torstaina, maaliskuuta 31, 2011

Upshiftaajan uusi elämä

Nyt kun tätä työn ja perheen yhdistämistä on kulunut puolitoista kuukautta ja käytänteet ovat vakiintuneet, pitää todeta, että olen aivan mielettömän tyytyväinen! Multitaskaan onnellisena ja tehokkaana, työn ja tarhan ohella hoidetuksi tulevat asiat jotka ovat pitkään roikkuneet ilmassa, tylsät paperisouvit hoidetaan ajoissa, asuntokauppoja hierotaan, polttareita ja hääohjelmaa järjestellään. Eräs ystävä, joka joutui vuosi sitten pakkolomalle, lamaannuttavaan kotonaoloon ja paranemisen odotteluun murtuneen jalan takia sanoi, että energia synnyttää energiaa ja päinvastoin. Niin se menee minullakin. Nyt juuri tällä nimenomaisella hetkellä meininki on kyllä jo vähän turhankin hektistä: asuntokauppojen teko on hyvin stressaavaa kun niin montaa asiaa pitäisi miettiä ja harkita, omaa intoa ja asuntoihinrakastumista pitää toppuutella ettei turhaan pettyisi, saattaa käydä niinkin että luotettavalta vaikuttanyt myyjä alkaakin osoittaa outoja kieroilun tai ahneuden merkkejä ja sitä rataa. Pää pitää pitää kylmänä ja olla tarkka.

Kotona oleminen oli pitkään kivaa, erityisesti kesällä. Mutta kun kaksi parasta äitikaveria alkoivat siirtyä työelämään ja talvi roikkui niskassa, uusi raskaus oikkuineen pelotti ja elämä näytti loppumattomalta kestovaippapyykkikoneellisten jonolta eivätkä pitkät kävelyretket, joina on aikaa pysähtyä ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta aiheuttaneet muuta kuin väsynyttä tyhjäkäyntiä ja joutenolon tunnetta, oli vaan aika muuttaa suuntaa. Ja onneksi uskalsin ja näin vaivaa! Minulle pääaikainen kotona olo kun ei vaan sovi, en usko että pärjäisin kovin hyvin etätyöläisenä, kaipaan työyhteisöä ja selkeää struktuuria. Tällainen työhön kaipaaminen ja rutiineihin mieltyminen tuntuu joskus hämmästyttävän ihmisiä kovasti, kun nykyään on jonkinlainen perusoletus että kaikki haluavat downshiftata, muuttaa maalle ja viljellä tomaatteja. Tomaatteja minäkin haluan viljellä ja yritän pitää huolta, että elämässäni riittää tulevaisuudessakin siihen aikaa, mutta muuten tapahtumattomuus muuttuu mielessäni nopeasti ahdistavaksi. Tämä on luultavasti sekä murhaavan tylsän pikkukaupunkilaisnuoruuden että nuoruuden haahuiluaikojen plus valmistumisen jälkeisen yhdeksän kuukauden työttömyyden perua: yleisoloni on huono ja jotenkin tukkoinen, jos minulla ei ole aktiviteetteja ja tarpeeksi varianssia elämässäni ja silloin alan laiminlyödä niitä vähiäkin. Ja päinvastoin. Muistan kun olin jäämässä äitiyslomalle ja sitä mukaa kokonaan pois edellisestä työpaikastani: Eräs ystävä ehdotti kuultuaan työsuhteeni loppumisesta, että jäisin ”kostoksi saikulle loppuajaksi”. En tajunnut ehdotusta ollenkaan, en minä vihannut työtäni vaan pidin siitä (ainakin suurelta osin) ja työstä luopuminen oli oma pieni henkinen kriisinsä, miksi olisin jäänyt terveenä ja hyvinvoivana sairauslomalle ja jättänyt siten itselleni viimeiseksi muistoksi valehtelun happaman maun työsuhteestani? Toinen ystävä ennusti töitteni loppuessa, että ”nyt elämäsi muuttuu todella paljon paremmaksi” joka sekin oli jotenkin kummaa puhetta (vaikka en tietenkään saanut sitä siinä tilanteessa sanottua), tokihan elämäni muuttui paremmaksi sitä kautta että hartaasti odottamani vauva syntyi, mutta työn loppumisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, kaikki meistä eivät aina ja automaattisesti vihaa siistiä sisätyötä toimistossa, jotkut ihan oikeasti tykkäävät siitä eivätkä koskaan haaveile radikaalista uranmuutoksesta.

Kaipa siinä, että downshiftaamisesta on tullut oman kiireisyyden korostamisen sijaan uusi mantra, on kyse aika hyvistä jutuista noin pohjimmiltaan. Toivon itsekin, että lapsilukumme tullessa täyteen (2) ja minun siirtyessä tulevan äitiysloman jälkeen takaisin työelämään, voisin tehdä osa-aikaista työtä. Pitkiin kotiäitivuosiin minusta ei ole, se on tullut jo todettua, eikä siihen ole mahdollisuuttakaan, haluamme nimittäin jatkossakin asua Helsingissä ja asuntolainan maksamiseen tarvitaan kahta. Olen ehkä juuri tällä haavaa hiukan epätrendikäs ylistäessäni metodia, jonka mukaan elämänlaatu paranee jos elämässä on useampia, säätöä ja touhua tuovia elementtejä, mutta minkäs teet. On ollut tärkeä oivallus tajuta millainen on myös äitinä. Ettei sitä ihan tosissaan muutukaan aivan toiseksi eikä esimerkiksi taikaiskusta opi kutomaan villavaippoja ja kiinnostumaan lastenvaatemerkeistä, vaikka sitä ihan tosissaan jossain vaiheessa oman onnellisuutensa takia toivoi.

8 kommenttia:

  1. On jotenkin hienoa lukea, että KAIPAAT työyhteisöä - ja tunnistat tämän itsessäsi! Luin yhdestä blogista aika järjettömän väitteen, nimittäin että vain lapsettomat (!) kaipaisivat työyhteisöä, heillä raukoilla kun ei ole muuta, mitään 'parempaa' siis [=lapsia] Siinä mielessä siis hyvä huomata, että ei todellakaan ollut oikeassa tuo ihminen.. Toisaalta, olen tiennyt sen kyllä aiemminkin. Työyhteisön kaipaamisella tai kaipaamatta jättämisellä on itse asiassa aika vähän tekemistä perhetilanteen kanssa. Perheellinenkin voi - ja SAA - kaivata aikuisseuraa ja työseuraa, ihan samoin joku perheetön taas ei välttämättä sitä tarvitse.

    Persoonallisuuskysymyksiähän nämä ovat! Ei voi kuin taas todeta, että olemme yksilöitä, olipa perhettä tai ei.

    Muuten on kyllä tosi hienoa, että nyt on olosi energinen ja jaksat kaikkea. Itsekin olen (kai) menossa vähän parempaan suuntaan, ainakin tuntuu kuin elämää jaksaisi hiukan paremmin suunnitella eteenpäin eikä vain velloa hetkestä toiseen. Mutta aika tietty näyttää onko mitään todellista parannusta tapahtunut.

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itseäni näissä downshiftaus-puheissa vaivaa elitistisyys. Kuinka monella on oikeasti sellainen taloudellinen tilanne, että on mahdollista valita lyhyempi työaika ja pienempi palkka? Moni pitkäaikaistyötön kuitenkin on työtön tahtomattaan eikä muodikkaasti downshiftaa. No, tässä kaikessa näkyy yhteiskuntamme voimakas eriarvoistuminen. Pääkaupunkiseudulla työssäkäyvistä 10 % on toimeentulotuen varassa, he eivät siis tule toimeen palkallaan.

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä perunalastun kanssa! Ne ovat etuoikeutettuja, jotka VOIVAT 'downshiftata'. Useimmat ihmiset, JOS ovat niin onnekkaita että yleensä omistavat vakityön, eivät takuulla uskalla sitä jättää tai vaatia hitaampaa tahtia! Ovista ja ikkunoista tunkee väkeä, joka ei pyytele armoa ja joka on valmis niihin rattaisiin..

    Yksi tuttuni 'downshiftasi', eli vaihtoi mainostoimisto ad:n elämän maalla asumiseen ja sellaiseen käsityöhommeliin. Mutta hän oli ehtinyt sitä ennen tienata RUTKASTI ja peri lisäksi rahaa ja talon, joten ei siinä mitään. Ja hän oli jo viisikymppinen.

    Ihmiset jotka on palkan varassa, ei oikein aina voi siitä tingata.. :(

    Tavallaan surettaa kun tämä elämä on mennyt näin kovaksi.

    VastaaPoista
  4. Hienoa lukea että joku muukin kaipaa työelämää. Minulle yhdeksän kuukauden vanhempainvapaa oli pitkä ja tulin todenneeksi ettei puuronkeitosta ja pyykin lajittelusta saa hirvittävästi mitään. Henkinen tyhjyys iski siinä vaiheessa kun iski talvi päälle ja aktiviteetit vähenivät.
    Toinen perättäinen vuosi tulee oltua kotona, sillä kakkonen on matkalla vaikka ykkönenkin on vielä kovin pieni. Nyt äitiyslomaan suhtautuu ajatuksella, että kyllä se ajastaan loppuu, vaikka niin moni tuntuu olevan mielellä 'se menee niin nopeasti ohi'.

    VastaaPoista
  5. MAhtavaa, että arki on lähtenyt uudella mallilla hyvin rullaamaan! Siitä on rohkaisevaa lukea, varsinkin kun itse ajattelen kovin samoin ja toivon tuelvan vaiheen myös toimivan jotenkin samansuuntaisesti. Tosin ilman asuntokauppoja :)

    Olen samaa mieltä, mitä perunalastu ja muutkin kommentoijat, että downsiftaus on ristiriitainen juttu. Hieno homma niille, joille se sopii ja joilla on siihen taloudellinen tilaisuus tai jotka ovat valmiita sitten kituuttamaan pitkään hoitovapaalla. Minä en kykene roikkumaan liiaksi miehen kukkarolla, kun olen tottunut omat asiani maksamaan. Viimeisest puoli vuotta osoitti sen, että kaipaan myös tämän puolen itsenäisyyttä.

    VastaaPoista
  6. Suklis, joo, semmonen puhe, että lapsettomat korvaa lapsettomuuttaan jollain, esim eläimillä/työnteolla/sisustamisella on raivostuttavan holhoavaa! Suklis, hyvä kuulla että fiilikset on nousujohteiset. Kevät tekee sitä monille, mulle kans (joillekinhan tosin kevät toimii päinvastaisena, lisääntyvä valo ahdistaa jne).

    Perunalastu, niinpä, downshiftauksesta puhuminen on etuoikeutettujen puhetta. Koulutetun ja elämässään kovin valtaisia vaikeuksia kohtaamattomien nuorten ihmisten puhetta, joihin siis itsekin ryhmänä kuulun. Ollaan joskus ystävän kanssa mietitty sitä, että kuinka eri tavalla "duunaritaustaiset" ystävät suhtautuu työntekoon ja viihtymiseen. Että työ on vain työtä, eikä sen tarvitse olla supermielekäs oman persoonallisuuden yksi ilmaisukanava. Tuota olen itsekin pyöritellyt, en nimittäin miellä itseäni uraihmiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä, tykkäisin että ihannetilanteessa työ jää työpaikalle enkä missään nimessä haluaisi niin massiivista vastuuta, että minusta jotkut tosi isot linjat olisivat kiinni.

    Ja siis tosiaan, downshiftausta varten pitäisi olla rutkasti säästöjä, perintöä tai sitten tinkiä reilusti elintasosta. Tunnen ihmisiä jotka pystyy tuohon viimeksi mainittuun ja rispektaan heitä tosi paljon. Itseltä ei vaan lapsiperheenä(kään) onnistu, en esimerkiksi halua muuttaa kovin kauas Helsingin keskustasta koska kanta-asuminen on mun onnellisuuden tae, ihan todella. Monesta voi tinkiä (esim matkustamisesta juuri nyt, uusista vaatteista, juhlimisesta) mutta asumisen laadusta ei, se on niin iso osa elämää.

    St, jep, tuttua. Jotenkin jäin koko ajan miettimään, että enkö vain tajua tämän hoitovapaan jujua, että onko multa jäänyt omaksumatta joku oleellinen tieto siitä, miten tullaan tyytyväiseksi kotioloissa? Erityisesti talvella, huoh.

    Mama, jeh, meillä on nyt näemmä aika samanlainen tilanne :) Suuri tuloero parisuhteessa epätasa-arvoistaa suhdetta ihan väistämättä. Se, jos pitää pyytää talousrahaa tai perustella joku oma hyvänfiiliksen hankintansa (vaikka koru tai uusi paita), tuntuu omista rahoista vastanneelle nöyryyttävältä.

    VastaaPoista
  7. Sanonpahan vaan, kuinka loistavaa on, että olet oivaltanut mitä haluat! Moni etsii itseään todella pitkään, mutta että tässä vaiheessa elämää tietää mitä haluaa ja uskaltaa toimia sen mukaisesti vaikka joidenkin piirien mukaan se ei ole tyypillistä, on ihailtavaa.

    Itse olen sellaisessa tilanteessa, että tämä työura on "eletty loppuun" ja nyt kun tämä raskaana olo toivottavasti konkretisoituu äitiyslomaksi ja sitä myöden kotiäitiydeksi, joudun oikeasti miettimään mitä seuraavaksi aion tehdä. Jos meidän suunnitelmat toteutuvat, tulisin olemaan monta vuotta putkeen kotona tehtailemassa vauvoja, mutta sen jälkeen ei ole mitään hajua mitä seuraavaksi tapahtuu! No, toivottavasti tässä on aikaa miettiä :)

    VastaaPoista
  8. Heippa Verona ja paljon onnea ihanista uutisista :) :)

    Mulla on yksi vastaäitiytynyt ystävä, joka ehti nuoreksi ihmiseksi tehdä todella näyttävän ja pitkän uran ja ehti työssään uupuakin pahasti. Hän oikein säteilee onnea kotiäitinä ollessaan ja aikoo jatkaa kotona oloa pitkään. Yritin taannoin selittää hänelle omaa kotiäitiahdistustani (kun pyydettiin) enkä varmaan ihan täysin saanut avattua fiiliksiäni, niin eri kohdassa kuitenkin olemme. Oma ura kun on vielä aika lyhyt.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!