Myötätunto ja torjunta

Myötätunnon osoittamisen ja vastanottamisen vaikeus on askarruttanut minua nyt monta päivää. Eilisen taidenäyttelyn jälkeen istuimme ystävän kanssa kahvilla ja pohdimme, miten surun kohdannutta ihmistä voi lähestyä? Hän oli jutellut ihmisen kanssa, jolle oli käynyt suunnilleen ne pahimmat jutut mitä voi tapahtua viimeisen vuoden aikana ja oli huomannut kävelevänsä todella varovasti toisen surun ympärillä. Olin itsekin pyöritellyt samaa juttua hieman pienemmässä ja arkisemmassa kontekstissa, parin tapahtuman valossa. Mies on kipeänä ja kun säälittelin häntä ääneen, hän tokaisi hiukan äkkinäisesti, että kyllä tässä pärjäillään. En pahastunut torjunnasta koska läheiselle ei tule loukkaannuttua noin pienistä jutuista ja tunnistin samalla reaktion itsestäni. Minua pisti viime sunnuntaina mökillä ampiainen peukaloon poimiessani yrttejä. Älähdettyäni kumarruin tutkimaan, että mikäs ötökkä siellä nurmikolla nyt ryömikään, mies silitti rauhoittavasti selkääni, koska kumartumiseni näytti varmaankin kivun ja pahan olon eleeltä. Oikaisin selkäni välittömästi ja selitin, että tutkin vain missä se minua pistänyt amppari on. Enkä puhunut pistoksesta sen enempää, vaikka tietysti sekunniksi vähän säikähdinkin, pitääkö raskaana reagoida pistoksiin jotenkin erityisesti (no eipä vissiin jos ei tule oireita) ja sitten koko pistos jo unohtuikin.

Se, että haluan näyttää pärjääväni ja selviäväni ilman lohdutusta, on peruja omasta lapsuudesta. Olin lapsena jotenkin tosi spartalainen, en mielelläni puhunut isoista haavoista enkä päänsäryistä vaan kärsin mieluiten yksin. Tämä johtui luultavasti siitä, että perusmielentilaltaan huolestunut äitini ahdistui vaivoistani suhteettomasti ja minua kiikutettiin erikoislääkäreillä vähän siitä sun tästä syystä. Mikä oli oikeastaan hyvin hassua, olin niin perusterve ja tomera kuin lapsi voi olla joitain korvatulehduksia lukuun ottamatta (Lipsillä ei muuten ole kohta kaksivuotisen elämänsä aikana ollut yhtään korvatulehdusta - uskon tämän johtuvan pneumokokkirokotteesta, peukut pneumolle!). Opin, että ääneen ilmaistut heikkouden ja kivun tuntemukset kumuloivat suurta huolta ja touhotusta ja pahimmillaan suuttumusta, sain usein moitteita toheloinnista kun olin loukannut itseni. Tätä kuviota olen puinut aikuisena auki terapiaa myöten, ollut jälkijättöisesti vihainen vanhemmilleni, joiden rakkaus ja menettämisen pelko tuli esiin sellaisten negaatioiden kautta (toki muutenkin), ettei suhteeni heikkouteen ja sairauteen ole vieläkään aivan normaali.

Ihmistä, jota elämä on lyönyt isolla kartulla naamalle, on vaikeaa lähestyä. Surun ja masennuksen vallitessa ei jaksa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen, tökeröinä osoitetut myötätunnon ilmaukset saattavat vain pahentaa omaa mieltä ja sitten noidankehä onkin valmis: ystävän sanat tuntuvat vähättelyltä, suhteeseen alkaa kertyä puhumatonta sakkaa, sureva pelkää kertoa surustaan ettei saisi päällensä lisää vähättelyä tai väärän tuntuista suhtautumista ja tämä myötätuntonsa tökerösti ilmaissut päättää, ettei enää koskaan yritä sanoa surevalle mitään. En ole itse kokenut tällaista tilannetta, koska isot surut ovat toistaiseksi kiertäneet minut kauempaa, mutta lähipiirissä olen nähnyt tämän kuvion toistuvan kerta toisensa jälkeen. Ja esimerkiksi lapsettomuusblogeissa kuvio on luettavissa aina uudelleen ja se saa minut pohtimaan väistämättä, olenko itse loukannut lapsettomia esimerkiksi hölöttämällä Lipsistä tai raskaudestani? En kyllä toisaalta hölötä näistä aiheista kovin kompulsiivisesti lapsettomien kanssa, pikemminkin on niin että ainakin nyt maha pystyssä minun vissiin kuvitellaan haluavan puhua tästä enemmänkin, vaikka saan tyydytettyä kaikki pullauunilaisjutut vertais-raskautettujen kanssa. Että mieluiten joskus jopa unohtaisin olevani raskaana.

Eikä näihin ole olemassa mitään patenttivastausta, että miten surevaa edes tulisi lähestyä. Tiedän tapauksen, jossa äitinsä menettäneet nuoret ihmiset jätettiin yksin silkkaa varovaisuutta ja haluttomuutta aiheuttaa lisäkipua. Yksi näistä ihmisistä on asiasta vieläkin todella katkera ja muutkin heistä oireilevat enemmän tai vähemmän hylkäämistä. Ja taas nämä ihmiset, jotka toimivat aikoinaan parhaaksi kuvittelemallaan tavalla, kantavat asiasta omalla tahollaan huonoa omaatuntoa.

Empatiaakin voi ilmaista niin monella tapaa tahdittomasti. Ehkä yleisin tapa on huomaamaton tapa pyrkiä määrittelemään, miltä vastoinkäymisiä kohdanneesta ihmisestä kuuluu tuntua. Esimerkiksi oma imukuppisynnytykseni ja kavereiden sektiot ovat kohdanneet muilta ihmisiltä satunnaisia "voi sua raukkaa!!"-reaktioita, joista ainakin itselle tulee herkästi tarve sanoa pontevasti vastaan. Että ei, en traumatisoitunut, mielestäni onnistunut synnytys on sellainen jossa sekä äiti että lapsi jäävät eloon ja ainakin itse toivuin nopeasti vaurioista. Tässä on aina se riski, että alkaa limaisen holhoavuuden pelossa vähätellä omia kokemuksiaan. Huomaan tämän esimerkiksi neuvolassa, jossa superlempeä neuvolantyttö jaksaa joka kerta kysyä minulta "mites mielialat". En yhtään halua alkaa sellaisessa tilanteessa luodata öisiä pelkojani tai surumielisyyttä tai mitään, vaan vastaan automaattisesti "ihan hyvät". Koen tämän kyllä myös terveeksi itsesuojeluksi ja omiksi rajoiksi, en voisi kuvitella hölöttäväni kaikkia mielenmurteitani niinkin satunnaiselle tuttavuudelle kuin terveydenhoitaja. Sulkeutumisen tarve johtaa kyllä toisaalta pahimmillaan vihamielisen varautuneeseen kyräilyyn, jossa jokainen ystävällinen interaktio tulkitaan tunkeiluksi. Jotkut tutut miehet käyttäytyvät näin masentuneena ja heillä on siihen täysi oikeus, vaikka taktiikkana täydellinen torjunta ei olekaan kovin rakentava. Tietysti masennuksesta ja murjotuksestakin voi vähitellen tulla osa persoonaa (vaikka masennus onkin juuri sairaus, ei persoonallisuuden piirre) ja koko maailma alkaa näyttäytyä synkkänä ja tahallaan esteitä asettavana paikkana, joka kannattaa mieluiten torjua, ettei yksikään positiivinen kokemus pääsisi kolhimaan omaa panssaria. Kuten varmaan tästä tekstistäkin on luettavissa, minulla on elämässäni yksi tällainen ihminen, joka on torjunut minut juuri niin monta kertaa että en käytännössä enää uskalla edes tervehtiä häntä kunnolla, vaikka aina käytännön pakosta tapaammekin silloin tällöin. Tiedän, että hänellä on paha olla enkä saisi loukkaantua mielenosoittelusta ja epäystävällisyydestä, mutta kuppi on keikahtanut nurin juuri sen verran monta kertaa, että tällä hetkellä vältän tätä ihmistä parhaani mukaan, etenkin kun olen itsekin herkässä tilassa. Eikä kontaktinotto häneen olekaan oikeastaan minun tehtäväni vaan tavallaan ajattelen, että hänet on jätetty pahan kerran yksin silloin kun asiat olisi vielä voitu ratkoa hieman helpommin ja hän on siitä täysin oikeutetusti vihainen maailmalle.

Jospa näistä vähän surumielisistä mietteistä torhistautuisi juhannuksen viettoon. Kesän juhla meni uusiksi kun mies tuli kipeäksi, mutta onneksi Helsingissä näyttäisi olevan kaikkea sutinaa sekä minulle että taaperolle. Nostatin tunnelmaa kuuntelemalla Saarenmaan valssin ja juomalla tilkkasen punaviiniä, ah!