pyri muuttamaan toista tai inumaan kaikenkattavaa samanmielisyyttä ja sielunkumppanuutta toiselta, vaan sietää sen, että ihmiset ovat erimuotoisia palasia jotka kohtaavat joissain paikoissa ja joissain ei, eikä minkään ihmissuhteen tavoite ole pyrkiä valmiiksi tehtyyn palapeliin.