Rutiinit ja luontainen boheemius

Takana on ehkä koko kersahistoriani vaikein yö. Lipsillä on yskä, jota se yskii lähinnä öisin. Yskä ärsyttää ja raivostuttaa pientä ihmistä ja siitä alkaa ulina ja patjan potkiminen, joka ei hellitä oikein millään. Sitten jossain vaiheessa pikku-ukkeli herää siskonsa ulvontaan ja yhtyy kuoroon. Viime yönä näitä ulvokonsertteja oli yhdeltä, kahdelta (jolloin kannoin Lipsin parisänkyyn muun joukon jatkoksi ja unohdin törkeästi peiton, miten loukkaavaa ja suuren ulinan arvoista), puoli neljältä ja viideltä. Viideltä juhannuspoika esitti traagista operettisankaria vonkumalla ja  hoipertelemalla olohuoneeseen ja tuupertumalla hankalasti tuolin alle kuin puukotettu ensirakastaja. Ja Lipsi ulvoi. Vedin jussipojan jalasta takaisin ja sähisin esikoiselle "nyt se pää kiinni" ja vuoroin lauloin tupakkirullaa. Tietysti menin tästä kaikesta säädöstä itse niin kieppeihin, etten saanut heti unta vaan luin puhelimella Kirsti Mannisen ja hänen tyttärensä haastattelua. Tyttären nimeä en rohkene tässä mainita, koska hänellä on tapana osallistua aktiivisesti itseään koskeviin keskusteluihin ja kirjoituksiin netissä (en aio kritisoida tytär-Mannista, mutta en myöskään halua käydä hänen kanssaan metakeskustelua siitä, miten hänen sanansa tulkitaan, blogissani, siksi tämä pieni varotoimenpide).

Mannisen äidillä ja tyttärellä näytti olevan lämmin ja rento, kannustava suhde. Lapsuudenperhe oli boheemi, täynnä lapsia ja hulinaa ja muuttuvia tilanteita. Kuvaus vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla on 70-luvulla syntyneiden kulttuuriboheemiperheiden lasten puheista muodostunut. Meidän perhehän ei siis sellainen ole ollut, vaan vakaa virkamiesperhe, vaikka jonkinlaista kulturelliutta onkin iskostettu. Mutta tavat ovat siis olleet keskiluokkaiset, eivät boheemit. No niin, siis, jäin miettimään noita perheitä ja sitä, miten omassa lapsuudessa lapset kulkivat enemmän mukana aikuisten elämässä eivätkä määränneet tahtia. Oli esimerkiksi ihan tavallista, että lapset olivat mukana vanhempiensa viinipitoisissa juhlissa ja saivat valvoa myöhään. Laura Honkasalon kirjoissa, joissa lienee aika paljon aineksia omasta elämästä, kuvaillaan tällaista boheemiarkea lapsen näkökulmasta. Joskus on rahapula ja syödään riisimakkarapataa, joskus saadaan jaffaa (paitsi Honkasaloissa nuo vanhemmat ovat taistolaisia ja jaffat ovat vissiin riistoa - no mutta kuitenkin) ja lapsia ei varsinaisesti suojella vanhempien erokriiseiltä. Itselläni oli etenkin nuorempana aika paljon kavereita, jotka olivat eläneet boheemilapsuuden rapistuneissa puutaloissa erilaisissa uusperhekuvioissa. Heidän tarinansa ja kuvauksensa tuntuivat todella kiehtovilta ja harmittelin hieman oman taustani pikkuporvarillisuutta, vaikka en toki toivonut siihen avioeroja tai rahahuolia. Lähinnä ehkä jännittävämpää taloa ja enemmän juhlia, avoimuutta sälekaihtimet tiukasti kiinni -arjen sijaan?

Mitenköhän minusta sitten kuitenkin tuli aika boheemi, omasta taustastani huolimatta? Kun taas moni hajanaisemman perheen lapsi vaikutti jo nuorena aika vastuulliselta? Varmaankin siksi, että minulle pedattiin asiat kotona aika pitkälle valmiiksi ja sitten toisaalta muutin tosi nuorena pois kotoa. Nuorena tuli tolloiltua pienesti raha-asioiden kanssa (maksamaton tarkastusmaksu vei luottotiedot pariksi vuodeksi) kunnes aikuistuin. Ja sitten lapsettomana töissäkäyvänä, vaikka elämä rullasikin suht hallitusti, elimme vapaamuotoista ja rentoa elämää, johon ei kuuluneet yhteiset ilta-ateriat vaan kummankin omat menot ja viikonloppujen krebailut. Kun Lipsi syntyi, lapsiperherutiineihin solahtaminen ei käynyt todellakaan helposti tai mutkattomasti, vaan prosessi eteni hitaasti ja oman lievän vastustukseni saattelemana. Olen itse edelleen sitä mieltä että lapsi ei ole pastaa (kuten Hesarissa tuossa taannoin otsikoitiin) ja elämä ei järky pienistä rutiinilipsumisista, mutta kauas ollaan tultu siitä yhden lapsen boheemista, myöhäisestä rytmistä ja tavastani reissata ympäri kaupunkia lapsi vaunuissa, äitilähtöisesti. Nämä unirytmiasiat eivät ennen puolta vuotta vierähtäneet mieleenikään, valvoin vauvan mukana sinne neljään asti aamulla. Rytmittömyys ja rentous miellytti minua, esikoisvauva-ajan etuoikeutena. Lipsi viihtyi hyvin vaunuissa, etenkin kun tarjoilin sille tuttipullosta maitoa siinäkin iässä, jolloin se olisi aivan helposti oppinut nokkamukin käytön. Tästä tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa ja ehkä yksi suurimmista saavutuksistani äitinä on ollut, etten enää yritä ostaa itselleni omaa aikaa tukkimalla lapsen suuta aivan sananmukaisesti. Tietysti teen sitä jonkin verran, mutta se onnistuu xylitol-pastilleillakin.

Kun toinen lapsi tuli taloon, luimme miehen kanssa ärsyttävän opuksen nimeltä Lapsi elää rutiineista. Siinä oli kaikkea höpinää iltarukouksista ja puolivuotiaan nukuttamisesta omaan huoneeseen ja teos oli muutenkin raivostuttavan konservatiivinen. Inspiroiduimme siitä kuitenkin siinä määrin, että laadimme perheen väljähkön aikataulun. Tärkeimpänä varmaan yhteiset ateriat ja tietyllä kellonlyömällä alkavat nukkurutiinit. Tämä meidän versio on toiminut ihan kohtuullisen mukavasti ja kyllä sitä tällainen tuulihattukin äitinä taipuu aika strukturoituun arkeen.

Nyt miehen ollessa työmatkalla (lento on pahasti myöhässä ja mies kotiutuu vasta illalla -suks big taim) olen väsyneisyyttäni lipsunut rutiineista. Rusinapaketin kanssa vaellellaan ympäri taloa, iltapalaksi käy Elovena-keksi, pahimmillaan se saatetaan nauttia päivän tieskuinkamonennen Dinojunan äärellä. Tiedän, että ensi viikolla maksellaan lipsumisesta, lapsilla on oiva taipumus olla tinkimättä saavutetuista eduista.

Nyt tätä kirjoittaessani olen antanut lasten avata askartelulipaston laatikot. Juhannuspoika vetää pakettinarua pakasta, Lipsi väsää itselleen intiaanikoristetta höyhenistä. Tulossa on kamala sotku, mutta tämä on se mun tyyli. Mielummin sotkua, hetki omaa aikaa ja sitten siivoamista, kuin jatkuvaa natsikomentoa ei-ei-eineen. Ei-sanaa joutuu käyttämään miljoona kertaa päivässä muutenkin, kannattaa aina joskus valita ne taistelut.