perjantaina, maaliskuuta 29, 2013

Kevyttä yläpilveä

Mulla on yksi oikeakin kirjoitus tuolla luonnoksissa odottamassa, mutta sitten iski mahatauti. Vituttaa tietysti ihan huolella, että pääsiäisloma menee osittain punkan pohjalla, ystävien kanssa sovittu sushi-ilta peruuntui, mutta on kyllä ollut tervetullutta lepoa myös lähinnä maata ja katsoa Täykkäreitä putkeen ja surffata tabletilla. Vanha kunnon ripaska-oksu-homma on käyty läpi, onneksi armeliaasti eri päivinä. Kyllä sitä voi ihminen ruuansulatustaan arvostaa kun se ei toimi. En nyt lähde sen graafisemmin kuvailemaan, mutta onhan se hämmentävää kun neste tulee ulos eri paikasta kuin yleensä ja siitä yleisimmästä paikasta ei ollenkaan. Kärsin varmaan jonkinasteisesta nestehukasta etenkin kun imetän edelleen. Eilinen meni kyllä aika survivor-hengessä: mies oli töissä ja esikoinen mummulassa, mutta koska sielläkin sairastetaan (luulo-, ainakin osittain) ei heitä voinut kahdella lapsella sälyttää, joten makasin punkassa ja Juhannuspoika hillui ympäriinsä ja sai "tiitä" vähän väliä ellen heittänyt sille banaania kaluttavaksi. Yllättävän hyvin makkarin aktiviteetit tuolle taaperolle riittivät, jumppapallosta voi lapsi saada määrättömästi huvia ja kun päiväunet koittivat, ummistin minäkin silmäni.

Vatsataudin loppusairastelun miellyttävin sivuvaikutus on outo, instant-humalainen olotila, vähän kuin olisi impannut ilokaasua. Maailma näyttäytyy kaukaisena, absurdina ja hilpeänä, ilman erityistä syytä. Ei jaksa edes sääliä itseään koska kaikki vähän naurattaa ja meuhkaannuttaa. Meuhkaannuin erityisesti Facebookista löytämästäni sivustosta, jonka vanhemmat ovat perustaneet tuoreelle keskosvauvalle ja jonne on liittynyt valtava määrä ihmisiä lyhyessä ajassa. Ei siinä mitään, vertaistuki on tärkeää ja kokemusten jakaminen myös, mutta alunperin kai perheelle tarkoitettuun ryhmään änkeää ties mitä porukkaa linkittämään kuolleitten vauvojen vanhemmille tarkoitettuja tukisivuja etc. Ja joku kertoo siellä, miten heidän 15-viikkoinen enkelivauvansa menehtyi. Anteeksi nyt vaan, mutta minusta on epäsensitiivistä kertoa kuolleiden vauvojen vanhemmille keskenmenosta samanarvoisena asiana. Ei se ole sitä. Sitten on tämä "meidänkin Maija-Pekka syntyi 900-grammaisena ja on nyt reipas koululainen"-diskurssi. Se on tietysti tarkoitettu tsempiksi, mutta on jotenkin, no, pöllöä, kun vastassa on alle kilon painoisen vastasyntyneen vanhemmat. Tai ehkä olen vaan neuroottinen. Itsekin kuulin tuota tsemppiläppää Juhannuspojan synnyttyä. Sairaalassa jossa jaoimme huoneen jonkun muun äidin kanssa, tulivat tämän äidin sukulaiset ällistelemään Juhannuspojan pienuutta ja kun kerroin hänen syntyneen hieman ennen aikojaan, he alkoivat hulluna tsempata että kyllä täällä Suomessa keskoshoito on niiin upeeta ja siitäkin voi tulla ihan terve normaali koululainen. Kiittelin ja mietin itsekseni että mitä vittua, nyt tuli niin ärsyttäviä tsemppejä että huhhuh. Jos juhannuspoika olisi oikeasti ollut keskos-keskonen ja jotenkin hädässä, eihän se olisi ollut kanssani synnyttäneiden osastolla vaan letkuissa ihan eri paikassa. Samoja kannustavia tarinoita kuulin monen monta liinaillessani (no nyt tuli ällö termi!) kaupassa kun tädit äimistelivät vauvan pientä kokoa. Vieläkin tulee samaa läppää, mutta nyt olen oppinut valehtelemaan suvereenisti Jussipojan iän paria kuukautta alemmaksi esim uimahallissa, koska en JAKSA miljoonatta kertaa setviä tätä lievä ennenaikaisuus -casea läpi. Ja Jussipoika lienee laiha ihan muuten vaan, useat 35-viikkoisena syntyneet ovat taaperoina jo ihan pulskia veijareita. Vaan kaikki eivät.

Toivottavasti en ole tartuttanut muita perheenjäseniä, koska en jaksaisi tämän kuoleva joutsen (kiitos termistä Liisalle) -olotilan jälkimainingeissa kauheasti ketään hoidella.

4 kommenttia:

  1. Pikaista paranemista :)! Mulle kyllä iskee luulotauti kans jokaisesta näistä tautiviesteistä ja osa jää jopa lukematta :D. Tänne kuitenkin Palasin.

    Se on kyllä jännä miten omaan lapseen liittyvät lausahdukset voivat välillä nostattaa niinkin suuria tunteita. Joku leijonaemovietti iskee yhdestä "väärästä" sanasta. Pienuus, suuruus, ulkonäölliset havainnot. Itsekin aina ihailen lapsia moisella tapaa mutta sitten aina kaduttaa, että jos tulikin tietämättään loukanneeksi. Minua nimittäin täysin lapsekkaasti ärsyttää että appsilta kaikki huomioi/ihannoi piirrettä x, jota minultakin on aina lapsena ihailtu. Se ikään kuin on ollutkin se minua määrittelevä piirre eikä muita piirteitä ole niinkään huomioitu. Että näin ne kummallisuudet voivat tulla monen mutkan kautta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on taudin selkä taitettu, setvittävänä kauhea takku tukasta, joka syntyi kolmen päivän makaamisesta ja kestonutturasta...

      Mulla on yleensä aika hyvä sosiaalinen silmä näissä lapsikommentoinneissa, ehkä siksi, että olen itse joskus vähän turhan herkkä. Tuleehan sitä tietty tolloiltua ja tölvittyä ihan vahingossa. Ja sitten kun haluaisi jotenkin pahoitella tollouttaan, pitää pidellä itseään ettei lähde asiaa kauheasti avaamaan, koska voihan olla niin, että toinen ei ole huomannut mitään. Mulla oli joskus tapana lähetellä sähköpostilla selventäviä jälkisanoja ja sitten huomasin että se vei vaan syvemmälle suohon. Nyt yritän ajatella vaan, että aika tasii ja asiat unohtuu. Jännää, kauheesti nyt mietin mikä se piirre x on. Se on varmaan ihanat isot ruskeat silmät :)

      Poista
  2. Mä rupesin myös hyvin pian kertomaan Anaïsin iän vain korjattuna ikänä ja vähän alakanttiin pyöristäen, kun en jaksanut selittää keskosuutta joka kerta (syntyi siis aikoinaan rv28 ja vähän pienikokoisena). Ja noi tsemppitarinat on kyllä vaikeita, se raja rohkaisevan vertaistuen ja pöllöyden välillä on hyvin häilyvä. Meillä esimerkiksi kaikki on mennyt niin harvinaisen hyvin alusta asti, että en oikein tiedä, kannattaako siitä kenellekään samassa tilanteessa olevalle kertoakaan. Mietin, kirjoitanko siitä blogiin - ehkä, sellaisella "tämä on vain yksi tarina" disclaimerilla.

    Paranemista - ja toivottavasti tosiaan muut perheenjäsenet ei sairastu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leluteekki, morjensta vaan! Teillä onkin sitten ollut aikainen lintu. Musta keskoset on aina ja etenkin nyt kun omakin kuopus siihen kategoriaan mahtuu, olleet jotenkin älyttömän hellyttäviä siinä sirpukkamaisessa suurisilmäisyydessään. Käyn edelleen katsomassa yhdestä blogista sellaisen super-suurisilmäisen keskosena syntyneen vauvan kuvaa kun se on vaan niin ältsin söpö. Näissä keskos-jutuissa voi kyllä lipsauttaa vahingossa ihan tolloja. Käytiin Jussipojan vauva-aikana perhemuskarissa ja siellä oli sellainen moikkaus-biisi jossa tervehdittiin muita lapsia ja äitejä. Yksi äiti sanoi heti kättelyssä että "meidän tyttö on sitten pieni koska se on keskonen" (tyypillistä etten edes huomannut siinä mitään pienuutta, mun arviointikyky ei äitinäkään näistä vauvojen ja pikkulasten tarkoista ikäkausista ole parhaasta päästä) ja sanoin että aijaa no niin meidänkin lapsi tuli etuajassa, viikolla 35. Siihen äiti totesi kuivasti että "joo, tää syntyi kolme kuukautta etuajassa". Nolotti, vähäsen.

      Taidetaan kuulua kaikki täällä jo terveiden kirjoihin, halle&lujaa!

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!