Auringonkeltainen päähine

Töissä oli tänään virkistyspäivä. Virkistymiseen kuului olennaisena osana persoonallisuustestin tulosten julkistaminen. Kuulimme monituntisen luennon innokkaan esitelmöijän suusta (tätä kuulkaa tutkitaan monessa yliopistossa ja tää perustuu Jungiin) ja saimme väriämme kuvastavat lippalakit. Olin keltainen, tai oikeastaan keltavihreä, "avulias innostaja" tai jotain. Olen aina suhtautunut persoonallisuustesteihin suurella varauksella, niissä niputetaan ihmisiä aika krouvisti ja harva testitilanne ei johdattele tekijäänsä. En silti voi kieltää etteikö omassa profiilissani olisi ollut perääkin, erityisesti kohta "Lupiinilla on kotonaan esillä hauskaa pitävien ihmisten valokuvia" oli aika hymyilyttävä. Kuten myös kehitysehdotus "Koeta saada elämäsi parempaan järjestykseen". Saatatko tuon paremmin sanoa. Oli sinänsä ihan mukava kuulla olevansa optimistinen ja ihmisistä pitävä, koska olen sitä osin, asetan tosin ihmisille aika paljon kriteereitä.

Liiallista tiimitiikeriyttä välttääkseni sluibasin alkuillasta Hyötykasviyhdistyksen taimitorille, jossa hassasin siivottomasti rahaa kaikkeen ihanaan, kuten ananakselta tuoksuvaan timjamiin(?) ja kolmeen eri lajiseen pelakuuhun. Koin instant-pelakuuherätyksen ja olen nyt aivan intona! Minua surettaa jo valmiiksi tieto siitä, että menetämme piakkoin parvekkeen. Olemme kuitenkin priorisoineet sen ruutuikkunoiden ja kantakaupungin kustannuksella. Kun vanhemmatkin ovat kantakaupunkilaisia, eikä ainakaan tuleva kesä sisällä lainkaan maassa möyrimistä, minulle tulee varmaan jossain vaiheessa aika paha kasvikaipuu. Haimme äidin kanssa Annalasta palstaa, mutta emme tietenkään niin suositun paikan ollessa kyseessä skorettaneet. No, tuleehan noita kesiä, sellaisiakin, jolloin on lomaa enemmän kuin viikko.

Loppuilta menikin sitten firman juhlissa. Yritin käyttää drinkkilippujani kohtuudella, mutta parikin punaista menee näinä aikoina päähän. Lauloin karaokessa Chydeniusta ja hieman lisää rohkaistuneena Kikkaa, jälkimmäistä en laulaisi ikinä ilman kemiallista vaikutusta. Vaikka yritän välttää turhaa viininlatkimista, koin kyseisen illan olevan jonkinlaisen bondaamisen kannalta tärkeän. Juttelin äärioikeistolaisena pitämäni työtoverin (sen ainoan, sen joka sattuu olemaan myös entinen opiskelukaveri) kanssa musiikkimaun psykologisesta paljastavuudesta ja hän paljasti tykkäävänsä työväenlauluista. Olen aina semihävennyt taistolaislaulufanitustani, mutta ehkä siihen ei ole syytä, jos joku patrioottikin niistä pitää.

Tänään bussissa, Hakaniemen kohdalla mietin sitä, kuinka vähän itse kukin muuttuu iän myötä. Itseluottamus ja -tuntemus kasvavat, mutta tietyt mieltymykset ja arvot pysyvät. Satuin nostamaan katseeni Tykkimiehen sylistä (minulla on taas vaihteeksi paha Aulikki Oksas-kausi) juuri torin kohdalla ja muistin, kuinka peruskoulussa pidin esitelmän Aulikista ja haaveilin pääsystä Kallion kujille. Sinä hetkenä tunsin lempeää, suvaitsevaista rakkautta teini-Lupiinia kohtaan, olisin halunnut kertoa hänelle että hei, en naura sinulle kolmekymppisenä, hymyilen kyllä, mutta en ivallisesti.