keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Aikuis

Viime viikon Nyt-liitteessä oli lehden linjaa ja tasoa noudatteleva, siitä huolimatta ihan veikeä artikkeli aikuisuudesta, tarkemmin sanoen siitä, milloin ensimmäistä kertaa tuntee itsensä aikuiseksi. Artikkelissa mainittiin esimerkkeinä muistaakseni ainakin kaupassa teitittely ja tädiksi kutsuminen. Se, kun papereita lakataan kysymästä, on tietysti klassikko. Minulta ei ole papereita kysytty montaakaan kertaa koko kaksituhattaluvulla, enkä osaa olla asiasta pahoillani. Kuuntelen kyllä myhäillen nuorennäköisten ystävieni kohtaamia henkkarivaateita Alkossa, onhan se mukavaa kuulla, ettei näytä ikälopulta. Itse totuin teininä siihen, että täysi-ikäiseltä piti näyttää ja kuulostaa hinnalla millä hyvänsä, muutoin saattoi olla ilta pilalla. Puhuin parikin kertaa itseni 17-vuotiaana baariin, vuotta nuoremmat ystävät väärensivät nerokkaalla teipinpala-kikalla syntymävuodesta kasin kuutoseksi, ja täydestä meni. Kaverini tilasi lukiossa Lukiolaisten Liiton jäsenkortin, johon sai ilmoittaa haluamansa syntymävuoden. Valitettavasti kortti kelpasi vain eräässä Savion räkälässä, jonne ei helsinkiläisellä tullut kovin usein asiaa. Itse pääsin usein alaikäisenä sisään baareihin sekä aikuisemmalta vaikuttavan ulkonäköni että kuusi vuotta vanhemman, partanaamaisen poikaystävän avustuksella.

Lieneekö noista ajoista jäänyt päälle sellainen perustuntuma, ettei omalla kohdallaan erikoisesti perusta teiniltä näyttämisestä (olisihan se kyllä kohdallani viimeistään nyt aika höpöä, kolmekymppisiin on pari kuukautta). Itse asiassa olen näyttänyt ikäistäni vanhemmalta viime vuosiin asti (koska olen näyttänyt parikymppisestä asti samalta, mitä nyt perslaaki on kasvanut ja kaventunut (pääosin ensinmainittua) vuoron perään. Nyt, kun monet ikäiseni pukeutuvat jakkupukuihin ja korkkareihin tai sitten vaihtoehtoisesti fleeceen ja jokasäänkenkiin, minua on alettu veikata hiukan nuoremmaksi kuin olen. Eikä ihme, kolmekymppisenä ikää määrittää pitkälti pukeutuminen, minun ikäiseni voivat aivan hyvin näyttää sekä kaksi- että nelikymppisiltä. Näkyviä ryppyjä ei vielä ole (tai sitten on, olen vain liian miellyttämishaluton femakko ruoskimaan itseäni inisemällä hienonhienoista linjoista silmien sivuilla) ja leukaan pompahtaa edelleen muutamia finnejä kuun ollessa suotuisassa vaiheessa.

Minulla on aikuisuuteen(kin) vähän ambivalentti suhde. Tervehdin ilolla aikuisuuden mukanaan tuomaa itsetuntemusta ja varmuutta. Myös oma talous, kyky hoitaa asiansa, valmius kantaa vastuuta paitsi itsestä, myös muista. Itsenäisyys. Muuten aika jälkiäjättämätön lukukokemus, Laura Honkasalon Tyttökerho iskosti mieleeni loistavan termin, huppariaikuinen. Huppariaikuinen elää paitsi pitkitettyä nuoruutta, jopa todella pitkitettyä lapsuutta, johon kuuluvat tietokonepelit, ylenpalttinen nostalgisuus lapsuuden leluja kohtaan ja pääasiallisesti irtokarkeista koostuva ravinto. Tällainen huppariaikuinen ei yllättäen ole ihmissuhteissaankaan nuoruuden parinvaihtoleikkejä pidemmällä. Kirjassa huppariaikuinen on mies, ihana pikkupoika jota kohtaan päähenkilö tuntee seksuaalis-äidillisiä tunteita. Alan nyt mennä sivuun aiheesta, mutta olen henkilökohtaisesti täysin ulalla äidinvaistojen ja seksuaalisuuden miksaamisesta (sitä taidetaan kutsua "naiset rakastuvat renttuihin"-syndroomaksi), yhtä lailla kun en hahmota älykäs mies-tyhmä nainen-parisuhdetta, eikö niistä puutu jotain ihan perustavanlaatuista toisen kunnioitusta? (alan hipoa epäkorrektiuden reunoja, saako ihmisiä sanoa tyhmiksi?)

Toiselta kantilta katsoen aikuisuus kuulostaa ahdistavalta. Kehittelin tässä taannoin (ontuvanpuoleista) teoriaa ihmisten henkisestä huipusta, joka sijoittuu kolmenkympin kieppeille. Siihen asti elämää usein ahnehditaan; matkustetaan, koetaan, luetaan kirjoja, toimitaan hetken mielijohteesta, aloitetaan uutta. Kun elämä vakiintuu ja nurmijärveläisparketilla töpsöttävät paritkin töppösparit, suuria kysymyksiä onkin vertailla Prisman ja Citymarketin hintoja toisiinsa ja optimoida viikottainen jumppa siten, ettei sen aikana missaa yhtään monista lempisarjoista. Oikeasti en edes tunne yhtään tuollaista perhettä, kunhan visioin. Tiedän monia lapsiperheitä, joissa ei ole heitetty aivoja ja henkistä hereisyyttä babysitterin pakkauksen mukana pahvinkeräykseen. Ylenkatseeni ärsyttää vähän itseänikin, mutta oikeutan sen myös sillä, että tällaisissa arjen nujertamissa perheissä ei yleensä piitata hittojakaan ekologisista pointeista, vaikka omien jälkeläisten kannaltakin olisi aika loogista niin tehdä.

Ehkä tulen tästä itselleni yllättävän kokoomuslaiseen johtopäätökseen; ei pidä lakata yrittämästä. Yrittäminen palkitsee ihan prosessinakin, ei-tavoitehakuisesti. Itse aion nyhtää palan omasta henkisestä laiskuudestani kieltäytymällä ostamasta digiboksia (kylläpä olenkin varsinainen kapinakenraali ja superradikaali!) ja ensi kesänä luen Stolhenitsynin Vankileirien saariston. Ja herään joka aamu tuntia aikaisemmin jumppaamaan ja pesen itseni karkealla suolalla ja syön vain lähiruokaa ja ja ja...

4 kommenttia:

  1. Mulla on ollut sellainen ajatus lapsena, että aikuisuuden iskiessä päälle ihmisistä muuttuu tietynlaisia. Kuten itse tuumasit aiheesta:

    "Kun elämä vakiintuu ja nurmijärveläisparketilla töpsöttävät paritkin töppösparit, suuria kysymyksiä onkin vertailla Prisman ja Citymarketin hintoja toisiinsa ja optimoida viikottainen jumppa siten, ettei sen aikana missaa yhtään monista lempisarjoista."

    Ainakin tähän mennessä tuo elämäntyyli - vaikkakin kuvailemanasi hieman karikatyyrimainen - on saanut odotuttaa itseään. Mulle ei aikuisena ole tullut sellaista tunnetta, että nyt tästä hetkestä lähtien sitä ollaan aikuisia. Aikuisuuteen kasvaa, mutta ei se sitä tarkoita, että koko sisus muuttuu Prisma-kauppakärryjen täyttämäksi marttyyrivanhemmuudeksi, täyttämättömiksi unelmiksi ja haikeudeksi. Jotenkin hassua, että sitä on edes joskus niin ajatellut. Toisaalta jokin on silti muuttunut, koska 19-vuotiaiden jutut ja jokin selittämätön kokemattomuudella varustettu energia kuulostavat ja näyttävät hieman kaukaisilta. Energiaa riittää, mutta enää se ei poukkoile epävarmuudessaan joka niemen notkossa. Varmuus, se on juuri se, mitä aikuisuus parhaimmillaan tuo mukanaan. So help me god, jos jonakin päivänä istun hymähtelemässä katkeransuloisesti nuoruudelle itseluomassani vankilassa! Minä ainakin olen sisäisesti sama persoona vielä huomennakin, vaikka elämänkokemus ja perse kasvaa. Tosin, toisen noista voisi jättää kasvattamattakin. :)

    VastaaPoista
  2. Mainio termi tuo huppariaikuinen! Heh, tajusin just, että tosi monet tyypit, joiden kanssa viihdyn ihan hyvin mutta joiden karkki- ja videopelifiksaatio menee vähän yli hilseen (ja joilta minun avoliittoni menevät täysin yli hilseen), ovat juuri näitä huppariaikuisia :D

    Hassua kyllä, olen alkanut hahmottaa aikuisuuttani nyt kymmenisen vuotta nuoremman miehen kanssa ihan eri tavalla. Jotenkin semmoisena kokemuksena, että tietää kyllä selviävänsä aika tiukoistakin paikoista, kunhan vain pitää mielen hyvänä ja jalat proosallisesti maassa. Töitä saa eivätkä ihmiset pienistä hätkähdä. Nuorempana pelkäsin kauheasti kaikkea, mikä voisi mennä pieleen.

    Tuo, että kolmikymppistä määrittää pukeutuminen, on kyllä niin totta! Sen huomaa konkreettisesti niinä päivinä, jolloin pukeutuu "aikuisesti" esimerkiksi oikeuteen mennessä; kaupoissa saatetaan rouvitella :O. Ja sitten toisaalta, jos laittaa kaksi poninhäntää, farkut ja ponchon, ihmiset saattavat ruveta semmoisiksi tosi rautalangasta vääntäviksi.

    Se on aika huvittavaa ja hauskaa itse asiassa.

    Tosin olen huomannut, että olen tosi huono nykyään arvaamaan teinien ikää, vielä pari vuotta sitten se oli helppoa (kun oli sisko mittatikkuna siinä). Ne näyttävät vain niin pieniltä ;). Ja niin kuin siinä iässä ihmetteli, että mitenkä ihmiset ei ota vakavasti itseä (etenkin kun minulla on tämmöinen lapsennaama, että 18v-ravintolaan kysyttiin papereita vielä kaksivitosena :/ jos miestä ei ollut mukana.

    VastaaPoista
  3. äh, itse asiassa piti myös kysyä, tiedätkö tän vuoden satakielen laulukauden avajaisista; en ole löytänyt netistä mitään tietoa siitä, ja haluaisin mennä.

    VastaaPoista
  4. Purrrina, kun muutin nykyiseen avoliittoon, viehätyin hiukan siitä "oikeasta" aikuisuudesta hetkellisesti. Prismassa käyminen oli oikeasti vähän aikaa mulle aika eksoottinen kokemus, ajatella, samasta kaupasta saa sekä fetakuutiot että alushousut! Nyttemmin olen ihan sairaan kypsä markettitodellisuuteen enkä usko enää palaavani siihen missään muodossa, kaikki ISOUS kaupankäynnissä vie mehut. En enää oikein nauti edes isoissa kasvikaupoissa käymisestä, mieluiten ostaisin kaikki parvekejutskat torilta.

    Enkä mäkään ole kokenut sellaista "hei, nyt olen aikuinen"-tunnetta, ehkä päinvastoin, tunnen itseni paljon epävalmiimmaksi ja pienemmäksi (en tosin fyysisesti, hähhäh ja pyh) kuin parikymppisenä. Toisaalta nautin ihan sikana aikuisuuden tuomasta taloudellisesta riippumattomuudesta.

    Veloena, aikuistumisen hyviä puolia on tosiaan hiljalleen kasvava luottamus siihen, että elämä saattaa kantaa, ja että itse kestää sen iskut. Varmuuden ja luottamuksen lisääntyminen omassa mielessä ja ehkä sitä kautta elämässä muutenkin.

    Itse oon myös aivan ulalla teinien iästä, ne kaikki alkavat tuntua niin kovin nuorilta. Se, että 90-luvulla syntyneillä on poikaystäviä, kuukautisia ja jopa LAPSIA on ihan huuliapyöristyttävää. Olisin maailman huonoin Alkon kassa, möisin hämmentyneenä 15-vuotiaalle pöytäviinaa ja kyselisin kolmekybäiseltä pahveja.

    Niin, ne satakielijuhlat! Oon kans googlettanut niitä tuloksetta, arvioisin että ne olis ylioppilasviikonloppuna, joka tänä vuonna lienee 2.6. Toivottavasti ne nyt järkätään! KVT:n sivuillakaan ei ole tietoa... Laitan vaikka meiliä kun tiedän, luullakseni yksi hippiystävä voisi olla tapahtuman ajankohdasta hajulla :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!