maanantaina, huhtikuuta 11, 2011

Kel onni on

Äkkiä kaikki on kauhean hyvin. Asuntoasiat näyttävät ratkeavan toivomallamme tavalla, sikiön liikkeet tuntuvat jo uloskin päin, Lipsi pärjää tarhassa eikä ole sairastellut, työ on suureksi osaksi kivaa, asiat kerta kaikkiaan sujuvat. Synkkä ja lamaannuttava talvi on ohi, näkyy krookuksia ja lumikelloja, rumat jääkengät voi vaihtaa naisellisempiin saappaisiin. Ystävän häitä juhlitaan, uusi ihminen saa nimen, siemeniä vaihdellaan, puutarhakausi lähenee, raskaus etenee viikko viikolta turvallisemmille vesille.

Tästä kaikesta onnesta ja sujuvuudesta kauhean alkuvuoden jälkeen (kauhea se oli, tosiaan) tulee jotenkin epäuskoinen olo. Ja sellainen, ettei ainakaan halua hehkuttaa omaa onneaan, koska sitten se varmaan otetaan pois. Huomaan myös, että pelkään herkästi loukkaavani muita mainostamalla omaa hyvin sujuvaa elämääni. "Me ostettiin neliö kun meille tulee kesällä toinen lapsi" kuulostaa leuhkalta, lähes herjaavalta. Samalla muistutan itseäni, että juuri tuollaisella ajattelulla ja väärällä tahdikkuudella syyllistyn omituiseen alentuvuuteen ja harhakuvitelmaan siitä, että kaikki ihmiset haluaisivat pohjimmiltaan samaa kuin minä. Eivät he halua, se on aivan selvää. Oma keskiluokkaisia ratoja ujuva elämäni on ehkä melko yleinen toimintalinja mutta ei millään muotoa ainoa tai muita parempi. Ja sekin, että alkaisi varoa sanojaan ystäviensä seurassa, olisi loukkaavaa juuri sitä kautta, että silloin osoittaisin heille, että pidän itseäni jotenkin onnellisempana tai menestyneempänä kuin he ovat. Enkä oikeasti näin ajattele.

Vaikka törmäänkin ajoittain omiin neurooseihini mitä kommunikaatioon tulee, huomaan laskeutuneeni noin yleisesti ottaen suureen rentouteen ihmisten suhteen. Sen jälkeen kun Lipsi syntyi, joku perimmäinen hylkäämisenpelko ja varovaisuus minussa kutistui merkittävästi ja samalla tarve ratkoa muiden ongelmia väheni. Oma huoli- ja huolehtimispotentiaalini kanavoituu tällä hetkellä niin vahvasti perheeseeni, ettei sitä oikein riitä muille. Enkä tarkoita tällä empatiakyvyttömyyttä: pidän itseäni empaattisena ja muista ihmisistä vilpittömästi kiinnostuneena ystävänä. Otan osaa muiden murheisiin, pohdin ratkaisuja ja pyrin olemaan käytettävissä. En kuitenkaan ota muiden huolia enää oman ihoni alle. Olen seurannut läheltä kaikensorttisia ihmissuhdemullistuksia ja kipuiluita, tuntenut suurta myötätuntoa ja esittänyt kysyttäessä erilaisia ratkaisuja, mutta en oikeastaan mieti muiden asioita mielessäni silloin kun niitä ei asianomaisen kanssa käsitellä, saati että olisin ihmisistä varsinaisesti huolissani. Minulle on aina tolkutettu että huolissaan olosta ei ole mitään hyötyä ja jossain mielessä alan näköjään oikeasti uskoa sen (tämä ei koske tietenkään omaa perhettäni, olen toki jatkuvasti huolissani lapsistani, taaperosta ja syntymättömästä sekä miehestäni, mutta esimerkiksi vanhempien ongelmat eivät enää samalla lailla pääse ihon alle). Pitää osata luottaa siihen, että ihmiset hoitavat omat ongelmansa ja osaavat tarvittaessa hakea ammattiapua, sekä kunnioittaa heidän itsemääräämisoikeuttaan olemalla tyrkyttämättä ratkaisuja, jotka lähtevät aina kuitenkin omasta näkövinkkelistä. Eräs arvostamani ihminen kysyi minulta pari vuotta sitten melko suoraan, ratkoinko muiden ihmisten ongelmia niin aktiivisesti siksi, ettei minun tarvitsisi käsitellä omiani? Kysymys oli hyvin aiheellinen ja silloin aloin varmaankin ensimmäistä kertaa katsoa asiaa tästä näkökulmasta. Ja kuten hyvät kysymykset aina, upposi tuokin syvälle ja alkoi kasvattaa vastausta mieleeni vähitellen.

Olen myös huomannut uusia asioita itsessäni työntekijänä. Koska olen perusluonteeltani hiukan boheemi ja taipuvainen pieniin huolimattomuusvirheisiin ja suurpiirteisyyteen, olen omalla alallani joutunut oppimaan asioita kantapään kautta. Aiemmassa työssäni aiheutin varmasti joskus harmaita hiuksia minua pedanteimmille ihmisille. Nykyisessä työssä, jossa tulen olemaan enää muutamia kuukausia, huomaan itsessäni jatkuvasti lisääntyvää järjestelmällisyyttä, tarkkuutta ja tunnollisuutta. Ja etenkin, huomaan arvostavani työotteessa enemmän tietynlaista nipottavuutta kuin suurpiirteisyyttä. Hälläväliä-asenne ja sääntöjen rikkominen on yllättävän turhauttavaa, etenkin jos on itse se, joka korjailee tämän asenteen jäljet (saamatta useinkaan kiitosta). Karisma ei korvaa ammattitaidottomuutta, ei totisesti. On huvittavaa ja palkitsevaa huomata tulleensa kohdelluksi työyhteisössään skarppina, tarkkana ja kaiken osaavana tyyppinä, mutta toisaalta sitä alkaa aina väistämättä miettiä, että onko tämä nyt ihan ansaittua ja tajuavatkohan nuo muut nyt ollenkaan mitä sanovat. Suhtaudun tähän lyhyeen työelämäreissuun myös siinä mielssä melko rennosti, että en ota töitä kotiin missään mielessä, käytän ylityötunnit mahdollisimman nopesti lyhentämällä päivää toisesta päästä. Taannoin jouduin lähtemään neuvolaan taksilla, koska minua viivytettiin siitä huolimatta että olin sanonut joutuvani lähtemään aiemmin ja se, etten perinyt taksikuluja (enkä nyt ENÄÄ kehtaa) ärsyttää minua vieläkin vähän. Onneksi uskallan nykyään sanoa vastaan ja esittää omat näkemykseni topakammin. Alkaa tässä jo oikeasti olla vähän ammattitaitoa ja urantynkää kerättynä. Lohdullista ajatellen muutaman vuoden päästä koittavaa oikeaa työnhakua, lopullista ruuhkavuosiin heittäytymistä.

6 kommenttia:

  1. Saako kysyä irrelevantin, mutta silti kiinnostavan kysymyksen? Minkä ikäinen olitkaan? =) Jos on tullut jossain postauksessa esille niin just nyt en sitä muista.

    VastaaPoista
  2. Kyösti Pöystin ikäinen :)

    VastaaPoista
  3. Vau! *ihailevasti*

    (Siinä kaikki, mitä irtoaa.)

    VastaaPoista
  4. (Pakko palata kommentoimaan näin kaikessa rauhassa. :)

    Ensinnäkin: Se tunne, kun "Äkkiä kaikki on kauhean hyvin" on aivan mahtava! :)

    Mikä siinä onkin, että se oman onnen hehkuttaminen on niin vaikeaa. Kai sitä on niin monta kertaa saanut sitten kuitenkin lopulta nenilleen, että on ottanut opiksi - kaikki hyvä loppuu aikanaan. :-p Kun sen hyvyyden pitäisi kestää ikuisesti, että sitä voisi hehkuttaa. Ei mitään väliaikaista kannata noteerata. :)

    Niin, ja sitten se, ettei loukkaa sitä toista, jolla ei ehkä mene ihan niin hyvin (tai vaikka menisikin, mutta menee toisella tapaa hienosti). Kirjoitat erittäin osuvasti: "syyllistyn omituiseen alentuvuuteen ja harhakuvitelmaan siitä, että kaikki ihmiset haluaisivat pohjimmiltaan samaa kuin minä. Eivät he halua --"

    Totta. Aamen ja leima tähän kohtaan.

    Mutta sitten kun se oma tuttavapiiri haluaakin juuri sitä samaa, mitä on jo itse saanut. (Tai ehkä siinä onkin se ero, että tuttavan kanssa on varovaisempi kuin ystävän?) Joskus tuntuu, että se oma pieni piiri, jossa pyörii, on jotenkin hieman negatiivisella tavalla spesiaalia. Että ihan oikeasti ei kannata hehkuttaa tiettyjä asioita. Tai ei edes oikeastaan hehkuttaa... ihan vaan kertoa ilman sen suurempaa tarkoitusta.. Eräs tuttu yllättyi, että meidän taviskolmio on omistusasunto (no, pankin): "Ai eiks tää olekaan vuokra-asunto? O_o "
    = Että joku hänen tuttunsa ihan oikeasti asuu omistusasunnossa...

    Tämän nappaan muistiin ja käytän sopivan tilaisuuden tullen:

    "-- ratkoinko muiden ihmisten ongelmia niin aktiivisesti siksi, ettei minun tarvitsisi käsitellä omiani?"

    Ihanaa kevään jatkoa / alkavaa kesää!

    VastaaPoista
  5. Juu, se kun tietää jonkun haluavan samaa kuin itse on saanut, aiheuttaa kummia syyllisyydentunteita. Ehkä se on heijastusta omista tunteista, muistan kyllä miten vaikeaa mun oli iloita ystävien työpaikoista kun olin työtön, vaikka tiesinkin etteivät ne työpaikat multa ole pois. Kateus on muutenkin mielenkiintoinen tunne: on helppoa sanoa ettei ole kateellinen ihminen kun kaikki on hyvin. Mutta kun ei ole, tai joku toinen saa tasan ne asiat joita toivot, on omissa ajatuksissa hetken aikaa asettelemista. Viime syksynä kun rakas ystävä pamahti paksuksi JA sai unelmatyöpaikan samaan aikaan ja minä en kumpaakaan (paitsi tein kyllä siitä puolentoista viikon päästä itsekin positiivisen raskaustestin :D), oli mulla tilanteessa pikkuisen nieleskeltävää, vaikka samalla olin kauhean iloinen ystävän puolesta eikä meidän kahden välillä todellakaan ole edes näkymätöntä kilpailutilannetta (kuten ei muutenkaan usein näissä aikuisissa ystävyyssuhteissa). Että en enää lähtisi kohottamaan omaa häntääni aivan suotta väittämällä olevani esimerkiksi kateuden yläpuolella. Se olisi vähän samaa kuin Karl Lagerfelt julistaisi että "mulle rahalla ei ole mitään merkitystä". No ei kai, kun sitä on tosi paljon!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!