Lahopää-perserkki

Olen voinut fyysisesti ihan hyvin, vaikka lantiota joskus aina vihlookin, luulen että ne ovat niitä paljon puhuttuja liitoskipuja. Henkisesti sen sijaan huomaan, miten loppuraskaus alkaa verottaa jaksamistani ja alan olla sekä hajamielinen että herkästi ärsyyntyvä. Ärsyyntyminen kohdistuu pääosin arkipäivän moniin haasteisiin, kuten joukkoliikenteeseen ja semirikkinäisiin matkarattaisiin. En ole oikeasti tajunnutkaan, millainen onnenmyyrä olin kaksi vuotta sitten, kun työpaikkani sijaitsi kävelymatkan päässä kotoa! Nyt rehaan ensin Kalliosta Länsi-Pasilaan tarhaan ja sieltä keskustaan, iltapäivällä sama ruljanssi toiseen suuntaan (miehelle nämä tarhareissut olisivat vielä aikaavievempiä, hän tekee täyttä päivää aivan toisella puolen kaupunkia). Olen optimoinut kotimatkat siten, että osumme matalaan ratikkaan (en todellakaan ala nostella raskaana vaunuja korkeaan ratikkaan, hui) mutta jos aikataulu pettää, kuten se lähes aina syystä tai toisesta tekee, olemme monimutkaisen säädön armoilla. Koska olen iltapäivisin usein tosi väsynyt, pitkät vaellukset autotien varressa eivät houkuta vaan jään möllöttämään pysäkille ja odottamaan seuraavaa, kymmenen-viidentoista minuutin päästä tulevaa kulkuvälinettä ja lahjon mukulan hiljaiseksi kissakirjalla tai Katti Matikaisen xylitol-pastilleilla. Olen lähes päivittäin ihan raivona joukkoliikenteelle: viime viikolla jouduimme aamulla täysin holtittoman ja aggressiivisen bussikuskin kyytiin, jouduin pitelemään kurveissa kippaavia vaunuja kaikin voimin pystyssä ja kuski meinasi jättää tarhakaverin rattaat oven väliin. Seuraavana päivänä jouduin parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen täpötäyteen kulttuuriratikkaan (neljän ruuhkassa!), jossa nuori jamppa soitti paskaa taiderokkia sähkökitaralla, spurgu mölisi kannustushuutoja, vauva itki pelästyttyään vahvistimen säröääntä ja mummon kassi jäi oven väliin ja kaikilla hiki valui ja pinnaa kiristi. Ei varmaankaan ole kovin terveellistä olla näin usein "haistakaa kaikki PERSE" -mielentilassa, mutta onneksi verenpaineeni (jota neuroottisesti mittailen melkein päivittäin) on pysynyt omana normirajojen sisällä pysyttelevänä itsenään. Ärsärini hävettävät minua heti ulos pullahdettuaan: inhoan sitä kun tuiskahtelen kanssaihmisille, koska sellainen ei normaalisti kuulu lainkaan tapoihini. Lauantaina tylytin S-marketin tuoretiskin myyjää, joka ei tiennyt onko feta pastoroitua (on tää vähälaktoosista!) sanomalla "kyllä teidän jotain pitäis tietää" ja olin sitten ylitsevuotavan ystävällinen oltuani äksy nuorelle pätkätyöläistytölle. Samana päivänä torjuin töykeästi Kansan uutisia jakaneen miehen, vaikka olin Kumpulan kirppiksellä, jossa kaikilla on kivaa. Näistä äksähdyksistä tulee paha mieli ja itkuinen olo (nytkin kun kirjoitan tätä, byhyy), oman hermostuksen purkaminen ulkopuolisiin on mielestäni raukkamaista toimintaa, jota pyrin normitilanteissa välttämään. Eilen, kun Lipsi huusi koko ratikkamatkan kotiin, minulla kippasi niin sanotusti kuppi nurin ja aloin itkeä Mäkelänrinteen uimahallin kohdalla ja sain kollotuksen lakkaamaan vasta Puu-Vallilassa. Kaikki on hyvin ja olen onnellinen, loppuraskaus vain ahdistaa minua joskus henkisesti ihan hirveän paljon. Kaikki voi mennä vielä totaalisen pieleen ja sikiön hiljaiset hetket saavat minut edelleen joskus paniikkiin, etenkin jos ne sijoittuvat aamuun, jolloin en ehdi rauhassa tunnustella ja kuulostella liikkeitä. Päivittäiseen arkeen kuuluu myös iloisia rutiineja: taaperon kanssa eläminen noin ylipäätään on todella hulvatonta, Lipsi tanssii ja laulaa ja rummuttaa kaikki illat ja on muutenkin varsinainen rakkauspökäle. Ja oman ajan pienet hetket, se kun istun ratikassa kirjan ja kahvimukin kanssa ja katselen alkukesäistä kaupunkiluontoa ympärilläni, ovat suorastaan meditatiivisia.

Toinen oire, lahopäisyys, aiheuttaa joskus koomisia tilanteita. Olen hukannut uikkarini jonnekin uimahalliin, mikä ei ole mitään uutta, sainpa syyn ostaa uuden, turkoosin uikkarin. Sen sijaan perjantaina tuli hölmöiltyä vähän isommin: olin lähdössä alkuillasta Lipsin kanssa kauppaan kun suljettuani ulko-oven tajusin, ettei olallani ole laukkua lainkaan. Ilmeisesti tyhjän repun asemoiminen selkään oli häirinnyt autopilotilla toimimista sen verran, että ele rekisteröityi aivoihin "laukun olalle laittamisena". Tajusin, ettei minulla ole avaimia, puhelinta tai lompsaa ja että ulkona sataa ja että viereisen oven kahvila on kiinni. Ja että L tulee kotiin vasta parin-kolmen tunnin päästä. Ja että kirjasto on menossa kiinni. Onneksi talossamme on summerit ja onneksi meillä on ihan kauhean mukava naapuriperhe (byääh, on surullista muuttaa juuri kun on tutustunut oman talon lapsiperheisiin) joka sattui olemaan kotona. Sain soittaa miehen puhelimesta ja lähdin Punavuoreen muuttohässäkän keskellä puuhaavien vanhempien kotiin. Siellä jälkeläinen pääsi nautiskelemaan muuttolaatikoista ja alumiinitikkaista, kunnes isän apuna uudessa asunnossa ollut L vapautui. Lahopäisyys vielä tarttui: kotimatkalla L unohti ratikkaan reppunsa, jossa oli muun muassa olutta. Mahtoi jonkun sateinen perjantai-ilta pelastua: ilmaista alkoholia ja superlaadukas netistä tilattu hifi-sateenvarjo, joka ei taitu tuulessakaan!

Jotenkin vaan alkaa tuntua, että nyt on vähän liikaa kaikkea eikä mihinkään jaksa keskittyä. Töissä on usein mielenkiintoista, mutta lasken silti päiviä sen loppuun (16). Koska laskin alun perin äitiysloman alkamisen väärin, Lipsi on yhden viikon tarhassa siten, että minä olen jo vapaalla. Aion käyttää viikon uimiseen, kotipuuhiin ja puutarhointiin, kaikkeen sellaiseen, jossa taaperoavusteisuus ei ole suotavinta. En tunne tästä yhtään huonoa omatuntoa: minulla on edessä paitsi synnytys myös muutto ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen, ansaitsen vähän omaa lomaa.