perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Lupiini 1 v

Huomasin juuri, että olen pitänyt tätä blogia vuoden ajan. On siis pienimuotoisen muistelon aika. Olin oikeastaan koko viime vuoden alun harkinnut blogin aloittamista, huomasin aina silloin tällöin hahmottelevani päässäni kirjoituksia eri aiheista. Olin lukenut ehkä viittä-kuutta blogia säännöllisesti jo pitkään, ihastunut niiden avomielisyyteen ja ajatukseen siitä, miten eri tavoin maailmaa voi sanallistaa. Koin hengenheimolaisuutta useisiinkin bloggaajiin, ja aloin tuntea itseni jo melkein vaklaajaksi kun tiesin heidän elämästään paljonkin asioita, mutta he eivät edes olemassaoloani. Tunsin myös halua bondaamiseen, seurasin lumoutuneena niitä nopeasti tiivistyviä ystävyyden verkkoja, joita blogien yli solmittiin.

Mietin aluksi, onko minulla kylliksi kirjoitettavaa. En halunnut kirjoittaa pelkkää haircuttia, mutta en myöskään esimerkiksi silkkaa politiikkaa tai vastaavaa maailmanparannusta. En itse asiassa edelleenkään juuri lue poliittisia tai muuten selkeästi profiloituneita blogeja, pidän eniten hyvin kirjoitetusta arjen kuvauksesta, aasinsiltamaisista pohdiskeluista ja tajunnanvirrasta. Blogiesikuvani kirjoittivat ihanasti lörpötellen, kuin parhaan kaverin kanssa kahvitellessa, tai sitten lyhyen aforistisesti siten, että teksti pitää lukea monta kertaa kunnes havaitsee sen taustalla olevan ajatuksen. Itseltäni tuo aforistinen kiteytyskyky puuttuu jotakuinkin kokonaan, en osaa kirjoittaa runoja (olen kirjoittanut lapsuuden jälkeen yhden runon, joka sattumoisin voitti Kallion Kimallus-nimisen kirjoituskilpailun *kröhöm*, runo kertoi koulumatkasta Kallion halki). Itse asiassa runojen kirjoittaminen tekisi minulle luultavasti hyvää, en osaa pelkistää mitään, en disainejani, en maalauksiani, en kotiani, ängen joka paikkaan kivoja kuvia, ahdistun tyhjästä tilasta.

Koska olen kuitenkin aina pitänyt kirjoittamisesta ja joskus vähän opiskellutkin sitä halusin vihdoin rikkoa vuosikausia kestäneen päiväkirjattomuuden. Luultavasti olen siinä määrin riippuvainen "yleisöstä", etten enää edes osaisi kirjoittaa täysin yksityistä päiväkirjaa (olenhan korruptoinut jopa teini-iän päiväkirjani lukien niitä kikattaen ääneen ystävilleni). Blogista muodostui nopeasti miellyttävä velvollisuus, omatunto alkoi soimata lempeästi ellen viikkoon päivittänyt. Vaikka tolkutankin aina itselleni, etten ole kunnianhimoinen, olen sitä nähtävästi ainakin pienimuotoisesti, pyrin haalimaan itselleni velvollisuuksia, vaikka sitten pieniäkin.

Blogi-identiteetikseni muodostui aluksi luontoa ja kaupunkikuvia fiilistelevä, hiukan lapsenomaisesti iloinen ja herkästi haltioituva tyyppi, eli siis se puoli itsestäni. Loin blogistani värikästä maalausta kuvineen ja kuvailuineen. Jälkeenpäin olen havainnut matkineeni tahattomasti ehkä tärkeimmän blogi-innoittajani, Veloenan tyyliä, luultavasti siksi että Veloena oli ensimmäinen blogi jota luin. Jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla itselleni ominaista piikikkyyttä ja tiuskeita havaintoja ja joskus aika synkkiäkin sävyjä. Blogielämäni alkuaika oli minulle oikeasti vaikeaa, olin vastavalmistunut, työtön, havaitsemassa että päässäni on joitain aika pahoja luutumia jotka vaikuttivat arkielämääni. Blogin kirjoittaminen oli sekä keino jäsennellä aikaa, pitää itseään jonkinlaisissa rutiineissa kiinni ja ensisijaisesti pakottaa mieli pois tympeästä tarpeettomuuden tunteesta ja halusta sulkeutua kirjan kanssa peiton alle epämääräiseksi ajaksi. Myös lukijoilta saatu palaute oli tärkeää, en ikinä unohda ensimmäisen, elokuisen itsesääli- ja itsevihakirjoituksen poikimia, lämpimiä ja kannustavia kommentteja.

Vuodenvaihde oli matalista matalinta matalentoa, huomaan kirjoittaneeni silloin kaikkein vihaisimmat tekstini. Silloin havaitsin itsessäni kateuden, tunteen jota olen aina pyrkinyt välttämään, ja yleisen kitkeryyden, negatiiviset ja epäluuloiset ajatukset jopa omia läheisiä kohtaan. Siilinpiikit. Kun sitten onneksi sain hartaasti toivomani työpaikan, olin jonkin aikaa ihan trallallallaa, mutta jossain vaiheessa havainnoin, että kaikki vanhat fuktupnessit eivät mystisesti katoa sillä, että elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa.

Olen kokenut bloggaajanakin kuuluvani jossain määrin marginaaliin. Luen muutamaa suosittua blogia, mutta vain siksi, että niiden kirjoittajat tuntuvat jotenkin tutuilta, helpoilta samastua. En seuraa oman blogini kävijätilastoja enkä odota suurta lukijakuntaa. En myöskään käy isoissa blogitapaamisissa, en ole sillä tavalla syleilevä tyyppi, kuten vaikka Hurina, joka on yksi lumoavimmista, lämpimimmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, samaan aikaan viisas ja sydämellinen. Pidän kyllä sitten pienemmistä tapaamisista ihan mielettömästi, esimerkiksi Skypejoululaulu on viime joulunajan paras muistoni. Pienimuotoisissa blogitapaamisissa, jossa ainakin suurin osa bloggaajista on lukenut toisiaan, on ihan oma tunnelmansa. Tunnusteleva ja vähän ujo, mutta silti hämmentävän avoin.

Tunnen silti myös tiettyä surumielistä ulkopuolisuutta seuratessani blogimaailmasta versonneita läheisiä ystävyyksiä. Toissa kevättalvi, jolloin en vielä blogannut, näytti olevan hypersosiaalisen blogiverkottumisen aikaa. Bloggaajat tapasivat kerran, pari, ja olivat yhtäkkiä superläheisiä. Itse myöhästyin tuosta verkottumisesta juuri sen verran, että vaikka olenkin tavannut monia, ihaniksi osoittautuneita bloggaajia, en ole omien, monivivahteisten alemmuus-, tyrkytys- ja ujostelukelojeni takia uskaltanut yrittää siihen myyttiseen sisäpiiriin, jota ystäväporukoiksikin kutsutaan. En noin ylipäätään osaa täysin hahmottaa, mistä tämä jo monta vuotta kestänyt, vähän apea ja haikea ulkopuolisuuden tunne johtuu. Olen kaivannut tiheää ystäväverkkoa jo kauan, vaikka minulla ON monta rakasta, läheistä ja pitkäaikaista ystävää (I Love You Guys, te ystävät jotka tätä luette). Ehkä kaipuussani on kyse jostain tyhjän taulun ystävyydestä, jossa tutustuminen on tietoista, tunnustelevaa, yhteisiä ajatuksia poimivaa, vailla pitkää menneisyyttä ja luutuneita roolituksia. Siksi olen nauttinut kovasti muutamasta kahdenkeskisestä tapaamisesta Viiveen kanssa.

Blogin kirjoittaminen on opettanut minulle avoimmuutta ja kykyä tunnustaa oma heikkous. Olen myös oppinut sanallistamaan tunteitani. Kun jonkun epämääräisen kaiherruksen kirjoittaa auki, sitä kykenee jotenkin pilkkomaan paremmin. Ajattelen kulunutta vuotta matkana itseen ja matkana muihin. Toivon matkan jatkuvan vielä pitkään.

6 kommenttia:

  1. Hieno analyysi... Pystyin oitis samaistumaan moneen asiaan, kuten ajatuksiisi kirjoittamisen merkityksestä sekä blogituttavuuksista. Jotenkin sitä kaipaa sellaista "omaa laumaa" vanhojen, vankkojen ystävyyksien lisäksi, mutta kuitenkin on hieman arka pyrkiytymään mukaan; varoo ja vetäytyy, pelkää ehkä jollain tapaa oman erilaisuutensa tai ulkopuolisuutensa heijastumista muista (kuitenkin aivan yhtä erilaisista).

    VastaaPoista
  2. Onnea vaan. Olen lähinnä lukenut näitä uudempia tuotoksiasi. Hirmu pitkiä juttuja jaksat kirjoittaa ja pohtia vaikka mitä. Mukavahan näitä on lukea, vaikka ihan eri planeetalta ollaankin.

    VastaaPoista
  3. omasta marginaalistaan terveiset 1-vuotiaalle! ))

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentoineille.

    Pagisija, aina helpottavaa kuulla ettei ole kelojensa kanssa yksin (vaikka TIETÄÄ ettei ole niiden kanssa yksin, universaalejahan nuo tunteet ovat). Ajatus siitä, että luultavasti ihan kaikki miettivät olevansa erilaisia ja ulkopuolisia on oikeastaan aika hupaisa, etenkin kun ainakin se erilaisuus-juttu pitää ihan ehdottomasti paikkansa, kaikki OVAT erilaisia. Yritän aina itselleni ystävystymistilanteissa muistuttaa, että ystävystyminen ei kuitenkaan ole rakastumista, siihen ei vaadita samanlaisia mystisiä kemioita, pelkkä samanhenkisyys riittää.

    Kami, vaihda se "pohtiminen" termiksi "neuroottinen vatkaaminen", niin ollaan oikeilla jäljillä :) Kiva, jos on mukava lukea tajunnanvirtaani.

    Miss Foxy, tänx, marginaalissa ja keittiössä on parhaat blogit ja bileet!

    VastaaPoista
  5. Hei Lupiini, ilmoittaudun sua täällä taustalla jonkin aikaa lueskelleeksi, onnea yksivuotissynttäreille!

    VastaaPoista
  6. Moi Ulla, vuoroin vieraissa, meitsikin on lukenut teitsin blogia viime aikoina! Kiits!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!