perjantaina, maaliskuuta 08, 2013

Kotiäitiansa

Olimme tänään lasten kanssa Naistenpäivän vaunumarssilla, mielenosoituksessa vaatimassa äitikuolleisuuden vähentämistä. Joka päivä kuolee 800 naista ja tyttöä, koska heiltä puuttuu mahdollisuus ehkäisyyn, turvalliseen aborttiin ja seksuaaliterveyteen. Uhreista 99 prosenttia asuu köyhissä maissa, missä äitiyskuolleisuus on yleisintä 15–19 -vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. RFSU:n järjestämä marssi kulki Espalta Eduskuntatalolle ja pääkallonpaikalla pari kansanedustajaa kävi kertomassa, miten äitikuolleisuutta yritetään vähentää ja millä keinoin. Lopuksi saatiin kahvia ja keksiä ja tilaisuus oli muutenkin herttainen ja vähän vaisu. Ei taida kotiäideistä oikein olla mellakan aloittajaksi ja hyvä niin, mellakat ovat aika kamalia. Oli hauskaa olla pitkästä aikaa mielenosoituksessa, kävin niissä nuorena niin paljon ja niin moniaista aiheista, että sain todella pahan mielenosoitusallergian vuosikausiksi. Paikalla oli mediaa ja oma jälkikasvu tuli ikuistettua ainakin Iltasanomien sivuille, tosin nyt varmaan tämä Talvivaara-mielenosoituksen savupommi-isku (idiootit!!!) peittää tämän herttaisen äitimielenosoituksen alleen. Niinhän se menee, röyhkeät ja äänekkäät jyräävät.

Naureskelimme mielenosoituksessa kälyn kanssa sille, miten meille aina joskus tulee kutsuja näihin "Kotihoidontuki paremmaksi, kotiäideille lisää massia"-mielenosoitukseen. Emme kumpikaan, vaikka kotiäitejä olemme, lähtisi niihin mielenosoituksiin suurin surminkaan. Viiteryhmänä lisää rahaa vaativat kotiäidit kuulostavat rehellisesti sanottuna puistattavalta. En muutenkaan ole kiinnostunut osottamaan mieltäni napakohtaisista asioistani (koska en esim kuulu seksuaalivähemmistöön, silloin asia olisi eri), Suomessa kotiäideillä on asiat vähän helvetin hyvin noin globaalissa mittakaavassa. Täällä on turvalliset synnytykset, turvattu raskaus- ja pikkulapsiaika ja pitkät pitkät äitiyslomat ja vanhempainvapaat. Joskus tekisi mieli kirjoittaa Hesarin yleisönosastoon otsikolla "onnellinen veronmaksaja" ja hehkuttaa sitä, miten upealla tavalla juuri kotiäitinä pääsee nauttimaan hyvinvointivaltion hedelmistä. Hienoista leikkipuistoista, museosta, joukkoliikenteestä, neuvolajärjestelmästä. Ilmaiseksi!

Hauskan mielenosoituksen jälkeen alkoi kuitenkin vituttaa ankarasti. Pyrytti, tarvoin taas lasten kanssa tuplavaunuilla kaupungilla vaikka miehellä on lomaviikko ja olin tyhmyyksissäni mennyt lupaamaan sille jotain "omaa päivää". Sitten tajusin, että olen viimeksi nukkunut pitkään joskus tammikuussa ja soitin hänelle itkuisenräyhäkkään puhelun siitä, että nyt on MINUN aikani pitää vapaata, on naistenpäivä ja kaikkea, nyt heti kotiin hemmetti, ja äiti vapaalle! Olin vielä hoitanut tässä välissä  uuden sukulaisvauvan ristiäislahjan, lasten ruokinnat ja viihdytykset ja kaikkea muuta, sellaista jota teen jatkuvasti ja joka vaatii paljon aikaa ja säätöä. Mies, lasten isä, on todella osallistuva ja ihana 2000-luvun feministimies-isähahmo, mutta huomaan silti, miten lipsahdamme aina uudestaan siihen samaan kotiäitiansaan. Minä otan päävastuun lapsista, etenkin kuopuksesta, vahdin heitä laivan leikkihuoneessa kun mies on konjakilla baarissa, ja sitä rataa. Nukutan lapset että mies pääsee sikaribaariin (olimme juuri Tallinnassa) ja huolehdin, että kaikki on mukana. Huomaan selvästi, miten miehen pinna on lasten kanssa säätäessä paljon lyhyempi kuin minun, joka on tottunut jatkuvaan multitaskaamiseen ja sähläämiseen. Tiistaina kun epäonnisen lounasravintolareissun jälkeen mies puhkui hiljaisia vitutuksen pilviä, sanoin hänelle, että "tajuatko että mä hoidan tällaisia tilanteita päivittäin, ilman sun apua" ja mies kehtasi möläyttää, että "ei se mua lohduta" sen sijaan että olisi sirotellut päälleni ruusunlehtiä ja ylistänyt ihmeellistä äitivoimaani. Joskus toivoisin, että voisin tältä istumalta lähteä töihin ja mies koti-isäksi vaikka kolmeksi kuukaudeksi, silloin hänkin näkisi millaista se päiväarki lasten kanssa on. Vaan ei, me olemme juuri sellainen perhe josta Anu Silfverberg ansiokkaassa Äitikortissaan kirjoittaa: miehellä on hyväpalkkainen vakiduuni, minä olen vailla paluutyöpaikkaa. Miehen kotiinjäänti romahduttaisi talouden joten itsestäänselvästi minä olen se kotonaolija. Ja ei sillä, viihdyn tässä hommassa useimmiten hyvin ja olen iloinen voidessani seurata lasten pikkulapsivuosia läheltä, mutta kyllä joskus hirttää kiinni. Etenkin naistenpäivänä. Ja missä se mun kukkakimppukin on?

23 kommenttia:

  1. Mulla on suuri naistenpäivä-kyrpiintyminen päällä, joten voin toivottaa sulle hyvää naistenpäivää täältä Suomen Turusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terkkusia vaan! Muistan kun nuorena plikkana luin sellaista Naisten alakulttuuriyhdistyksen Narttu-nimistä erittäin feminististä zineä, jossa kirjoittaja oli käynyt läpällä Turussa järjestetyssä Nice Day -naistenpäivätapahtumassa, jossa oli tarjolla kynsihoitoa, meikkivinkkejä, laihdutusvinkkejä ja infoa vauveleista. Se oli niin hilpeä artikkeli, kirjoittaja pisti ihan satanolla halvalla sellaista supernaisellista höpsöttelyä. Ja parikymppiseen anarko-femakkoon eli meikään juttu uppos tietty kuin veitsi voihin. Nyt wanhana tätinä sitä näkee asioissa enemmän harmaan sävyjä mut silti vieläkin virnuiluttaa jos naistenpäivästä tehdään sellanen "iik syödään yhdessä vaaleanpunaisia marenkeja"-juttu.

      Poista
  2. Te olitte siellä marssilla? Huippua!

    Tavallaan mua jotenkin lohduttaa, että muidenkin miehet päästää joskus sammakkoja suustaan. Me käytiin kotityökeskustelu taannoin, sen aikana mies lähinnä murjotti hiljaa, mutta muutti sitten kyllä toimintaansa, mistä olen kiitollinen. Oltiin kovaa vauhtia lipsumassa siihen ansaan, jossa työssäkäyvä mutsi hoitaa kodin.

    Mulla on Taikinanaaman tavoin vähän naistenpäiväangstia, mutta kai tästä selvitään. Hyvää naistenpäivää sinne kuitenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, naistenpäiväangsti... silloin kun olin duunissa (silloin kaaaauaaan sitten) aina naistenpäivinä tuli joiltain toisilta osastoilta (olin isossa firmassa) täysin tuntemattomia miehiä vaaleanpunaisen ruusun kanssa ja halivat meitä naisia. Oli ihan kamalan hirveän vaivaannuttavaa kun joku ahdistunut tuntematon jamppa halasi vähintään yhtä vaivaantuneena. Enkä mä oikeasti edes välitä niistä naistenpäiväkukkasista, musta pointti on ihan muualla. Mutta kukkakauppiaille tämä päivä on tietysti varsinainen kultasuoni: ne voi myydä repsahtaneita roikkeita ylihintaan kun ne määrittelee kimput "naistenpäiväkimpuiksi" :)

      Poista
  3. Anonyymi3:26 ip.

    Hoho repesin tuolle "sen sijaan että olisi sirotellut päälleni ruusunlehtiä ja ylistänyt ihmeellistä äitivoimaani". Mä oon vasta toisella kolmanneksella mutta näen jo mielessäni näitä tilanteita. Tai oikeastaan niitä on jo, ne eivät vain (vielä) koske lastenhoitoa vaan muita arkipäivän käytännön asioita. Mies on ihana ja kultainen, mutta välillä niin auttamattoman pihalla kaikesta siitä mitä sujuvan arkielämän pyörittämiseen kuuluu. Kyllähän se nyt todistettavasti on tullut eläneeksi ilman muakin, mutta on se päätään hakannut seinään matkan varrella. Joka tapauksessa, myös minä odotan näiden keskusteluiden päättyvän ruusunlehtien sirotteluun ja kiittelyihin siitä, miten hyvin hoidan hommat senkin puolesta. En tajua, miksei niin koskaan käy. Välillä mietin, onko se oma vika, että olen opettanut miehen niin vähälle vastuulle, kun kontrollifriikkinä haluan olla varma siitä, että asiat tulevat hoidetuksi ajallaan ja hyvin, jolloin usein hoidan ne itse. Asioiden kärjistyttyä yleensä sovimme tasapuolisemmasta vastuunjaosta, mutta jossain vaiheessa hommat taas lipsuvat entiseen muottiin. Kun yhdistän näihin kuvioihin (tulevaisuudessa) lapset, lopputulos ei vaikuta valoisalta. Onneksi olemme hyviä riitelemään, ja asiat aina ratkeavat, vaikkakin ratkaisu olisi vain määräaikainen.

    -Supernaiivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Supernaiivi, onnea toisesta kolmanneksesta :). Miehet pitäisi joskus vaan jättää selviytymään lasten ja arjen kanssa, ilman mitään ohjeistuksia tai listoja. Katsoa vaan, että miten ne onnistuukaan selvittämään pesuohjelman arvoituksen tai ratkaisemaan, milloin talvitaan välihaalaria talvihaalarin alle, ja missä kaikki kadonneet pienet sukat ovatkaan :P

      Poista
  4. Tää oli taas hyvä, aijai! Mä oon hehkuttanut tota kaikille jotka jaksaa kuunnella, että kyllä vaan lapsiperheillä on asiat hyvin tässä maassa. Joskus vaan mietityttää, että miks se ei ilmeisesti kovin vahvasti korreloi lasten ja nuorten hyvinvoinnin kanssa, vai onko siinä kyse vain mediaharhasta, siis että oikeasti pahoinvointi on vähäisempää kuin muualla?

    Mä olin kaupungilla ihan vaunuitta, tai no, opiskelijakirjastossa vaan, mut ajattelin teitä lämmöllä siellä aikuisten (teinien) keskellä lattea ryystäessäni. Ja sit ostin InStylen ja suklaata ja äsken just istuin kahvia juoden ja suklaata syöden lukemassa, että how to look slimmer in SECONDS ja mietin että ai että mä tykkään olla nainen. Hyvää naistenpäivää meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on mahtavaa olla nainen! En oo koskaan halunnut olla mies, ne missaa NIIN paljon. Miten voi sekunneissa näyttää laihemmalta? Mulle pitää heti kertoa niksit!

      Ihkua naistenpäivää!

      Poista
  5. Tunnistan tunteen :) Omalla kohdallani oma vika, kun en vaan aina saa päästettyä irti ja annettua miehen opetella ihan itse. Disclaimerina sanottakoon, että vaikka hän viisas, kiltti ja kultainen onkin, niin arjen organisointikyky ei ole ihan parhaasta päästä. Koen itsellekin helpommaksi että minä mietin valmiiksi ja päätän, ja delegoin sitten esim. kauppareissut ja imuroinnit hänelle.

    Kyselin tuossa taannoin että olisiko mies miten mielellään poikien kanssa pari-kolme kuukautta kotona hoitovapaalla sitten joskus kun itse menen töihin. (Oletusarvoisesti isompi olisi tarhassa joten kotona pääasiassa vain yksi vähintään puolitoistavuotias lapsi.) Kuulemma ei kotivanhemmuus ole hänen heiniään kun on niin kauhean rankkaa. No shit sherlock! Tästä vielä keskustellaan, olen kyllä sitä mieltä että vähän aikaa on oltava koti-isänä vaikka väkisin, koska se kokemus kuitenkin tulee olemaan arvokas vaikka sillä hetkellä olisikin rankkaa.

    Mä tunnen aina oloni jotenkin vaivaantuneeksi kun kerron että haluan olla lasten kanssa kotona nyt ainakin pari vuotta. Kun ei ole nykyään poliittisesti korrektia sanoa tykkäävänsä olla kotona ja haluavansa a) ottaa aikalisän työelämään ja b) seurata omien lasten kasvua. Pitäisi mennä äkkiä töihin ettei yhteiskunta kärsi itsekkyyteni takia ja etten veisi muiltakin naisilta vielä enemmän senttejä siitä laihasta eurosta. Kotonahan on usein äärimmäisen tylsää, rankkaa ja v-mäistä eli töissä pääsisi ainakin teoriassa helpommalla, sen kyllä myönnän. Mutta kun haluan ihan itse nähdä miten lapsi oppii kävelemään, puhumaan ja muitakin isoja virstanpylväitä. Onko se nyt niin väärin kuitenkaan haluta tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, musta tuntuu, että monilla kilteillä symppiksillä miehillä voi vähän mättää tietty organisaatiokyky. Äsken mies kysyi multa "missä meillä on vesivärit" (esikoinen halusi maalata) ja vain vaivoin kitkin äänestäni vittuilevan sävyn kun vastasin "oletko mahtanut katsoa askartelulipastosta?".

      Olen kanssa huomannut, että on aavistuksen epäkorrektia hehkuttaa kotiäitiyttä ja pitkää kotonaoloa. Mua vähän rassaa että feminismi ei ole tässä kohtaa yhtään edennyt, ettei arvosteta sellaista monimuotoisuutta vaan ihanne on, että töihin mahd nopeasti ja kotielämästä kuuluu puhua vähän dumaavan naureskelevaan sävyyn. Sanon, että musta sellainen puhe on just nimenomaan misogyynistä, että ivataan ja vähätellään niitä "naisten töitä" koska just sillä viisiin arvotetaan ne vähäisemmiksi.

      Poista
  6. Pahoittelen, seuraa masisahistusketutuspurkaus. Mekin olemme lomalla niin ehtii katsos tämmöistäkin, ajattelua.

    Syinä: esikoisen lääkäri tänään jossa oli mahdollisuutena poliklininen leikkaus (jota ei tehty) ja neuvolan tartuttama Jossittelu kuopuksen painosta, joka on normaali mutta täysin alarajalla, enkä ole huolehtinut, mutta th Jossitteli jo valmiiksi kauhukuvia päähäni - eli huoli lapsistani.
    Toinen syy: emme menneet lomallaviemään lapsiamme näytille isovanhemmille (suora lainaus heiltä), sain eilen tästä arvattavat syyllistykset, joista vittuunnuin vaikka kuinka olin asiaan varautunut. Tästä seurasi perinteinen ajatuskulkuni missä surkuttelen, kun lapseni saavat niin vähän huomiota isovanhemmiltaan. Ja sitten pettymykseni heihin monessa suhteessa, mikä on kärjistynyt lasten myötä.
    Syy kolme: kohta on vuosi synnytyksestäni, kyllä, minusta puhe!, asia pyrkii aika ajoin mieleeni, koska synnytykseni oli säikäyttävä ja kannoin kipua siitä pitkään. Päähäni noussut kysymys: kysyikö kukaan sukulaisista Minun vointiani ison leikkauksen jälkeen? Ohimennen kyllä, mutta aliarviointi oli jatkuvasti läsnä, koska se nyt vaan kuuluu kuvaan: nainen joutuu kärsimään eikä siitä tehdä numeroa.

    Tästä triangelista on päähäni kulminoitunut sellainen jölli täksi päiväksi että eipä moista.
    Sitten vielä kuulen aika ajoin kysyväni mieheltäni kysymyksiä "oletkohan saanut tehdä omia hommiasi nyt lomailla hyvin?" tai "haluatko että puen apuna lapsia ulos?" yms ja kanna aivan tyhjistä asioista syyllisyyttä, vaikka jumalauta kaksin tässä veneessä ollaan! Ja plus mieheni on tosi ottautuva ja osaa.

    Olkaamme naiset ylpeitä mitä me teemme, hitto vie sitä kukaan tule sanomaan jos ei itse: minä osaan, teen päätöset, kannan vastuun ja vielä ilolla ja ylpeydellä!
    Kiitos Lupiini hyvästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, huoli lapsista on inhottavaa, halaus! Sitä menee niin helposti mukaan ahdistumiseen, vaikka joku järjen taso yrittäisi puhua sitä järkeä ja latoa tiskiin faktoja. Noi lasten kasvuasiat ja niihin suhtautuminen neuvolassa... me meinattiin joutua nyt kontrolliin kun Juhannuspoika on kasvanut LIIAN NOPEASTI pituutta. Sillä kertaa osasin nauraa vaan heleästi, hitaahkosti kasvavien ja alakäyrällä vauvana hiihtäneiden lasten äitinä pituuspyrähdys riemastuttaa. Ja sitäpaitsi juhannuspoikahan on ennenaikainen ja luulisi lääkärinkin tietävän, että ennenaikaiset ottavat pituudessa kiinni täysiaikaiset ikätoverinsa just about kahteen vuoteen mennessä. Joskus käy vähän kateeksi vaikka sveitsiläisiä, joilla on vauvojen yhteispunnituksia vapaaehtoisesti mutta ei varsinaista kasvukäyrää.

      Joo, huokaus, mäkin koin harmia siitä että isovanhemmat ei hoitaneet lapsia enempää Tallinnan reissulla. Purkauduin siitä äidillekin puhelimessa ja äiti esitti ihan kohtuufiksun kysymyksen että "miksi et pyytänyt että hoidetaan?". Niinpä. Ja sit kun tänään luettelin miehelle mitä kaikkea teen päivittäin ja en saa koskaan olla yksin, mies sanoi että "vienhän mä noita ulos". No, viehän se, mutta joskus olisi kiva ettei tarvitsisi erikseen pyytää. Jatkoin tänään vielä vähän martsa-yksinpuheluani mut sit alkoi kieltämättä naurattaa kun mies oli samaan aikaan tosi nöyrä ja hieman poissaoleva ja tajusin että mun tunnekuohu oli vähän kuten jostain miesten ja naisten eroja alleviivaavasta sketsistä.

      Poista
  7. Koska minun on jo aiemmin pitänyt kehua lapsiperheiden etuisuuksia, niin tästä kirjoituksesta sain siihen hyvän kimmokkeen, kiitos vaan! http://kulutusjuhla.fi/2013/03/kotiaitina-paasee-nauttimaan-hyvinvointivaltion-hedelmista/

    Omalla kohdallani ei edes olisi realistista jäädä kotiäidiksi esim. pariksi vuodeksi lapsen kanssa, koska miehen tulot ovat pienet ja epävarmat, ja minä olen se keskituloinen palkansaaja perheessämme. (Tai kai sitä voisin jäädä, mutta taloudellisesti se olisi aika iso uhraus, joka maksettaisiin minun pussistani.) Siksi siis on luontevaa, että mies jää muutamaksi kuukaudeksi hoitovapaalle. Se tekee varmasti hyvää, sillä otan liian helposti vastuun kaikesta lapseen liittyvästä (ja monesta muusta arjen hommasta), ja sitten harmittaa, kun mies ei rohkene tehdä ihan omia päätöksiä. Vaikka puoliso onkin kiltti ja tasa-arvoinen kumppani, joka hoitaa esimerkiksi ison osan kotitöistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari Koo, mainio kirjoitus! Just tässä elämäntilanteessa tulee hahmotettua konkreettisesti mihin ne veroeurot on vuosien varrella menneet ja nautittua niistä.

      Kysyin just tänään mieheltä, voisiko se kuvitella jäävänsä hoitovapaalle. Ei kuulemma voisi. Mutta eihän noita tilanteita osaakaan kuvitella etukäteen. Tavallaan olisi ihan siisteintä vaan häipyä viikoksi ja jättää nuo selviytymään kaikista rensselöinneistä :)

      Poista
  8. Mulla on myös mietteissä kirjoitus veronmaksajan onnesta, monet asiat on oikeasti loistavasti.

    Sen sijaan mainitsemaasi ansaan olen minäkin kapsahtanut, ja syvälle. Minulla on to-iltaisin meno, ikioma iltajuttu. Sitä ennen säädän lapsille safkat yms. Eilen pyykit jäi harmittavasti koneeseen, ja tiedustelin, että onnistuisiko niiden ripustus mieheltä+lapsilta poissaollessani. "Totta kai." Meidän pesukone on alakerrassa, ja mies yhtäkkiä kysyi "Mutta mitenkäs minä saan ne pyykit alakerrasta?" Menin sanattomaksi, päässäni vilkkui vain WTF-valo. Minä (luonnollisesti) vastaan perheemme pyykkihuollosta ja useita kertoja viikossa onnistun käymään lasten kanssa tai ilman heitä pyykkikoneeella. Hain pyykit ja häivyin vähin äänin.

    Mieheni on tarkoitus olla 3 kk kotona lasten kanssa, mutta jotenkin musta tuntuu että se ei tule tarkoittamaan 100% vapautumista ansasta. Enitenhän tässä harmittaa se, että ansan on itse omin pikku kätösin kaivanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhahhaa toi pesukonejuttu. WTF-valo :D. Niinhän sitä tulee vaivihkaa kaivettua omaa kuoppaa. Vaikka peruslaiskana ja hieman organisaatiorajotteisena ihmisenä en taivukaan kaikkein kontrollihakuisimmaksi projektipäällikköäidiksi, on tää kohta nelivuotinen kodin- ja lastenhoitotaival kouluttanut tällaistakin haahuilijaa siten, että jotkut hommat vaan hoituvat helposti ja autopilotilla.

      Poista
    2. Autopilot onkin varmaan suurin syy tähän naisten ansaan. Mua ärsyttää pyytää ja neuvoa, tietää että asiat hoitaa itse nopeammin. Ja sitten saa olla marttyyri ja pyörittää sitä pesukonetta ihan itse. Monet vanhat ystävät on pienten lasten äitejä, ja mua itkettää, että miten me fiksut ja omapäiset naiset ollaan kaikki samassa ansassa ja kun tavataan, niin käytetään valtavasti aikaa aiheesta valittamiseen. Häh, eikö kukaan ole tätä onnistunut ratkaisemaan?

      Ja LQ, tuo lahja-asia! Argh!!! Joulua vietettiin kombolla meidän perhe, miehen sisko, hänen miehensä + anoppi. Ehdotin jo kesällä, että voitasko sopia että aikuiset ei osta lahjoja tai arvottaisiin, että tulisi lahja ostettavaksi vain yhdelle aikuiselle. Mies "Ei käy, on niin kiva antaa lahjoja." Arvatkaa kuka ne anopin, kälyn ja sen miehen lahjat osti? Niih. Oli todella kivaa.

      Kiitos myös mainiosta yhtenäiskulttuuripostauksesta! Vastarannan kiiskenä oleminen ei ole helppoa, avauduin aiheesta omassa blogissani. :)

      Poista
  9. Toi ansa on jotenkin ikuinen - ja ainakin meillä osittain itseaiheutettu. Minkäs tässä enää teet, jos olen tarkoittamattani päästänyt sen meilläkin työajoistaa huolimatta superkultaiskärsivällisosallistuvan version lopulta kuin koira veräjästä. Teen itse asioita, joita minun ei tarvitsisi vaan jotka voisi sopimalla jakaa. Mutta kun monesti on helpompi vain tehdä kuin pyytää tai olettaa. Sitten kun ei olekaan se normaali teen-tässä-kaiken-samalla -moodi päällä, räjähdän ja esitän kaiken juuri niin kuin mies ei tekisi mitään. Mä en kerta kaikkiaan keksi, miten tätä saisi muutettua. Me keskustellaan aiheesta paljon (= minä räjähtelen tasaisesti), mutta ajaudun lopulta aina itse toimimaan entisen mallin mukaan.

    Meillä oli sama tilanne kotonaolijan suhteen. Miehen tulot ovat noin 2,5 kertaa meikäläisen tulot,joten yhtälö oli selvä. Isäkuukausien aikana hoidin silti pääosan lasten asioista.. Tuleva kesä onneksi tasaa pakosta puntteja. Uuden duunin takia sain sovittua lomaa vain kolme viikkoa ja loma ajoittuu eri aikaan kuin miehellä. Yhteistä lomaa meillä on vaan viikko ja sen jälkeen on miehen pakollinen täysipäiväinen lastenhoitovuoro 3 kokonaista viikkoa! kun olen töissä.

    Naistenpäivästä. Kolme miespuolista kollegaa toi erinäisiä suklaavaihtoehtoja, kaksi jopa halasi. Mies muisti asian, kun toin ne muiden miesten antamat suklaat mielenosoituksellisesti kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä on, että tulee pedattua omaa asemaa organisaattorina osin ihan siksikin, että kieltämättä arkivaltakin tyydyttää jotain vallanhimoa. Huomaan, että mun on joskus vähän vaikea katsoa sivusta miten mies pukee lapset, mutta en kyllä ikinä kommentoi mitään, vaikka olisikin jotain oudon mauttomia ja liian isoista/pienistä koostuvia yhdistelmiä. Koska pikkujuttujahan ne silleen on. Se mikä itseä hiertää on ajoittainen tunne, että on tavallaan hirveän yksin pohtimassa isoja kysymyksiä, vaikka päivähoitoa tai näin. Kun ei mies vaan problematisoi näitä asioita, ei se ole varmaan koskaan edes ajatellut että tarhoja on eri tasoisia jne.

      Mä sain tänään myöhästyneen naistenpäiväkimpun. Komia on, mutta ihan tyypillinen naistenpäiväkimppu. Kaikkia kukkia törkätty sekaisin ja viimeistelty sekakimppu suurella määrällä saniaisenlehtiä. Näyttävä mutta vailla pieteettiä :D

      Poista
  10. Just niin! Ja täysin se kotiäitiansa ei näytä poistuvan, vaikka palaisi töihinkin. Meillä aina minä pesen pyykit ja käsittelen puhtaat pyykit. Ja teen edelleen kaikki hankinnat, ostan lahjat yms, joihin todella menee aikaa, jos niitä joutuu vielä miettimäänkin. Positiivista on se, että päiväkodin viemiset ja hakemiset menee meillä ihan puoliksi ja se vastuuttaa miestä kummasti lapsen hoidollisiin kysymyksiin. Aluksi hän vähän tuskitteli, miten hidasta lähteminen aamulla on, kun lapsen pukeminen on niin hidasta, mutta on nykyisin hyväksynyt sen faktana. Huomaan tosin, että miehellä lapsen pukemiseen ja tarhaan kuskaamiseen ja siellä tehtäviin rituaaleihin kuluu selvästi enemmän aikaa kuin minulla, mutta näin se vain on. Mulla on niin vahva rutiini kotiäitiajalta (ja ehkä muutenkin. Mies vain ei ole noissa jutuissa niin kätevä).

    Ja tuokin on niin tyypillistä, että kummasti se on aina nainen, joka kykkii lasta vahtimassa, jos ollaan jossain liikenteessä. Tai joka lähtee vaihtamaan vaipan. Tai huolehtii lapsen ruokailusta. Aina vaan.

    Mua jotenkin ärsyttää naistenpäivä. Se on niin neuvostoliitosta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, joo lahjahankinta. Se on kyllä niin naisten vastuulla. Samoin sukulaisten muistaminen ja joulukortit. Ja miehet olettaa automaattisesti, että naiset nauttii siitä hirveesti ja shoppailee onnessaan kaikkia jutskia kun kerran pääsevät.

      Niin joo naistenpäivä on neukkujuhla. On kyllä kauas tullut alkuperäisestä tarkoituksestaan. Ei ole kovin sellanen punakaaderi-henkinen ja hyvä niin, mutta en nyt ole ihan tähän pinkkiversioonkaan tyytyväinen. Mut mihinkäs naiset tyytyväisiä olis, nih :D

      Poista
  11. Anonyymi8:07 ap.

    Hyvä kirjoitus. Olen oikein kunnolla tajunnut Suomalaisten lapsiperheiden tukien erikoisuuden vasta Suomesta pois muutettuani. Avauduinkin asian tiimoilta sattumoisin juuri tänään: http://kaliforniassa.com/2013/03/10/vuodatus/

    Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun linkkasit, kiinnostava teksti. Hesarissa oli tänään samasta aiheesta: http://www.hs.fi/paivanlehti/paakirjoitukset/L%C3%B6ytynyt+yhteiskunta/a1362978260654?jako=76499b6a3ef00f44e35c09344e6d2924&ref=fb-share

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!