Blogi-identiteetistä ja kaveruussuhteista ja muusta

Kaipa tänne Lupiiniin pitää vain alkaa kirjoittaa, rennosti ja ilman suurempia kunnianhimoja, siitä se taas lähtee. Juttelimme eilen Gatan kanssa blogi-identiteetistä ja siitä, missä vaiheessa blogiystävät muuttuvat ihan silkoiksi ystäviksi, ilman etuliitettä. Tajusin keskustellessani, että kaksi läheisintä äitiystävääni ovat molemmat alunalkaen blogituttuja, mutta muistan tutustumistapamme vain erikseen ajateltuna. Muistelimme Gatan kanssa aloittaneemme blogimme suunnilleen samaan aikaan, vuonna 2006. Alussa sitä tunsi kirjoittavansa ilmaan, ei-kenellekään ja siksi muita tuli kommentoitua taajaan. Jälkikäteen olen nähnyt omassa, varhaisajan bloggaamisessani paitsi surullisuutta, myös jonkinlaista pingotettua kauniiksi kuvittamista. Olin tuohon aikaan melko surkeana: vastavalmistunut kesän kynnyksellä, työtön ja jotenkin tosi syvällä omissa, päänsisäisissä sotkuissani. Asuin paikassa jossa en viihtynyt, tunsin Espoossa ja koko elämässäni syvää vierautta, olin kuin käymässä jonkun toisen penseässä ja hiljaisessa porvarillisen elämän yrityksessä, kadoksissa terävältä, riehakkaalta ja poliittisesti valveutuneelta itseltäni. Tunsin jonkinlaista väsymystä sen hetkistä, aivan liian baarivetoista ystävyyssuhteiluani kohtaan (en siis niinkään ystäviäni kohtaan: ne samat ovat vieläkin minulle rakkaita) ja luin lumoutuneena ja kaivaten bloggaajien muraalitalkoista, ulkomaanmatkoista ja viktoriaanisista kevätkukkapiknikeistä. Suosikkibloggaajani tuntuivat vielä asuvan muun kantakaupungin ohella etenkin Kalliossa, minulle niin rakkaassa paikassa jonka olin jättänyt taakseni ESPOON takia (tuleepa tässä nyt Espoo-traumoja. Inhoan sitä "kaupunkia", ei voi mitään, vähimpänä syynä ei varmaankaan ole, että vietin siellä itse melko onnettoman parivuotiskauden ja suhtaudun yksityisautoilua edellyttävään elämään jokseenkin vierovasti kokeiltuani sitä itse).

Eniten minua lumosi muissa bloggaajissa heidän kirjoituksistaan välittyvä kyky sekä nähdä kauneutta ja runoutta ympärillään että nauttia vilpittömästi ja nolostelematta lapsenomaisista, yksinkertaisista huveista. En olisi itse voinut vuonna 2006 lähteväni esimerkiksi yhteissaunaan tai laulavani porukalla joululauluja (olematta siis tosi kännissä). Niinpä aloin hiljalleen hieroa ystävyyttä muihin bloggaajiin, neuroottisesti arastellen ja myötäillen. Näin jälkikäteen olen lukenut varhaisvaiheen Lupiinia liikutuksen ja ärtymyksen sekaisin tuntein: hemmetti mitä matelua ja myötäilyä, antaisit nyt vaan sen oman äänesi kuulua! Ja niinhän se sitten pian alkoikin kuulua. Tavattuani bloggaajia, saatuani muutaman bilekutsun ja ikäänkuin haettuani paikan bloggaajana aloin päästää verbaalisesti ärhäkkää, kaiken maailman ilmiöistä innostuvaa ja suivaantuvaa persoonaani esille. Ja sitten sainkin työpaikan, joka oli valtavan tärkeä osa oman itsetuntoni rakentamisessa ja muutimme takaisin Kallioon ja asiat alkoivat muutenkin sutviintua. Onkin hassua, että kesällä 2006 olin todella onneton, itseinhoinen ja vieraantunut ja sitten seuraavana kesänä tuntui kuin suonissani olisi jatkuvasti virrannut heroiinia (en ole koskaan kokeillut heroiinia mutta voisin kuvitella, että siitä tulee nimensä mukaisesti herooinen, loistava ja varma olo). Olen visualisoinut vuoden sisällä tapahtuneen muutoksen avautuvaksi auringonkukaksi tai kiinni olevaksi silmäksi, joka auettuaan loistaa silkkaa valoa.

Ohhoh, eksyin vähän sivuraiteelle, mutta ei oteta paineita! Parasta bloggausta on oikeastaan tajunnanvirta, blogi on siitäkin ihana alusta, että vaikka sitä aina jossain määrin kirjoittaa yleisölle, on kyseessä kuitenkin myös päiväkirja, epäkunnianhimoinen projekti, jossa saa olla juuri niin sekava ja itsekeskeinen kuin haluaa (olen aina tosi ärtynyt kun luen blogikommentteja, joissa joku anonilli opastaa bloggaajaa olemaan selkeämpi, kirjoittamaan parempaa suomea tai herran pieksut, kertomaan kiinnostavampia detaljeja omasta elämästään. Jos ei miellytä, ei tartte lukea! Henkilökohtaista elämää käsittelevät blogit ovat lahja, ikkuna toisten elämään, näin minä sen näen). Koska blogissa tulee paljastaneeksi itsestään hyvinkin intiimejä asioita (en juurikaan puhu esimerkiksi terapiajutuista kuin ihan muutaman ystävän kanssa) periaatteessa kasvottoman yleisön kanssa, voi joskus hätkähtää omaa avoimuuttaan. Gata kertoi, kuinka nihkeältä tuntui tajuta eksän lukevan blogia ja itse olen karsinut tietyt parisuhdemuistelut Lupiinista samasta syystä, useammallakin entiselläni on ihan vain parin askeleen matka tähän blogiin. Ja paljastan täällä itsestäni niin paljon, että jokainen minut livenä tunteva tajuaa, kuka on kyseessä. Samaa pelostelin työkavereiden kanssa, en kertonut Lupiinista ennen kuin olin lopettanut kyseisessä työpaikassa (ja silloinkin ihmiselle, jonka kanssa bondasin muutenkin kuin työkontekstissa), eikä esimerkiksi Facebook-sivultani ole mitään pääsyä tähän blogiin. Se rooli, jonka on kunkin yhteisön silmissä rakentanut olisi varmaankin romuttamisen arvoinen, mutta on aivan selkeästi olemassa ihmisiä, joiden kanssa ei kuulukaan mennä kovin diippeihin ikinä. Tästä syystä olen bondannut vauvabloggaajienkin kanssa vain, jos pidän heitä selvästi muutenkin sympaattisina ja helposti samastuttavina ihmisinä. Pelkkään vauvaelämän vaaleanpuna-iihkuun tai raskauskilojen tiputtamiseen keskittyvät mamiblogit ovat minusta suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa muotiblogit. Enkä nyt tarkoita kritisoida näitä blogeja, en vain osaa saada kiinni blogista, jonka kirjoittaja ei juurikaan paljasta itsestään mitään. Alan herkästi tuntea alemmuuden ja ylemmyyden sekaista vieraantuneisuutta seurueessa, joka ei ikinä paljasta säröjään.

Olen näemmä hyväntuulinen, ihan vanhojen lauantaiaamujen malliin! Rauhallinen aamu aivan yksin, mies ja Limppu vetävät unta palloon ja minä olen kerrankin saanut kunnolliset yöunet, imetin vain kerran. Aurinko paistaa ja lupailee kevättä ja minulla on hämmentävä tunne, että olen saanut itseni takaisin. En oikein tiedä, mistä tämä tunne tulee, en tiennyt olleeni hukassa. Ehkäpä koen näin, koska kirjoitan Lupiiniin pitkästä aikaa muuta kuin vauva-asiaa. Lupiini on vanha ystäväni, se kirjoittava puoleni, jota minulla on ollut näemmä ikävä. Vauva-asiaa on ihanaa kirjoittaa, mutta vauvan lähennellessä puolta vuotta alan nähdä selvemmin, että maailmassa on muutakin. Ja nyt on myös aika panostaa itseen, tänä keväänä tiputan oikeasti raskaudesta jääneet kilot ja aloitan harrastuksen, joka on vain minulle.