Upshiftaajan uusi elämä

Nyt kun tätä työn ja perheen yhdistämistä on kulunut puolitoista kuukautta ja käytänteet ovat vakiintuneet, pitää todeta, että olen aivan mielettömän tyytyväinen! Multitaskaan onnellisena ja tehokkaana, työn ja tarhan ohella hoidetuksi tulevat asiat jotka ovat pitkään roikkuneet ilmassa, tylsät paperisouvit hoidetaan ajoissa, asuntokauppoja hierotaan, polttareita ja hääohjelmaa järjestellään. Eräs ystävä, joka joutui vuosi sitten pakkolomalle, lamaannuttavaan kotonaoloon ja paranemisen odotteluun murtuneen jalan takia sanoi, että energia synnyttää energiaa ja päinvastoin. Niin se menee minullakin. Nyt juuri tällä nimenomaisella hetkellä meininki on kyllä jo vähän turhankin hektistä: asuntokauppojen teko on hyvin stressaavaa kun niin montaa asiaa pitäisi miettiä ja harkita, omaa intoa ja asuntoihinrakastumista pitää toppuutella ettei turhaan pettyisi, saattaa käydä niinkin että luotettavalta vaikuttanyt myyjä alkaakin osoittaa outoja kieroilun tai ahneuden merkkejä ja sitä rataa. Pää pitää pitää kylmänä ja olla tarkka.

Kotona oleminen oli pitkään kivaa, erityisesti kesällä. Mutta kun kaksi parasta äitikaveria alkoivat siirtyä työelämään ja talvi roikkui niskassa, uusi raskaus oikkuineen pelotti ja elämä näytti loppumattomalta kestovaippapyykkikoneellisten jonolta eivätkä pitkät kävelyretket, joina on aikaa pysähtyä ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta aiheuttaneet muuta kuin väsynyttä tyhjäkäyntiä ja joutenolon tunnetta, oli vaan aika muuttaa suuntaa. Ja onneksi uskalsin ja näin vaivaa! Minulle pääaikainen kotona olo kun ei vaan sovi, en usko että pärjäisin kovin hyvin etätyöläisenä, kaipaan työyhteisöä ja selkeää struktuuria. Tällainen työhön kaipaaminen ja rutiineihin mieltyminen tuntuu joskus hämmästyttävän ihmisiä kovasti, kun nykyään on jonkinlainen perusoletus että kaikki haluavat downshiftata, muuttaa maalle ja viljellä tomaatteja. Tomaatteja minäkin haluan viljellä ja yritän pitää huolta, että elämässäni riittää tulevaisuudessakin siihen aikaa, mutta muuten tapahtumattomuus muuttuu mielessäni nopeasti ahdistavaksi. Tämä on luultavasti sekä murhaavan tylsän pikkukaupunkilaisnuoruuden että nuoruuden haahuiluaikojen plus valmistumisen jälkeisen yhdeksän kuukauden työttömyyden perua: yleisoloni on huono ja jotenkin tukkoinen, jos minulla ei ole aktiviteetteja ja tarpeeksi varianssia elämässäni ja silloin alan laiminlyödä niitä vähiäkin. Ja päinvastoin. Muistan kun olin jäämässä äitiyslomalle ja sitä mukaa kokonaan pois edellisestä työpaikastani: Eräs ystävä ehdotti kuultuaan työsuhteeni loppumisesta, että jäisin ”kostoksi saikulle loppuajaksi”. En tajunnut ehdotusta ollenkaan, en minä vihannut työtäni vaan pidin siitä (ainakin suurelta osin) ja työstä luopuminen oli oma pieni henkinen kriisinsä, miksi olisin jäänyt terveenä ja hyvinvoivana sairauslomalle ja jättänyt siten itselleni viimeiseksi muistoksi valehtelun happaman maun työsuhteestani? Toinen ystävä ennusti töitteni loppuessa, että ”nyt elämäsi muuttuu todella paljon paremmaksi” joka sekin oli jotenkin kummaa puhetta (vaikka en tietenkään saanut sitä siinä tilanteessa sanottua), tokihan elämäni muuttui paremmaksi sitä kautta että hartaasti odottamani vauva syntyi, mutta työn loppumisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, kaikki meistä eivät aina ja automaattisesti vihaa siistiä sisätyötä toimistossa, jotkut ihan oikeasti tykkäävät siitä eivätkä koskaan haaveile radikaalista uranmuutoksesta.

Kaipa siinä, että downshiftaamisesta on tullut oman kiireisyyden korostamisen sijaan uusi mantra, on kyse aika hyvistä jutuista noin pohjimmiltaan. Toivon itsekin, että lapsilukumme tullessa täyteen (2) ja minun siirtyessä tulevan äitiysloman jälkeen takaisin työelämään, voisin tehdä osa-aikaista työtä. Pitkiin kotiäitivuosiin minusta ei ole, se on tullut jo todettua, eikä siihen ole mahdollisuuttakaan, haluamme nimittäin jatkossakin asua Helsingissä ja asuntolainan maksamiseen tarvitaan kahta. Olen ehkä juuri tällä haavaa hiukan epätrendikäs ylistäessäni metodia, jonka mukaan elämänlaatu paranee jos elämässä on useampia, säätöä ja touhua tuovia elementtejä, mutta minkäs teet. On ollut tärkeä oivallus tajuta millainen on myös äitinä. Ettei sitä ihan tosissaan muutukaan aivan toiseksi eikä esimerkiksi taikaiskusta opi kutomaan villavaippoja ja kiinnostumaan lastenvaatemerkeistä, vaikka sitä ihan tosissaan jossain vaiheessa oman onnellisuutensa takia toivoi.