23

Facebookissa kiersi pariin otteeseen ikä-haaste, jossa siis jaeltiin toisille ikiä ja toiset sitten kertoivat mitä siinä iässä ovat tehneet. Kaikki te varmaan tämän meemin tiedätte. Aloin pariinkin otteeseen kyhätä vastausta, mutta syystä tai toisesta vastaukset tuntuivat liian intiimeiltä noinkin sosiaaliseen mediaan. Kamppailen muutenkin jatkuvasti nettiavoimuuden kanssa ja Facebookissa tulee aika helposti ajauduttua liiankin paljastaviin päivityksiin tai osallistuttua väittelyihin, jotka jälkikäteen vähän nolottavat. Yritän pitää Facebookin lähinnä hyväntuulisena helppona mediana, koska väärinymmärrysten vaara on suuri enkä jaksa mitään oikomis-selvittely-saagoja.

Mutta siis, sain Periaatten Naiselta iän 23. Olin 23-vuotiaana aikamoisessa risteyskohdassa, opiskelin kuvataidetta mutta en nähnyt sitä minään tulevaisuuden juttuna itselleni. Enemmänkin oli kyse ajautumisesta. Asuin yksin Kalliossa, ihanassa kaksiossa, olin paria vuotta aiemmin eronnut sopuisasti ensimmäisestä avomiehestäni. Aloin tutustua internetin ihmeelliseen maailmaan, ystävät neuvoivat miten ircataan ja roikuin kanavilla pitkin öitä. Poltin tupakkaa, sisälläkin. Maalasin vernissankäryssä ja kuuntelin 70-luvun hämymusaa. Kävin vanhempien luona sunnuntaipäivällisillä ja osallistuin joskus mielenosoituksiin. Aloin seurustella miehen kanssa, johon olin ihastunut hänen älykkyytensä ja verbaliikkansa perusteella, ja miksei ulkonäönkin perusteella. Suhde ei vain käytännössä toiminut ollenkaan, emme kohdanneet toisiamme ja kaipasin hirveästi rakkautta ja välittämistä, sitä, jota olin saanut ensimmäisessä suhteessani. Olin nöyrä ja myöntyväinen, nolottavan riippuvainen miehen mielialoista. Suhde oli alusta alkaen tuhoon tuomittu ja kaiken angstin kruunasi ei-toivottu raskaus ja sen varhainen keskeyttäminen. Olen kirjoittanut Lupiinin alkuvuosista abortista ja sen traumattomuudesta vaikka kuinka paljon, mutta nyttemmin, livuttuani lähemmäksi mammabloggausta, en ole asiaa niinkään käsitellyt, koska itselleni hieman yllättäen tämä aihe herättää joissain aika voimakkaita reaktioita. Ja samaan aikaan, hirveän monelle on tehty abortti. Joskus istuin ystävieni kanssa iltaa ja tajusin että puolella meistä on näkymätön a-kirjain otsassa. No, joka tapauksessa, abortti oli tietysti toimenpiteenä epämiellyttävä, joskin lääkkeellisenä ei-toimenpiteellinen sinänsä, mutta ei aiheuttanut vasta teini-iän angsteista läpipungertaneelle itselleni mitään erityisiä moraalisia dilemmoja. Itse asiassa, se sinetöi paitsi epäonnisen parisuhteen myös voimaannutti oudosti: voin päättää elämästäni. Jossain Anna-Leena Härkösen kirjassa (hiukka nolottaa ettei minulla näemmä ole mitään älyllisempiä sitaatteja plakkarissani, olisi tietysti hienoa siteerata jotain Odysseusta mut minkäs teet) päähenkilö totesi: "abortti oli ensimmäinen itsenäinen päätökseni, vaikka murha olikin" tms. En pidä itse aborttia murhana, mutta läppä osui. Se oli tietoinen päätös, joka päätti myös haahuiluvaiheen elämässäni. Erosin miehestä, päätin mitä alan tosissani opiskella, aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, otin elämän omiin käsiini. 23-vuotiaana elin kriisissä ja selätin sen kriisin. Siitä alkoi aikuisuus.