Unet ja pelot

Viime yön unessa vietän aikaa jonkun epäselväksi jäävän ystävän kanssa isossa hirsihuvilassa. Huvila sijaitsee maantien varressa jossain päin Uuttamaata. Tiedän, että matka Helsinkiin on lyhyt ja kotiin voisi päästä periaatteessa jopa julkisilla. En tiedä miksi olemme huvilassa, siellä on hämärää ja jotenkin vetoisaa, vaikka paikka on itsessään aika luksuriöösi, ikäänkuin jonkun firman edustustila joka on kuitenkin päästetty rempalleen, hylätty jo useita vuosikymmeniä sitten. Olemme tekemässä lähtöä kun taivaalta kuuluu kovaa ulinaa. Siellä syöksyy palava lentokone kuohuen savua, liekkejä ja vesihöyryä. Sitten kuuluu valtaisa rysähdys, lentokone tipahtaa jonnekin lähelle - tai kauemmas. Tajuan, että olen huvilalla ilman perhettäni ja mietin, pääseekö Helsinkiin lainkaan vai onko tie suljettu lentokoneonnettomuuden takia? Yritän etsiä tietoa netistä ja televisiosta, mutta kuten unissa aina, kaikki toimii hitaasti ja hämärästi eikä mistään selviä, että mitään onnettomuutta on edes tapahtunut. Vaikka olen jossain määrin peloissani, olen ensisijaisesti jotenkin täpinöissäni onnettomuudesta: uumoilen sen olevan osa jotain salaista operaatiota, koska tiedotusvälineet vaikenevat. Taivaalla lohikäärmeenä kieppuva lentokone on myös äärettömän vaikuttava näky.

Painajaiseni, jos niitä niiksi voi kutsua, ovat lähes aina visuaalisesti vaikuttavia ilotulituksia, joissa taivas täyttyy kummista sateenkaarista tai laskuvarjoista, joissa talot kasvattavat juuria ja kohoavat monikymmenkerroksisiksi, portaissa ei ole kaiteita ja ne kapenevat äkkiäarvaamatta olemattomiin, ovet ja ikkunat kutistuvat ja antavat suoraan tyhjän päälle. Vaikka unien tunnelma on pelottava, nautiskelen niistä kuin Miyazakin elokuvista ja yritän muistaa unikuvat mahdollisimman tarkkaan heti herättyäni. Tunnelma on pelottava mutta ei sietämätön, jollain tasolla olen turvassa oman itseni sisällä, ulkopuolisena tarkkailijana. Lentokoneunesta hahmottuu nyt hereillä pohtiessani teema, jossa olen itse melko turvassa jossain sisätiloissa, mutta ulkopuolella kuohuu. Ja sinne ulos on pakko mennä ennen pitkää, koska muu perhe on siellä ja koko muu maailma. Ehkä tuossa tulee esiin ajoittain nouseva haluni kieltäytyä kaikesta haastavasta ja pelottavasta, käpertyä tiiviisti omaan pesään ja varjella sitä ulkopuolisilta? Ja samanaikainen tajuaminen, että vaikka maailma onkin kiistattomasti pelottava, on se myös kiehtova ja säväyttävä, täynnä ennenkokematonta. Ehkäpä nämä unet kertovat siitä, että elämäni on taas muuttumassa toiseksi, työ loppuu huomenna ja siirryn takaisin kotiäidiksi?

Unia osaa näköjään arvostaa myös, kun niitä taas saa. Vaikka heräänkin kerran-pari yössä joko Lipsin toimesta tai ainakin sikiön toimesta (pissahätä) saan kuitenkin jo pitkiä unirupeamia. Nyt kun yritän aktiivisesti muistella millaista vauva-aika rytmittömyyksineen oli, alan hahmottaa riitelyttävän väsymyksen ja oman kyvyttömyyden nukkua. Hormonikuohun avulla tuli porskutettua ekat pari-kolme kuukautta kyllä ihan kevyesti, muistan miten lähdimme usein neuvolaan kolmen tunnin yöunien jälkeen ja siitä vielä kaupungille. Näin myös usein astetta ikävämpiä painajaisia, joissa unohdin vauvan sisään tai ulos tai se kutistui kananmunaksi, jonka keitin varjellakseni sitä kolhuilta ja muuta kamalaa. Asiantuntemattoman lääkärinplantun ohjeilla herätin itseäni myös öisin herätyskellon avulla syöttämään nukkuvaa vauvaa, moista typeryyttä en totisesti aio toistaa seuraavan vauvan kanssa. Normaalipainoista vauvaa kun ei ihan tosissaan tarvitse öisin pakkosyöttää eikä siten rikkoa sen luonnollista unirytmiä.

Lipsikin näkee joskus painajaisia. Se herää itkien ja rauhoittuu taputtelusta ja silittelystä. On kummallista pohtia, millaisia painajaisia taapero näkee? Tai millaisia unia se näkee? Ja millaisia unia sikiö näkee, kun sillä ei ole vielä juurikaan kokemuksia tai tietoisuutta? Erottaako se unen valveesta?