Juurillepaluita

Elämä syöksyy eteenpäin, minä tonttuilen perässä väsymyksen turvottamin luomin (järkytyin hissin peilin näystä, kuka on käynyt vaihtamassa silmäluomikseni lusikkaleivät?) ja epäuskoisesti hymyillen. Jatkuva hypersosiaalisuus on alkanut jo vähän ahdistaa, kaipaisin yhtä päivää, tai edes puolikasta, jolloin saisi istua parvekkeella ja tuijottaa orvokkien yli Otsolahteen. On kuitenkin ollut kauhean kivaa, sellaista aikaa jota muistelee jälkeenpäin kaiholla.

Olimme perjantaina lapsuuteni leikkikunnailla Porvoossa tupaantuliaisissa. Onnellinen, kolmipoikainen perhe asuttaa rintamamiestaloa ja omenapuupihaa. Perillä tajusin, että olin lapsena käynyt kyseisen talon piharakennuksen ompelimossa, minulle teetettiin siellä jotain, merimiespukuko? Pyrin käymään Porvoossa muutaman kerran vuodessa, vaikka minulla ei olekaan enää paikkaan konkreettisia siteitä, niin vanhemmat kuin ystävätkin ovat helsinkiläistyneet aikaa sitten. Porvoo on ihana, rauhallinen ja pittoreski, muistoja herättävä, mutta silti koen siellä aina hiukan samaa ahdistusta kuin muissakin pikkukaupungeissa. Kaikki on matalaa ja pientä, käpertynyttä, yksityistä. Porvoo oli turvallinen paikka lapselle kasvaa, vietin koko lapsuuteni polkupyörän selässä ja metsissä. Autoja oli vähänlaisesti ja ne ajoivat hitaasti. Teininä aloin kuitenkin syvästi inhota Porvoota, siellä ei ollut edes yhtä teatteria, ei yhtään hippiä eikä talonvaltaajaa, ei jännittäviä taidelukiolaisia. Kun pääsin Kallion lukioon, annoin pitkät Porvoon pysähtyneisyydelle, enkä vieläkään usko että koskaan palaan baskeri kourassa.

Sunnuntaina olin Lumiksen uuden kodin tienoilla Puu-Kumpulassa pihakirppiksellä enkä voinut olla vertailematta yleistä ilmapiiriä Porvooseen. Kummassakin on puutaloja, omenapuita ja tulppaaniryhmiä, kummassakin paljon lapsia. Mutta toisin kuin Porvoossa, Kumpulassa ihmiset avaavat pihansa ja kotinsakin toisille. Yleinen hippihenkisyys, luottavaisuus muiden hyväntahtoisuuteen vallitsee. Teitä ei ole tukittu citymaastureilla, keski-ikäisillä naisilla on pitkä tukka (mikä siinä on, että niin monet naiset leikkaavat pitkän tukkansa jossain kolmen- ja neljänkympin välillä? Lyhyt tukka on hieno, ei sillä, mutta siistin ja näppärän polkkatukan tai lyhyen permiksen ylivoimaisuus verrattuna pitkään tukkaan on hämmästyttävä). Ja pihakahviloista saa maailman parasta, vaaleanpunaista raparperimehua. Ja ilma oli täynnä poppelinlunta.

En ole itse mikään maailman yhteisöllisin ihminen. Oman yksityisyydentarpeeni takia en ole ikinä asunut kommuunissa ja avoliittoakin pitkitimme useamman vuoden. Oma tilantarpeeni juontaa juurensa varmaankin siitä, että olin ainoa lapsi. Totuin väistämättä olemaan yksin, enkä pitänyt sitä pahana. Pidän edelleen yksinolosta ja pelkään hiukan kaikkea päälleliimattua väkisinbondausta esimerkiksi työyhteisössä. Olen kuitenkin noin yleisesti ottaen tullut iän myötä yhä sosiaalisemmaksi, ydinperhekäpertyminen tuntuu ajatuksena vieraalta. Espooseen muuttaessa minua ahdisti ajatus siitä, ettei kukaan enää voi tulla kylään hetken mielijohteesta.

Palaan juurilleni pian muussakin mielessä, vakituisemmin kuin yhdeksi illaksi. En vielä kirjoita siitä, asiat ovat kesken, mutta sen verran voin avautua, että ikkunamaisemamme vaihtuvat pian merellisestä kallioiseen. Iih!