Vappuilo, ilovappu

Vappua edeltävän viikon olen yh:na, L on työmatkalla ja omassa duunissa puristava kiireviikko. Sen lisäksi päiviin mahtuu kaksi asuntokauppaa, neuvolalääkäri ja muita pikku suoritteita, joiden takia olen iltaisin ihan tuijottava ja mölli, etenkin kun yöt ovat jääneet katkonaisiksi Lipsin pieruvaivojen ja hulinovan kissan takia. Perjantaina alkaa hellittää, töissä nautiskellaan brunssia pitkän kaavan mukaan ja illalla on Agit Propin 40-vuotiskonsertti, jonne menemme Nassun kanssa. Konsertti on ihana, yleisössä vanhoja kulttuuripieruja maripaitoineen samettitakkeineen ihan presidenttiä myöten. Tutut laulut soivat kuulaana ja Palefacen protestilaulut säväyttävät. Kun Nassu liikuttuu vieressäni, huomaan itse raivostuttavasti kelaavani yhdentekevyyksiä: missähän vaunujen sadesuoja on ja voisiko huomenna lähteä kuuntelemaan tangoja pelkässä kevättakissa vai pitääkö Lipsille laittaa kuravaatteet ja muistanko nyt varmasti pistää pavut likoamaan ajoissa ja naamavoidekin on melkein loppu. Vain hetkittäin onnistun riistäytymään irti arkiluupista mukaan kirkkaanpunaisiin säveliin, ja mietin, miten ennenvanhaan työläiset jaksoivat raskaan raadannan vastapainona virittyä hurmioituneisiin taistelulauluihin (no ehkä siksi, että 70-luvun vasemmistolaiset olivat pääosin opiskelijoita eivätkä duunareita) ja sivistää itseään vapaa-ajalla. Konsertin jälkeen ystävien kommuunin lopettajaisbileet houkuttelisivat, mutta koska L on edelleen sillä työmatkallaan ja äitini hoitaa Lipsiä eikä Lipsi ole mikään helpoin nukutettava, lähden kotiin epämääräisen haikeassa tunnelmassa.

Seuraavana päivänä, vappuaattona leivon, laitan ruokaa ja siivoan. Laitan taustalle soimaan samoja työväenlauluja, vaikka ensin ajattelenkin, etten turhaan triggeröi itseäni musiikilla kun sitä kautta muistan vaan, kuinka hauskaa ennen oli ja kuinka arkeen sidottua elämäni nyt on ENKÄ VOI EDES JUODA PUNKKUA, buhuu! Sitten torjun moisen typeryyden ja pyöräytän papupyörykät, perunasalaatit ja mutakakut ja istutan vielä ruiskukkien, sinitähtösten ja revonhännän taimet isompiin ruukkuihin ja kylvän pari päivää liossa odottaneet kanariankrassit. Muistan taas, että itse asiassa pidän kotitöistä kunhan ne perustuvat jonkinlaiselle vapaaehtoisuudelle ja niitä saa tehdä omassa järjestyksessään. Välillä katsomme Lipsin kanssa Pasilaa ja suihkuttelemme ja sitten otamme päiväunet. Kesken unien L soittaa olevansa kentällä ja annan Lipsin jatkaa päikkäreitä kun taas itse pistän kahvit tulelle ja tarjoan atavistisen kotirouvavaiston ajamana kotiin tulevalle miehelle vappulounaan. Mieliala alkaa nousta väistämättä vähän sulkeutuneesta ja tyhjästä hilpeämmäksi, vähän kuten ilmakin ulkona muuttuu ripsivästä säteileväksi.

L jää kotiin lepäilemään, pakkaan Lipsin vaunuun ja ajan ratikalla Vallilaan kuuntelemaan tango-orkesteria. Tapahtuma muuttuu vuosi vuodelta ihanammaksi ja lapsiystävällisemmäksi, tällä kertaa Inarinkadulla on erikseen aidattu lapsialue, jossa Lipsi hulmottaa suu ammollaan riemusta ja huutaa PAVVO, PAVVO nähdessään ilmapalloja ja on muutenkin aivan liekeissä kaikesta hulinasta. Tuttuja ja ystäviä lappaa joka kulmalta, Lumis on laittautunut häikäiseväksi tangoprinsessaksi ruusu tukassaan, R:n ja J:n pikkuvauvakin on mukana tangoissa, lapsuudenystävä J on iloisessa skumppakekkulissa kerrankin ilman lapsia mukana. Vanhat aktivistikaverit näkyvät poikineen ja huomaan työntäväni jo varsin muhkeaa vatsaani vähän paremmin esille näyttääkseni ikäänkuin sanattomasti mitä meille kuuluu. Kuulostaa tietysti ärsyttävältä, mutta kuten R:n kanssa toteamme: tapahtuma on jonkinlainen vuotuinen perinne, jossa tsekataan miten tuttavapiirin elämä on muuttunut: kellä on uusi kumppani, kellä perheenlisäystä ja sitä rataa. Tunnelma on ihana ja iloinen, keväisin alan aina uskoa että maailma on täynnä hyviä ja viisaita ihmisiä, viis vaalituloksesta. Kaikki eivät perhellistyttyään käperry tiiviiksi heteroseksuaalisiksi ydinperhepakkauksiksi lähiöihin ja vietä juhliakin pelkästään oman perheen kesken säleverhot tiukasti suljettuina vaan yhteisöllisyys on mahdollista säilyttää myös äiti-iskä-maailmassa.

Tangoista siirrymme naapuritaloon ystävän kotibileisiin. Tupa pölähtää täyteen porukkaa, L:kin tulee ja ottaa vetovastuun seventies-haalareissa hilluvasta Lipsistä ja lähtee pian ja minä saan keskittyä seurusteluun. Stereoista raikaa vuoroin Boney M:ää ja KOM-teatteria ja tunnen oloni riemukkaaksi: rakastan kotibileitä, rakastan huutaa metelin yli, sitä kun ihmiset kikattavat kollektiivisen vappu-kevät-hurmion vallassa. Ja mikä parasta, en tarvitse tähän riemuun edes alkoholia! Juttelen kaikkien kanssa, vuoroin nostalgisoin sarkastisessa hengessä Göteborgin demomatkaa (paikalla on myös ex-avomieheni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ja jonka nousuhumalainen disco-vallankumous-hillurointi tulvauttaa yli kymmenen vuoden takaisia muistoja mieleeni ja tajuan samalla, että eksä kokee asiat samoin: ei hänkään taatusti enää nelikymppisenä isänä useinkaan pogoa Hassisen koneen tahdissa vaan kyseinen tilanne lietsoo tuon vanhan minän esiin), vuoroin fiilistelen R:n kanssa imetystä ja synnytyksestä palautumista, juttelen viherkasveista, koirapsykologiasta, asunnoista, masennuksesta, kuninkaallisista häistä, simasta, puolustusvoimien hylkäämistä saarista Helsingin edustalla, Lipsistä ja kaupunkisuunnittelusta monien eri bilevieraiden kanssa ja yhdentoista jälkeen olen kerrassaan tyydytetty, onnellinen ja täynnä. Päätän lähteä kotiin, koska päivä se on huomennakin. Kävelen kotiin Puu-Vallilan ja hulinaisen Kallion läpi ja puhun maratonpuhelua Nassun kanssa, naureskelemme aiemmin illalla sattuneille insidenteille ja ihmisten hassuudelle. Siwan edessä törmään vielä uudestaan jo bileissä tavattuun kommunardi-kolmikkoon ja naureskelemme homoeroottiselle poikakalenterille jota Vompatti kuljettaa pyöränkorissaan. Saavun rauhaiseen ja siistiin kotiin onnellisena ja tyytyväisenä ja virkeänä ja tajuan siinä sivussa tuntea pientä ylpeyttä itsestäni, että olen jo aika pitkällä raskaana jaksanut tangot, bileet ja kävelyt kotiin hyväntuulisena ja reippaana.

Tyhjä, epämääräinen ja yksinäinen olo on kadonnut, olen täynnä ystäväriemua. Tajuan, että tarvitsen tätä, vaikka olenkin äiti ja naimisissa ja asuntovelallinen ja niin sanotuissa ruuhkavuosissa, en halua menettää elämästäni bileiloa ja huoletonta riemua, hölmöilyä ja kameralle irvistelyä ja pöljiä sanaleikkejä. Eikä minun tarvitsekaan! Menomeininkiä on harvemmin ja asioita on pakko joskus jättää väliin, mutta sitä makeammalta meininki maistuu kun sitä taas on saatavilla.