Neljä vuotta Kalliossa

Alun perin oli tarkoitus, että tulisimme vauvan kanssa heinäkuun lopussa sairaalasta uuteen kotiimme siniparvekkeiseen kerrostaloon. Mutta koska Juhannuspoika tuli etuajassa, hänestä tulikin kalliolaisvauva. Asumme täällä rakkaassa kaksiossamme nyt viimeisiä päiviä. Koti muuttui ensin pesäksi: sairaala-aikanamme L vei olohuoneen sohvaryhmän omavarastoon ja osti tilalle yhden hengen sängyn ja siirsi Lipsin sängyn olkkariin. Meillä oli kaksi hämärävaloista, lämmintä makuuhuonetta joista toisessa nukuimme vauvan kanssa ja toisessa nukkuivat L ja Lipsi. Väliaikaisjärjestely oli jotenkin aivan hurmaava, kun kaikki on muutenkin pikkuvauva-aikana vähän vaiheessa ja käymistilassa ja joka paikka täynnä pikkupyykkiä, oli rentouttavaa elää hetki pesäelämää ennen suuria muutoksia. Nyt koti on täynnä muuttolaatikoita, osa isoa kirjastoamme on jo pakattu punaisiin muovilootiin, vauvalle ja taaperolle on tehty survival kit yhteen isoon kassiin eikä seinillä ole enää montaakaan taulua.

Olen tämän heinäkuun aikana muistellut haikein mielin tässä asunnossa viettämäämme neljää vuotta. Muutimme tänne heinäkuussa 2007, vajaa kuukauden jälkeen häistämme. Olin pikkuisen vailla kolmekymppinen, elämäni ensimmäisessä oman alan täyspäiväisessä työpaikassa, onnellinen ja täynnä elämännälkää, viipotin joka viikonloppu bileissä ja baareissa ja keikoilla. En kaivannut hetkeäkään espoolaiskotiamme, joka oli ollut täysi väliaikaisratkaisu ja melko epäonnistunut kokeilu. Oli lumoavaa muuttaa takaisin kotikulmille, ihanaan ruutuikkunataloon jonka ikkunasta näkyi vanha kouluni ja kirjaston takaseinä. Ja koti oli ensimmäinen oikeasti oma, jonka saattoi tapetoida ja maalata oman halunsa mukaan. Tein pieneen vessaamme hienon kukkapuu-seinämaalauksen ja L askarteli leveisiin ikkunalautoihin mosaiikit. Nautin ratikan kolkkeesta ja siedin viikonloppuisin makkarin ikkunan alla kokoontuvia kännikaloja. Aurinko paistoi kivisille kaduille ja pihakuiluihin.

Ensimmäiset pari vuotta elimme vapaata ja hilpeää dinkkuelämää sisustaen kotia kahden aikuisen tarpeisiin, sitten elämä muuttui lapsiperheen arjeksi ja pian siihen päälle ryntäsi yli vuoden kestänyt julkisivuremontti. Aloin pikku hiljaa turhautua kotimme puutteellisiin fasiliteetteihin, siihen että vauvan kakkapylly pestiin keittiössä samassa paikassa kuin salaatit ja tomaatit, ettei vessassa ollut käsisuihkua ja että hissiin piti survoutua vaunujen kanssa rytyyttäen. Yhdistelmänä äitiysloma ja huputetut ikkunat plus superluminen talvi olivat omiaan tukemaan mökkihöperyyttä. Ehdin unohtaa, mitä ikkunasta näkyy ja totuin siihen, että tänne ryykäsi vähän väliä huomioliiviäijiä vaihtamaan ikkunoita. Kaikki oli vaiheessa ja käymistilassa, juuri kun vietin suuren osan aikaani kotona, lattiat piti peittää suojapahveilla ja viherkasvit tekivät hiljaista kuolemaa valon puutteessa. Ja viimeistään, kun tulin uudestaan raskaaksi, alkoi kypsyä päätös siitä, että meidän pitää lähteä hyvän sään aikana, etsiä koti johon mahtuu neljä ihmistä. Perusteellisten ja näin jälkikäteen ajatellen melko nopeiden etsintöjen jälkeen löysimmekin uuden kodin alueelta jolle en olisi voinut lapsettomana kuvitella muuttavani mutta joka on oikeastaan ihan loistava paikka: autoton, kanta-Helsinkiä, loistavien kulkuyhteyksien päässä ja lähellä muutamaa suosikkipaikkaani, kuten isoa uimahallia ja kasvitieteellistä puutarhaa. Ja onneksi saimme myös vanhan myytyä mukavalle pariskunnalle jotka selkeästi arvostavat tämän asunnon erityispiirteitä.

Vaikka kaikki onkin stressaamisen jälkeen käynyt aika sujuvasti, tuntuu kovin haikealta lähteä tästä kodista. Tämä 20-luvun korkeakattoinen ja omituisen muotoinen kotimme tulee olemaan se kaikkein kaunein ja tunnelmallisin koti, paikka jossa olen saanut tyydyttää kauneudenjanoani. Täällä kaikki on niin kaunista: peiliovet ja muotoillut ovenkahvat, lautalattiat ja natiseva veräjähissi. Talossamme on Helsingin boheemein kahvila ja ihana naapuriperhe, jolta lainasimme juuri sylillisen pieniä vauvanvaatteita. Ja Kallio on näinä neljänä vuotena muuttunut jatkuvasti yhä enemmän edukseen: ihmiset levittäytyvät kesäisin puistoihin ja pihoille muutenkin kuin vetämään päänsä täyteen, jänniä kivijalkapuoteja putkahtelee, katukirppiksiä järjestetään, Karhupuiston lippakiskalta saa sateenkaarifiiliksen ja reilun kaupan kahvia, kirjastossa on tapahtumia joka viikko, torilla orkesteri soittaa Uralin pihlajaa, joka paikassa on lapsia ja polkupyöriä.

Huomenna tänne tulee muutamia ystäviä ja sukulaisia auttamaan pakkaamisessa. Itse muuttoon varasimme muuttofirman jo ennen Juhannuspojan syntymää. Vaikka olenkin toipunut synnytyksestä niin hyvin, etten enää edes muistaisi synnyttäneeni ellei siitä olisi todisteena vauvaa ja maidolla täyttyviä rintoja, olen silti kovin helpottunut siitä, että roudauksen hoitavat ammatti-ihmiset. Neljän hengen kamojen pakkaamisessa ja purkamisessa kaiken muun multitaskaamisen ohella on aivan kylliksi haastetta. On suloista ja haikeaa ajatella, että huomenna tulevat ihmiset ovat niitä samoja jotka auttoivat meitä muutossa neljä vuotta sitten. Miten elämä onkaan muuttunut! Ja miten ihanaa on, että vaikka kaikki muuttuu aivan toiseksi, kulkee elämässä mukana rakkaita ja tärkeitä ihmisiä joiden kanssa jakaa monta muistoa tästäkin kodista.