tiistaina, huhtikuuta 30, 2013

Messuilla

Alun perin ei ollut tarkoitus mennä lapsimessuille tänä vuonna. En siis jaksanut kysellä ilmaislipun perään (en kuunaan maksaisi 16 euroa siitä että pääsen ostelemaan ylihintaisia panineja ja sortumaan peikkokuosiseen joustofroteepipoon) mutta kun lauantaina sain tekstarin, jossa tarjottiin lippua, pyörsin pääni. Meillä on nyt perheen yhteinen säästökampanja, johon jatkuvat heräteostokset eivät kuulu. Oikeutin messureissun kuitenkin myös sillä, että saatoin ulkoistaa muutaman tarpeellisen hankinnan (sukkahousuja molemmille) messuille, kenties bongatakseni jopa jonkun hyvän tarjouksen.

Otin mukaan pelkän esikoisen, joka kolme- ja puolivuotiaana on jo varsin miellyttävää ja rauhallista seuraa, eikä vaunujakaan tarvitse mukaan. Lipsi on erityisesti ilman pikkuveljeään tai kaveriseuraa aika hillitty ja pikkuvanha äidin juttukaveri, joka kulkee säädyllisesti vierellä ja haluaa askarrella ja värittää ja esittää erilaisia visaisia kysymyksiä, kuten "miksi on vuodenajat". Kuuntelimme messuilla ensin Kengurumeininkiä, joka oli mielestäni aivan kamalaa tuotteistettua paskaa ja Lipsikin totesi pian "äiti, minua kyllästyttää tämä". Lähdimme vaeltelemaan ympäri messualuetta ja mietin mielessäni, kasvatanko Lipsiä osin tiedostamattani siihen ylimieliseen ulkopuolisuuteen, josta olen itse hartiavoimin pungertanut irti huomatakseni, että tavallaan oleilen siellä tosi syvällä edelleen. Koska lapsimessuthan tietysti edustivat minulle läpikaupallista, sukupuolitettua massojen vellontaa, jossa kuitenkin itse velloin mukana omine lapsineni. Eikä reissu ollut edes eka, olen tainnut olla lapsimessuilla tyyliin neljä kertaa, ekan kerran kun Lipsi oli vielä sikiö (tosin tällöin ensisijainen goali oli Lemmikkimessut ja Lapsimessut tulivat siinä ohessa, koin syvää hämmennystä ja ostin elämäni ekan lastenvaatteen, koon 50 ylihintaisen retronorsubodyn joka ei nelikiloiselle esikoiselle koskaan mahtunut - onneksi kuopus syntyi melkein puolet pienempänä, se piti norsubodya varmaan kaksi kuukautta) ja parilla viimeisellä kerralla useita tunteja putkeen.

Tuollaisen varhaisleikki-ikäisen kanssa oli kyllä mukavaa liikkua. Lipsi ei enää karkaile tai katoile ja jaksaa keskittyä asioihin. Pajulahden urheilukeskuksen (?) iso jumpparata oli ihan ykköshitti, pomppiminen, hyppiminen, loikkiminen ja tasapainottelu veivät pienen ihmisen ihan riekkuihin. Samoin erilaiset liukumäet ja pallomeret innostivat. Minua äitinä ärsytti todella pahasti monien lasten täydellinen kyvyttömyys jonottamiseen, härski töniminen ja kiilaaminen (ja sitä mukaa lasten äitien välinpitämättömyys). Lipsi, joka ei ole elämässään tottunut röyhkeydellä tai kyynärpäätaktiikalla etenemiseen, ohitettiin toistuvasti rumasti liukumäkijonossa, kunnes itku tuli. Lopulta ei auttanut kuin ruveta poliisiksi vieraille lapsille, homma, jota inhoan syvästi. Tuli taas sellainen tunne, että haluaisi pysytellä siellä omassa mukavien aikuisten ja mukavien lasten poterossaan, olla koskaan altistamatta omia jälkeläisiään röyhkeiden pikkunilkkien sikailulle. Vaan minkäs teet. Minua suojeltiin varmaan ihan liikaakin, ja tömäys koulumaailmaan olikin aikamoinen shokki.

Se mikä messuilla pisti ärsyttäen, oli vahva sukupuolittamisen henki. Tyttövärit, tyttöjen ja poikien lelut, ilmaiskrääsänä jaetut Legon dvd:t joista tyttöjen perhoskuvioitu versio on nimeltään Friends ja poikien versio on kielletty alle 6-vuotiailta sen sisältämän hurjan materiaalin takia. Moni Lipsin ikäinen tyttö oli puettu tylliin ja glitteriin kiireestä kantapäähän, pienet kultaiset läpipainetut korvakorut korvissaan. Myynnissä oli myös todella övereitä röyhelötyllihameunelmia, onnistuin onneksi ohjaamaan Lipsin sen kojun ohi. Ei minulla ole sinällään mitään röyhelötyllejä vastaan, koen ne vaan ensisijaisesti naamiais- ja roolivaatteiksi enkä halua pulittaa niistä neljääkymppiä. Olimme sopineet etukäteen että messuilta ostetaan Lipsille kesähattu. Olin täysin varautunut ostamaan pinkin Metsolan samettilierihatun, mutta lapsukainen yllätti minut valitsemalla keltaisen. Ihan kiva. Ei minulla ole mitään pinkkiäkään vastaan, kunhan se ei ole ainoa ja automaattinen vaihtoehto. Ällöä sukupuolittamista  nähtiin myös hammasharjateline-ankka-kojulla, jossa myyjäsetä lässytti eri värisistä kumiankoista mieleistään valitsevalle tytölle "sä varmaan haluat tän pinkin ankan, se on tyttöjen suosikki ja tietsä miksi? se on ainoa jolla on silmäripset!". Ei ihme että tytöt valitsevat pinkin, jos joku aikuinen kertoo että "kyllä kaikki muutkin tytöt tätä haluavat", hommahan on sitä myöten selvä. Ärsyttävää.

Sitten ihmeteltiin lautapelejä. Ja änkkäreitä. Kimblestäkin on nykyään änkkäriversio. Ennen kaikessa oli muumeja, nyt änkkäreitä. Huomasin myös, että kaikkein räikein retromuoti alkaa olla passe. Kimperipipot ja riemunkirjavat sienikuosit ovat nykyään vähän maalaisten juttu ja trendikkäillä perheillä on musta-valko-harmaa-keltaista graafista kuviota, bugikset ja Coston tupsuhatut. Tai oikeastaan sekin alkaa olla mainstreamia. Koska en ole mikään tyylihaukka, vaikka tykkäänkin spottailla ilmiöitä, en osaa sanoa tai ennustaa, mikä lienee seuraava trendi lastentyylissä? Sitten on näitä brändejä jotka pitävät aina pintansa, kuten Meandi. Vauvanvaunut tukkivat käytävän kun äidit dyykkasivat hikipäässä sydänpyllypotkareita. Samoin Metsolalla kävi kova kuhina ja sieltä mekin sen kalleimman hankintamme, kesähatun, teimme. Muuten rahaa meni säästökuurin takia ilahduttavan vähän, yhdet marakassit tuli hommattua ja tosiaan ne sukkahousut, messutarjouksesta. Toiset sukkahousut paljastuivat kotona legginseiksi, mutta ei se mitään.


21 kommenttia:

  1. Hmmm. Ylimielinen ulkopuolisuus. Kuulostaa siltä, että tiivistit minusta kiusallisen paljon, nyt taitaa olla itsetutkiskelun paikka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha! Mutta on siinä puolensa, sellaisessa itsetyytyväisessä tarkkailussa. Ja sitä harrastaa varmaan melkein kaikki, luulisin? :)

      Poista
  2. Terveiset junasta! Juuri tuosta samasta syystä olen päättänyt boikotoida junan leikkipaikkaa, että mua ei huvita toimia erotuomarina koko Suomen lapsille, jotka rynnivät siinä liukumäessä ja joiden huoltajat eivät katso niiden perään.

    Huh, olisikohan musta koskaan noille messuille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kans kuullut junista noita stooreja. Joskus ennen lapsia kun reissasin Tampesteriin, mut plaseerattiin lasten leikkivaunuun. Siellä tuli ainakin yks iso huulihaava ja kovasti huutoa ja saatoin ehkä harkita silloin rupeavani ns "velaksi" :)

      Poista
  3. Voi apua, olen samassa ryhmässä kanssanne.
    Itseruoskinnan paikka?
    Olisihan valtavirtalaisena helpompi elämä mutta kun on tämmöinen niin minkäs mahdat. Tosin varmasti kun oikein miettiii niin päällisin puolin on täysin samaa massaa. Ja se ulkopuolisuus on sellainen sisäinen pikkuääni.

    Ihan sama kokemus myös 3,5 v kanssa kaksin olemisesta. Se on ihanaa ja helppoa, viihdyttävääkin. Mutta hitsi vie mikähän 4v.esiuhma meillä on nyt meneillään, siskon kanssa tuntuu menevän ihan ylikierroksilla ja melu on melkoista. Haluaa olla vauva ja sitten iso yhtä aikaa. Voimakas takertuminen ja irtautuminen. Hyvin raskasta välillä itselle kun arkena joutuu koko ajan olla sanomassa :(. Vastapainoksi on ihana mennä kaksin illalla ulos tai vaikka partsille kahville kuten nyt.

    Tuo vanhempien välinpitämättömyys julkisilla paikoilla on ikävää, varsinkin jos itse ajautuu poliisiksi, mikä on tosi ikävä rooli ainakin yksin.

    Olen ajatellut kirjoittaa blogiini jotain hyvin vaaleanpunaista, itseäni haastaen ja tyttöhöpötyksiin uppoutuen tässä 1v. synttärien alla mutta. No. Projekteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaoin blogissani sinulle tummanpunaisen sydämen :).

      Poista
    2. Kiitos Bleue sydämestä, ihana oli! Lipsillä lähtee Juhannuspojan kanssa usein meiningit täysin lapasesta, se ei tajua että toinen on vielä pieni ja kurmuttaa sitä lelujen kanssa, saattaa tehdä "jotain" kun en näe ja sitten onkin tietämistä kun Juhannuspoika huutaa "Liijaa, eiii, puiih" ja mietin, että onko lyöty vaiko ainoastaan irvistetty...

      Poista
  4. Hmmm, mä olen onnistunut jo kouluttamaan lapsen niin että se tietää, että mikään "pelkkää sellaista vaaleanpunaista" ei ole kovin kivaa. Ja että ihan hyvin voi tyttöjen tossuissa olla betoniauton kuva. Näin on mutkin koulutettu ja mun äiti ennen mua. Mutta mä olen kyllä vähän koettanut antaa periksi vaaleanpunaisille hörsöille, koska 70-luvun lapsuudessa niitä oikeasti oli liian vähän, rajansa tiedostavuudellakin.

    Olisiko kuitenkin niin, että retrokuosit kuuluu eri neliöön kuin ne musta-harmaa-keltaiset lapset? Kärpässienipipoisillahan voi olla kestovaipat, graafisilla kuvioilla taas harvoin on, ja sama jako menee kantoliinoissa, eikö? Mutta jos tietäisikin mikä tulee rusettipipojen jälkeen, niin sitähän jo kylpisi rahassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun äiti muistelee 70-lukua tosi synkeänä ja sameana aikana ainakin lastenvaatteiden värimaailman puolesta. Se inhoaa edelleen mun fanittamia retrokuoseja ja ostaisi Lipsille mieluiten hillityn malvansävyisiä pitsimekkoja. Sitä ärsytti pitkään myös Marimekon uudelleentuotantoon otetut seventies-kuosit.

      Joo, ei musta-harmaa-keltaisilla oo varmaankaan mitään hahtuvavaippoja? Eikä kantoliinoja? Huvittavaa muuten, oltiin aikoinaan lasten kanssa perhemuskarissa Malmilla ja siellä oli sellanen namimami-tyylinen nuorehko äiti, kaunis ja laitettu, pikkutytöllä helmet, pinkit vaatteet ja trendinimi. Nuorempi lapsi, pikkuvauva, oli mustassa kantoliinassa jossa sitä imetettiin. Meni meitsin kategorioista ohi se äiti :)

      Poista
  5. Kuulostaa helvetiltä, onneksi noita järjestetään vaan siellä trendien keskellä. Mutta sen allekirjoitan, että nämä päälle kolmevuotiaat, ilan sisaruksiaan, ovat ihan mainiointa reissuseuraamja tosiaankin paljon rauhallisempia. Lauantai-Prisma Ykkösen kanssa ei oo enää itsemurha vaan se oikeasti auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruuhka, meilläkin alkaa kauppareissut olla oikeesti aika hauskoja. Oon tosi nolife, mutta oikeastaan ihan odotan niitä yhteisiä reissuja perheen kanssa. Ja jos pääsee esikoisen kanssa kahdestaan keskustaan, niin voi että! Tosin tuossa taannoin kun raahasin Lipsin mun kanssa shoppailemaan laukkuja, se sai oikein puhdasoppiset lattialleheittäytymisperserkit ja hulinoi vielä ratikassakin. Mutta tosiaan kolmevuotiaista saa jo ihanaa aavistusta siitä, miten helpoksi elämä parin vuoden sisään muuttuu, ah :)

      Poista
  6. Anonyymi2:23 ip.

    Minusta titinalle- bändi on vahvemmin tuotteistettu bändi kuin Kengurumeininki, jossa on kuitenkin kuuluisien rockbändien soittajia.8) niih, ja 70-80-lukujen lastenvaatevalikoimiin ei kuulunut vaaleanpunainen, tytöille oli punaista. Ko aikakauden tiedostavuus onkin enemmän keksitty juttu kuin todellisuutta, kenties Suomessa oli pari hippiä, jotka semmoista keksivät ajatella.

    Ylimielisyys on muuten yhtä ikävä homma kuin kyynärpäätaktikointi!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei olla Titi-nallea kuunneltu, en kestä sitä kimeä-äänistä pirtsakkuutta yhtään. Ja mä oon ylin natsiauktoriteetti lastenkulttuuriasioissa toistaiseksi. On paljon hyvää lastenmusiikkia ja lastenkulttuuria ja sitten vastapainoksi taas ihan kamalaa skeidaa, sama koskee lastenkirjoja. Kengurumeiningistä en pitänyt koska en pidä hevin kuuloisesta musiikista. Epäilemättä kyseisessä bändissä on joitain rockbändien muusikoita, mutta en omalla kohdallani pidä sitä minkäänlaisena hyvyyden kriteerinä, etenkin kun en seuraa rock-skeneä joten nimet ovat mulle ihan tuntemattomia.

      Kyynärpäätaktikointi on huomattavasti mulkumpaa hommaa kuin ylimielisyys. Jälkimmäistä voi harrastaa itsekseen, samalla omille ajatuksilleen naureskellen. Ensinmainittu suuntautuu aina ulkomaailmaan. Ja tämä ihan ilman mitään nauruhymiöitä.

      Poista
    2. Anonyymi10:15 ip.

      Kyllähän ylimielisyyskin suuntautuu ulkomaailmaan yhtälailla. :)

      Poista
    3. Okei, anonilli. Seuraava allekirjoittamaton anonyymikommentti lähtee suoraan bittiavaruuteen. Jos sinulta, armas kuka-ikinä-oletkaan puuttuu kyky lukea kommenttiboksini yhteydessä olevaa toivetta allekirjoittaa anonyymiviestit jollain nimimerkillä, et kyllä mun rampilla skeittaa. Moro.

      Poista
  7. Anonyymi3:50 ip.

    Apua, mulla alkaa paniikkikohtaus nousta - miten tämmöisenä ujona ja hieman erakkona ihmisenä selviän, jos joudun poliisiksi jonnekin lapsilauman pariin?! :-O No, hengitän paperipussiin ja yritän taas muistuttaa itseäni, että ylitetään niitä siltoja kunhan sinne saakka päästään... ;')

    Musiikkimausta ei voi (kuin) kiistellä, mutta ihan pakko kysyä, että mikä tekee Kengurumeiningistä mielestäsi tuotteistetun? Mun nähdäkseni on tosi vaikeeta löytää edes niitten levyjä mistään, enkä oikein mitään oheistuotteitakaan ole koskaan bongannut, ehkä jotain t-paitaa joskus? Keikkaa kyllä kovasti tekevät siellä sun täällä, duo- ja bändikokoonpanoilla, tosin noistakin on vähän vaikea löytää infoa etukäteen... Tai sitten vika on taas vain minussa. ;D Ja kuten tuossa edelläkin todettiin, niin bändissä sentään on ihan kansainvälisestikin kuuluisien rockbändien soittajia!!1 ... millä tietysti ei ole välttämättä mitään tekemistä sen tuotteistamisen tai sen vähyyden kanssa. ;)

    Ei sillä että minä yhtään bändiä fanittaisin, levyjäkin ostin jo kaauan ennen meidän "juhannuspoikaa", viaton silmienpyöritys tähän. :)

    PÖH miten päivät taas valuu kaikessa arjessa, mutta yritänpä TAAS aktivoitua että nähtäiskin kesäisissä merkeissä, mukavaa olisi se! Terkkuja teille kaikille!

    T: Tapu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapu, se onkin hemmetin vaikeeta, se poliisinhomma. Mutta mussa herää sellanen leijonaemo kun näen miten mun lasta sorretaan, silloin on helpompi ylittää rajat. Mutta joo, ei oo helppoo ei.

      Emmä tiedä onko Kengurumeininki tuotteistettu, lähinnä a) en pidä sen genren musiikista yhtään ja b) niiden loikkiminen on ärsyttävää ja c) aikuisten musiikkityylin soveltaminen lastenmusiikkiin silleen, että ainoastaan sanoista kuulee musiikin olevan suunnatun lapsille, ei vaan miellytä mun musiikkikorvaa. Onhan noita siis oikeastikin tuotteistettuja, kuten vaikka Hevisaurus. Mä en kestä heviä noin genrenä yhtään. Mua on parikin kaveria yrittänyt moneen kertaan ylipuhua tykkäämään hevistä esimerkiksi perustelemalla sanoitusten sanomaa, mutta ei nämä jutut ole perusteltavissa. Ei onneksi tarvitse tykätä kaikesta.

      Jepun vastausta odotellessa, pitäis nähdä!!!!! Möksäkausikin alkaa!

      Poista
    2. Anonyymi11:41 ap.

      Tirsk, joo en yritä ylipuhua sua pitämään hevistä! ;) :D Thihi, jänskätyksellä kyllä odotan miten nämä jälkikasvujen mieltymykset menee, käykö niin että alkavat boikotoida meidän mieltymyksiä ja sitten teillä alkaakin hevi raikua ja meillä taasen jotain aivan päinvastaista. :D Haikeimmalta kyllä omalla kohdalla tuntuu se vaihtoehto, että musiikki- tai kulttuurijutut olisivat toiselle "ihan sama". :-O Nojoo, jälleen kerran taas ne sillat ja niiden ylittäminen sitten joskus... Ja onhan tämä homma vähän kaikin puolin yllättänyt tässä jo moneen kertaan - ehkä tosiaan tarpeentullen se ekstrovertti poliisi minustakin löytyy.

      Oi kesä ja möksä!! <3 T: Tapu

      Poista
    3. Mä voisin veikata että Juhannuspoika on tuleva hevidiggari, sen elkeet on jotenkin niin rokkikukkomaisia karjahduksineen kaikkineen :D

      Poista
  8. Minä en ole edes kuullut tästä Kengurusta. Mutta tykkään lupiinin tapaan siitä, että lastenmusiikki on lastenmusiikkia. Titi-nallessa on minusta kans sellasta pophenkisyyttä, mikä ei kolahda. Enemmän tykkään näistä peruslastenlauluista ja jopa kansanmusiikkiin menevästä. Kuorot on kanssa aika kamala juttu :D. Mutta nämä varmaan kumpuavat siitä, etten tykkää huonosta musiikista aikuistenmusiikissakaan (haha!). Mutta oikeastaan omat muksut kyllä ovat tykänneet "selkeämmästä" musiikista (joissa soitto on tarkkaa jne?) kuin sekavammasta, jossa joutuu itsekin kuuntelemaan tarkasti mitä oikein tapahtuu. Jännä on myös se, että esikoinen on joskus sanonut metallimusiikista, että tämä on pelottavaa musiikkia, en tykkää, eli ne tunteet ovat kyllä siellä musiikissa sisällä rytmissä ja välittyy pienimmällekin? Samoin jos musiikki on riehakasta, niin se tarttuu lapseen. Meillä musiikilta toivotaan mieluummin rauhoittavaa ja turvallista kokemusta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla hirtti pahasti kiinni Lapsimessuilla myös Tea Hiilloste ja Mehudisko. Sellasta ihme keikistelyä ja ysäribiittiä. Jos joku bändi vetäis ihan aitoa seventies-diskoa niin olisin liekeissä!

      On monta mahtavaa lastenbändiä. Paukkumaissi, Lastenmusiikkiorkesteri Ammuu ja Pikku Papun lauluja on meidän suosikkeja. Ammussa on erityisen hienoa se, että jokainen biisi sisältää viitteitä eri musiikityyleihin, esim Traktori jyrää on ihan työväenlaulun kuuloinen ja Saunavuoro on klezmeriä, joissain biiseissä on lähi-itäisiä vaikutteita jne. Ja silti ne on selkeesti lastenmusiikkia. Mua on alkanut lastenmusiikin myötä viehättää kansanmusiikki (entinen lievien puistatusten aiheuttaja). Huomenna olis Karjalatalolla Freijan konsertti, saas nähdä, päästäänkö sinne :)

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!