Kolean päivän tunnelmia

Viime aikoina blogiin kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Syynä on ehkä se, että kirjoittaminen on minulle aina jonkinlaista pyrkimistä iloon tai ainakin selkeyteen. Viime aikoina olen paikallistanut itsestäni ajatuksen, etten ansaitse iloa. En, tällaisena. Olen tästä johtuen kieltänyt itseltäni suuren osan nautinnoista, sekä siksi etten todellakaan ansaitse niitä ja siksi, että nautinnoista kieltäytyminen saattaa mahdollisesti edesauttaa sitä, että kokisin joskus jonkilaista oikeutusta iloon ja onnellisuuteen. Enkä edes ole masentunut enkä itsetunnoton, au contraire, joku minussa sanoo että ansaitsisin vielä paljon suurempaakin vastenmielisyyttä itseltäni. On mielenkiintoista lukea hyvin kirjoittavien ihmisten surusta ja masennuksesta (vaikka en ole itse masentunut oikeasti, tunnin päästä kikatan uima-altaassa kuin yksinkertainen ja hilpeä Charlotte Haze-hylje ainakin) kun oma angsti on sellaista rumaa, raskasta, arkista ja sameaa paskaa. Jotkut osaavat pukea melankoliankin niin lyyriseksi tunteeksi, että ei voi kuin ihailla. Omassa surussani, inhossani ei ole mitään esteettistä. Jokainen sana, jonka tähän näpytän irtoaa sormistani tahmeasti, vastentahtoisesti kuin akvatinta-painoväri trasseliin.

Viime viikolla, työhöntulotarkastuksessa hymyilin paljon, kerroin kysyttäessä harrastavani kuorolaulua, olevani kihloissa, että viihdyn töissä, ei univaikeuksia allergioita särkyjä astmaa syöpää lähisuvussa sydänkohtauksia leikkauksia mielenterveyshäiriöitä. Paitsi joo, syömiseen vähän vääristynyt suhde mutta SE ON IHAN KUNNOSSA NYT KUN OLEN TAJUNNUT MISTÄ ON KYSE, ei tarvitse ammattiapua, ei, pärjään hyvin ja elän elämäni parasta aikaa.

Miksi en osaa ilmaista ahdistusta ja vihaa muuten kuin haastamalla riitaa äidin kanssa? Miksi en osaa puhua? Olen aina osannut puhua, avoin-sulkeutunut-akselilla asetun varmaan kaikkien muiden mielestä avoimeen päähän. Silti kadun kaikkia avautumisiani jo valmiiksi, pelkään sekä tartuttavani ahdistusta että toisaalta antavani aseita käteen. Tuo jälkimmäinen ajatus on jotain kauheaa. En tajua, miksi olen niin kaunainen että kuvittelen avautumiseni tuottavan jollekulle tyydytystä. Tiedän ihmisten olevan monasti raadollisia kusipäitä, mutta omissa ystävissäni ei sellaisia ole. Tiedän myös, että omassa ystäväpiirissäni tietynlainen hajoilu on aika yleistä eikä vaikeista asioista puhumiseen pitäisi olla estettä. Toisaalta tiedän kyllä, että tietyntyyppiset ihmiset eivät kestä säröjä enkä näin ollen odotakaan voivani tilittää enkä haluaisikaan, joskus ystävyydelle on saneltu reunaehdot ja roolit joita ei kannata mennä väkisin murtamaan.

Olen pitkään yrittänyt ajatella että ehjää onnea ei ole. Uskon sen ajatuksen sisäistämisen olevan aika olennainen edes osittaisen onnen saavuttamisen kannalta. En haluaisi nähdä itseäni jonkinlaisessa irvihampaisessa kieltotilassa, jossa kaikki kipeä painetaan pinnan alle. Ehkä onnen tavoittelu on noin ylipäätään haitallista ja syynä jatkuvaan tyytymättömyyteen? Mielekkäämpää olisi kai tavoitella mielenrauhaa. Tai sitten siten, että hyväksyy onnen ehdot? Itse uskon, että onni koostuu hetkistä ja talletan (ällöttävää, nyt kun mietin onnellisia hetkiä tulen paljon paremmalle tuulelle ja angstaamiselta menee pohja!) onnellisia hetkiä tietoisesti siten, että voin muistella niitä jälkeenpäin. Vappuna tallensin onnellisia hetkiä Puu-Vallilassa, tangon soidessa ja auringon kituliaasti lämmittäessä, kun joka puolelta tuli vanhoja tuttuja ja kaikkia hymyilytti, sekä seuraavana päivänä Paasitornissa, kun salillinen ihmisiä lauloi Partisaanivalssia, äiti ja isä siinä vieressä.

Olen päätynyt siihen, että sukunimeni vaihtuu kesällä. Samalla vaihtuu myös L:n nimi, muuhun en oikein suostuisikaan, yhteinen nimi on mukava ajatus ja kaikkein mukavinta siinä on se, että se on molemmille yhtä lailla uusi ja toinen meistä ei siirry toisen nimen alle, tai sitä rataa. Yritän taistella jatkuvasti sitä ajatusta vastaan, että nimenvaihto on kytkeytynyt jotenkin alitajuisesti siihen, että kuvittelisin muuttuvani jotenkin ihanammaksi uuden nimen myötä. Että vaihtamalla nimeä muutun muutenkin paremmaksi ja jätän paskuuden taakseni. Koska täytyyhän minun pitää itsestäni tällaisena, eihän mistään tule mitään, jos kiellän itseltäni ilon?