perjantaina, heinäkuuta 25, 2014

Tervitused!

Oltiin taas Virossa. Lähialuematkailu on näemmä edelleen se meidän perheen matkailuvaihtoehto, sekä talous- että logistiikkasyistä. Lentokoneella lentäminen pitkän tauon jälkeen kuulostaa jokseenkin kuumottavalta, eikä kännisten kasakoiden alasampumat matkustajakoneet ja muut onnettomuudet varsinaisesti vähennä vastenmielisyyttä lentämiseen. Olen puhunut parin ystävän kanssa, joille on kehittynyt lentopelko vasta aikuisena. Kumpikin on matkustanut elämässään paljon ja äkkiä jokainen lento tuntuu edellistä vastenmielisemmältä. Jaa-a, onneksi sitä hommaa voi vielä itse lykätä. Nelikymppisenä lähden ystävän kanssa New Yorkiin ilman mitään lapsia, se on sovittu. Ja siihen on onneksi vielä kolme vuotta aikaa. Sille, että lapset jotenkin erityisesti tarvitsisivat kaukomatkoja tai rantalomia, nauran räkäiset naurut. Lapset tarvitsevat juoksemista sadettimen alla, maauimalan polskuja, takapihan pieniä aarteita ja kuumailmapallojen ihmettelyä kesätaivaalla. Muu on ekstraa ja boonusta.

Reissasimme tällä kertaa Tarttoon, jossa olen ollut kaksi kertaa ennen, ekan kerran neukkuaikana luokkaretkellä ja 14 vuotta sitten ystävän (tämän samaisen nykkiinlähtijän) kanssa. Neukkuajan reissusta muistan hienon lastenteatteriesityksen, Ronja Ryövärintyttären, josta emme ymmärtäneet juuri mitään koska se oli luonnollisesti viroksi, ja omituisen makuiset purkat, joissa oli hilloa sisällä. Vuoden 2000 Viron reppureissumatkalla yövyimme Tartossa hassussa pikku hostellissa, joka oli kerrostalon yksi rappu. Toinen rappu olikin sitten palanut, ja muissa asuttiin. Eksyimme matkalla keskustaan ja kysyimme tietä vanhalta viiksekkäältä mummolta, uumoillen, että se varmaan puhuu vaan Venäjää. Mummo vastasi meille äärimmäisen sivistyneellä Oxfordin Englannilla monisanaisesti ja löysimmekin keskustaan, näimme yliopistot ja kaubamajat ja kukkia myyvät mummelit kapitalismin ajalla rakennetun lasitornin juurella. Silloin Tartossa tuoksui vielä vahvasti maltaalta, panimo sijaitsi lähellä keskustaa. Löysimme sattumalta myös hassun, Supilinn-nimisen puutalokaupunginosan, jossa elokuun lopun kylminä iltoina lämmitettiin taloja puulla ja kissat pujahtelivat kellarinikkunoihin.

Tallinnasta ajaa Tarttoon kaksi-kolme tuntia, pysähdyksistä riippuen. Tarton tiellä on monta somaa pikkukylää, uskomaton määrä kattohaikaroita jättimäisine kerrospesineen, luonnonvaraisia unikkomättäitä tienposkessa, tammilehtoja, neukkuaikaisia betonibussipysäkkejä antiikki-vaikuttein. Matka meni sujuvasti, koska olemme investoineet dvd-soittimeen, nyt osataankin koko porukka ulkoa pari Dinojunan jaksoa. Hotelli oli sellainen kiva perushotelli, kohtuuhintainen ja hyvällä sijainnilla, Ahhaa-tiedekeskuksen vieressä. Ja hotellissa oli ilmastointi sekä käsittämättömät king size -sängyt. Taivastelin jo, nukunkohan ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen yöni yksin sängyssä, kun Juhannuspoika uhosi olevansa iso ja nukkuvansa lisävuoteessa. Sinne se nukahtikin, mutta siirtyi aamuyöstä viereeni, kuten myös Lipsi, joka näki painajaista. Ja niin sitä herättiin kahden pikkuapinan vierestä, kuten usein ennenkin. Mutta ei se mitään, luin juuri Hesarista artikkelin kosketuksesta ja sen puutteesta, suomalaisten kosketuskyvyttömyydestä, sotatraumojen ja 70-luvun vauvavihamielisen kasvatuksen hankalista jäljistä ja olen iloinen näistä läheisyyden ilmentymisistä. Vaikka toki sukulaiset vittuilevatkin aina väliin perhepedistä, mutta se on toinen juttu se.

Tartossa ihmiset olivat eri näköisiä kuin Tallinnassa. Mukavamman näköisiä. Huolittelemattomampia, hipimpiä, pyöreämpiä, tavallisempia, kukkamekkoisempia. Mietin, että varmaan Tarton yliopistokaupunki-statuksella on asian kanssa tekemistä. Samaan liittynee myös se, että Tartto on profiloitunut pyöräilykaupungiksi, pyöräteitä on joka paikassa, kuten myös kylttejä, joissa opastetaan miten kuhunkin paikkaan pääsee pyörällä. Äidit ja isät ajoivat jälkikasvu kyydissä, uimarenkaat kaulassa. Keskustan isossa ja hauskassa leikkipuistossa oli paljon isiä lapsineen, meikittömiä imettäjä-äitejä, värikäsmekkoisia donna-äitejä ja kontaktia ottavia lapsia. Huomasin, että Virossa on ihan normaalia ja ookoo hengata leikkipuistossa puoli kymmeneltä kauniina kesäiltana, ja lapset seuraavat luontevasti mukaan ulkokonserttiin, jossa aikuiset juovat Sakua, mutta kukaan ei örsötä kännissä. Nautin kovasti Tarton yleiseurooppalaisesta ilmapiiristä ja siitä, että lapset ovat mukana elämässä, eikä heitä jatkuvasti lahjota hiljaisiksi videoilla, että aikuiset saisivat olla rauhassa. Mehän toki vähän lahjoimme videoilla, tai siis vironkielisellä lasten teeveekanavalla, kun pitkän päivän jälkeen väsytti ja halutti vähän aikaa potslojottaa siinä kingsize-pedissä ihan keskenään. Hirveä Henri kuulostaa muuten tosi leimiltä viroksi.

Etsiydyimme taas siihen hulvattoman hienoon Supilinnan kaupunginosaan. Tartossa kaikki on aika lähellä, pieni kaupunkihan se on. Tämä kyseinen paikka on hiukan keskustan ulkopuolella, joen rannalla ja koostuu noin satavuotiaista puukerrostaloista, jotka pesevät hienoudessa jopa puu-Kumpulan mennen tullen. Osa taloista on todella huonossa kunnossa, lähes raunioina, osa on purettu ja tilalle rakennetaan kovaa vauhtia uusia. Tiet on nimetty kasvisten mukaan (Supilinn tarkoittaa Soppakaupunkia), löytyy Herne, Melooni ja Kartul. Kerrostalot saattavat olla puutaloiksi isojakin, kolmikerroksisia, viininpunaisia, vihreitä, turkooseja tai rapistuneen puunvärisiä monen hengen taloja. Kaikissa on isot pihat, monissa jyrkät portaat, postiluukut ovat ensimmäisessä kerroksessa. Ruutuikkunoissa on pitsiset valoverhot, pelakuita ja kliivioita. Tunnelma on kuin suoraan sadan vuoden takaa, hetkittäin. Eräs parveke oli suoraan satukirjasta: varjoisa ja villiviinin peittämä, riipputuoli ja värikkäitä kesäkukkia. Sattumoisin Supilinnassa kuvattiin lastenelokuvaa, Maarja-kadulle rakennettiin punaista, läikesilkkistä jättitelttaa ja vedettiin lippusiimoja. Vaelsimme alueen helteen painostavuudesta läpi tarkkaan, lapset näkivät auringonläikässä köllivän mustan kissan, joka oli niille varmaan vaelluksen kohokohta.

Tuomiokirkon mäelläkin kävimme, katsoimme kirkon rauniot, yliopiston päärakennuksen, observatorion, pirun- ja enkelinsillan. Mäki oli ihan hieno ja sieltä oli hyvät näköalat, mutta lasten kanssa varsin kuumottava, ympäriinsä oli yllättäviä kuiluja ja onkaloita, eikä jyrkänteillä ollut juurikaan mitään aitoja tai muita esteitä. Ja rauniot, ne nyt ovat aina vähän hohhoijakkaa, minulle. Mies taas on enemmän raunioihmisiä, luulen.

Ja niin, olimme myös siinä Ahhaa-tiedekeskuksessa. Hieno oli, vähän kuten Heureka. Paljon erilaisia fysikaalisia kokeita ja vesitemppuja. Vesi oli ehkä eniten koko Ahhaan teema, ihan karmivuuteen saakka, siellä oli nimittäin Estonia-simulaattori, 45 astetta kallistuneen laivan hyttikäytävä vilkkuvaloineen hälytyksineen. Siitä piti mukamas kiivetä ylös ja laskea sitten putkea alas pelastusveneeseen. En kyllä itse mennyt lähellekään, pelkkä hyttikäytävän autenttisuus oli ihan kyllin karmiva. Yläkerrassakin oli toisenlaista karmivuutta, nimittäin anatominen näyttely spriissä säilöttyine aivoineen ja epämuodostuneine täysiaikaisine vauvoineen. Mies ohjasi lapset alakertaan, minä katselin aikani niitä sikiöitä, kunnes yhden nukkainen päälaki alkoi kirpaista liikaa ja piti lähteä. Venäläisperheet pyörivät sikiönäyttelyssä lapsineen päivineen, mitä ihmettelin. Itse olisin saanut niistä lapsena varmaan viikon unettomuuden ja ahdistuksen.

Ja sitten illalla seikkailimme vanhassa kaupungissa, kävimme ruis-pizzoilla, nautimme lämmöstä, löysimme sattumalta pihalle, jossa kaunisääninen nainen lauloi ja laulatti yleisöä. Pieni lentokone pörräsi ja pudotti mahastaan laskuvarjohyppääjän, pikimusta kuumailmapallo pöhisi yli, tervapääskyt kirkuivat ja erikokoiset ötökät ja perhoset lentelivät pastellinvärisessä kesäillassa. Se oli se matkan paras hetki, katsoa ylös, kirkontorneja ja lehmuksenlehtiä, kuunnella lasten höpöliinijuttuja, vaeltaa hitaasti ja poikkeillen kohti hotellia, ihan kuin olisi ollut jossain paljon etelämmässä, arjen ulottumattomissa.

4 kommenttia:

  1. Nimetön12:17 ap.

    Niin. Entä jos onkin niin, että lapset eivät niitä kaukomatkoja tarvitse vaan aikuiset, eivätkä lapset erityisesti kärsi siitä että heidät ottaa mukaan? Mitä jos onkin niin, että lasten kannalta on ihan sama, missä maassa he juoksevat sadettimen alla ja polskivat ja keräävät takapihan aarteita. Silloinhan heidän kanssaan voi juosta, polskia ja keräillä vaikka siellä kaukomailla. Ja kaikki ovat tyytyväisiä! Voisiko asiaa joskus ajatella näinkin päin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ui, pahasti jälkijunassa löytynyt anonillikommentti!

      En kuitenkaan viitsi vastata sinulle, koska sinä et viitsi kunnioittaa pyyntöäni käyttää nimimerkkiä. Ihanaa syksynjatkoa, pus!

      Poista
    2. Nimetön7:37 ip.

      Kas, huomasinpa jälkijunassa, että piti olla nimimerkkikin. Olkoon se vaikka Anonilli! Voilà! T. edellinen, tahattomasti anonyymi kirjoittaja

      PS. Ei kovin rakentava tuo asenne ruudun sillä puolella? Jos sattuu olemaan kliseestä eri mieltä ja esittämään mielipiteelleen asialliset perustelut, onko se väistämättä nillitystä?

      Poista
  2. Siehä sitkee oot!
    Musta on ihanaa olla just niin epärakentava kuin haluan anonyymeille, jotka haluaa käsittää mun kirjoittamat asiat tarkoitushakuisesti väärin, takertua lillukanvarsiin ja haastaa riitaa. En uneksisikaan vastaavani kommenttiisi mitenkään anteeksipyydellen tai myönnellen. Tämä on mun blogi, jos tekstit ei miellytä, selaimen vasemmassa ylänurkassa on punainen pallo, jota voi klikata. Problem solved.

    Jos oikeasti haluaisit vuorovaikuttaa etkä urputtaa, hankkisit nimimerkin ja kommentoisit asiallisesti ja rakentavasti. Koska sinulla on ilmiselvästi aika paljon aikaa käsissäsi, ehtisit varmaan tehdä senkin.

    Ihanan raikas syyspäivä muuten siellä, kannattaa mennä haistelemaan ilmaa ja vaikka keräämään vaahteranlehtiä :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!